Tarinoita kaukalosta ja sen ulkopuolelta

Lätkä on ikuista

2009-10-10T11:23:00.002+03:00

"Sulla on vieläkin täällä se naisia tulee ja naisia menee, mutta lätkä forever -yhteisö (vaikka sä seurustelet)", veistelee kaverini armeijan kotiintulomatkalla.

Niin on, koska jääkiekko todellakin on ikuista. Se fiilis, kun kiekko tippuu jäähän, kausi alkaa, NHL-sivu 235 lähtee pyörimään aamusta toiseen, kiekkojutut - kaikki jääkiekkoon liittyvä on maagista, suorastaan käsittämätöntä. Jotain sellaista, millaista fiilistä ei voi yksinkertaisesti saada kuin jääkiekosta.

Ajatus ja innostus kanadalaisten suurimmasta lapsesta on edelleenkin kuin pikkupojalla, vaikka tänne blogille ei ole mitään vähään aikaan kirjoitettukaan. Edellisen jutun jälkeen on tapahtunut paljon: mestaruuksia on voitettuja ja hävitty, on tapahtunut suuria pelaajakauppoja, muun muassa Saku on nykyään Ducksin mies, ja on tapahtunut lopettamisia, sillä esimerkiksi Teppo Numminen on siirtänyt hokkarit kaukalosta toimistoon.

Ja kuten jo varmasti useimmat blogin lukijoista - tai ainakin jompikumpi heistä - saattaa arvata, niin on aika sanoa jäähyväiset tälle blogille, koska nyt on vain päässyt käymään, niin että aika ei millään tänne kirjoittamiseen. Ei ainakaan seuraavaan kolmeen kuukauteen, jonka vielä armeijan harmaissa vietän.

Ainakin tällä erää blogikirjoittelu on tässä, mutta kun aika sen sallii, saattaa blogi ilmestyä vielä jonnekin päin internetiä - joko tänne tai muualle. Jos näin käy, niin ilmoitan siitä vielä tänne. Nyt on aika sanoa näkemiin.

Se kuuluisa elämän ja kuoleman ottelu

2009-04-10T14:27:00.000+03:00

Game seven: Porin Ässät–Vaasan Sport.

Kaikkien aikojen peli. The Game. Tästä pelistä ja tästä sarjasta tullaan puhumaan vielä vuosia – eikä ihme: Suomen kuuluisimmat kiekkokoutsit Alpo Suhonen ja Juhani Tamminen, Pohjanmaan lätkäbuumi ja kaikkien aikojen patafiasko ovat pääsiäismämmin ainekset, jotka ovat tehneet liigakarsinnasta tämän kevään kiinnostavimman playoff-sarjan Suomessa.

Kiinnostavamman kuin kevään liigafinaalin JYP-Kärpät.

SM-liigafinaalit tuskin saavat Nelosen katsoennätyksiä rikki, mutta Urheilukanavan lauantaisessa liigakarsinnan seitsemännessä ottelussa kaikki vanhat katsojaennätykset vaipuvat unholaan.

Silloin koko Satakunnan ulkopuolinen Suomi toivoo Ässien tippuvan liigasta ja Sportin nousevan liigaan. Siinä ei ole mitään ihmeellistä: kun Daavid ja Goljat kohtaavat, suurin osa on Daavidin puolella.

Ottelun panoksista tuskin tarvitsee enää tässä vaiheessa puhua yhtään mitään. Kun ottelusarjan toiselle joukkueelle koittaa lauantai-iltana SM-liigaylösnousemus ja toinen joutuu ainakin vuoden mittaiseen Mestis-kadotukseen, ei tarvitse ihmetellä, miksi Ape ja Tami pyörivät ja hyörivät vaihtoaitiossa kuin pääsiäistrullit ulko-ovilla lankalauantaina.

Ratkaisevassa liigakarsinnassa kohtaavat kaksi hyvin erilaista joukkuetta. Ässille kevät on ollut yhtä suurta kidutusta, kun joukkuetta, organisaatiota ja pelaajia on haukuttu päivästä ja viikosta toiseen. Sport on puolestaan pelannut koko seurahistoriansa upeinta kiekkoa. Vielä Mestiksen runkosarjassa vaasalaisten momentum oli kadoksissa, mutta kun tosipelit Suomen toiseksi korkeimmalla sarjatasolla alkoivat, alkoi myös Sportin peli luistaa Kuparisaaressa. Siitä lähtien pohjalaisseura on pelannut hurmiossa, jota tuskin kukaan kiekkobuumin ulkopuolella olisi uskonut todeksi ennen tätä kevättä.

Näissä lähtökohdissa, ottelusarjan ollessa tasan 3–3, kummallakaan joukkueella ei ole kuin hävittävää. Sportille ainoa mahdollinen tavoite on liiga. Vuoden 2006 SM-finalistille Porin Ässille Mestikseen tippuminen olisi pahin isku vasten kasvoja.

Ottelun alku ja Sport ovat huomisen draaman tärkeimmät avainsanat. Jos Sport rymisee samalla voimalla, samalla draivilla kuin tiistaiseen otteluun, ei ole epäilyksen häivääkään siitä, kummalle avaimet liigaan aukeavat. Mikäli Ässät saa kasattua itsensä kauden viimeiseen otteluun ja mikäli Sport ei ole hereillä heti kiekon tippuessa jäähän, ovat Alpo Suhosen suojatit entistä lähempänä SM-liigassa pysymistä.

Täysin eri asia on kuitenkin se, pystyykö Ässät siihen.

Pataryhmä on yllättänyt tällä kaudella niin monta kertaa – eikä läheskään aina positiivisesti – , ettei enää mikään olisi yllätys. Ei edes se, että Sport ratkaisisi ratkaisevan karsinnan heti avauserässä – suurinumeroisestikin.

Isomäellä kun tuntuu kaikki olevan tällä kaudella mahdollista.

Jos jotain pitäisi ottelusta lähteä veikkaamaan, niin varmaa on ainoastaan se, että koko kiekkoileva Suomi pysähtyy televisiovastaanottimien äärelle huomenna kello 17:00, kun kiekko Isomäen jäähallissa tippuu jäähän.

Ja se, että koko Pohjanmaa on tällä hetkellä sellaisen kiekkobuumin vallassa, että kävi huomisessa ottelussa miten tahansa, on pohjalainen kiekkouho saatu herätettyä svääreihin, joka tietää liigapaikkaa.

Ennemmin tai myöhemmin.

Hienoa, pojat!

2009-02-19T16:33:00.003+02:00

Jääkiekkoliittoa on haukuttu joka paikassa viimeisten vuosien aikana sekä edestä että takaa. Osin aiheestakin. Nyt näihin lukuisiin valituksiin ja haukkumisiin on kuitenkin vastattu.

Hyvät ihmiset, tämän päivän jälkeen Erkka Westerlund on samassa veneessä jälleen Jääkiekkoliiton kanssa - ja ennen kaikkea Jukka Jalosen kanssa: Jääkiekkoliitto kertoi, että herrat tulevat linjaamaan yhdessä kotimaista huippujääkiekkoa seuraavan kahden vuoden ajan.

Se on sama asia kuin viime keväänä, jolloin Videotuomarit laitettiin saman kameran eteen, ja voi pojat mitä kaikkea kaksikko Vesa Rantanen ja Tuomas Nyholm saivatkaan viime keväänä aikaan. Analyysejä ja naurua.

Analyysejä ja toimintaa odotetaan myös Jaloselta ja Westerlundilta. Westerlundilla on erittäin paljon annettavaa suomalaisen jääkiekkoon, sillä sitä tiedon määrää ja sitä kuuluisaa jääkiekon käytännöllistä toteuttamista filosofilla riittää. Westerlund on yksinkertaisesti Suomen kovin jääkiekkotieteilijä ja ehdottoman omassa sarjassaan siinä hommassa.

"Westerlund vastaa SJL:n ja Vierumäen urheiluopiston jääkiekkotoimintojen johtamisesta ja kehittämisestä koordinoidusti, apunaan Jääkiekkoliiton ja Vierumäen henkilöstö", kerrotaan liiton kotisivuilla.

Mitä tämä kaikki sitten tarkoittaa?

No, ainakin sitä, että nyt kiekko-Pohjolassa palataan pitkästä, pitkästä aikaa juurille, oikeaan jääkiekkotekemiseen. Nyt Jääkiekkoliitossa on lopetettu höpöhöpöjuttujen selittäminen. On alettu ihan oikeasti panostaa kaikkeen siihen, mikä on tärkeää. Tekemiseen, tekemiseen ja tekemiseen.

Nuorien pelaajien kehittäminen, suomalaisen jääkiekkojärjestelmän parantaminen joka sektorilla ja tulevaisuuden suunnittelu huippukiekon osalta tulevat olemaan Westerlundin kaksivuotisen projektin tärkeimpia kohteita.

Westerlund ja Jalonen on sellainen yhtälö, että kiekkofanit voivat pitkästä aikaa nukkua turvallisia yöunia, kun Suomi-lätkä on osaavissa käsissä.

Maljapuheet on puhuttu - nyt on toteuttamisen aika!

Apinointia Pohjois-Amerikasta

2009-02-19T12:39:00.004+02:00

Vaikka joku muuta väittäisi, Suomi tulee taistelemaan Vancouverin olympiakisoissa ensi vuonna kärkisijoista. Vaikka joku muuta väittäisi, Suomi luottaa edelleen konkariosastoonsa, johon kuuluvat muun muassa Suomen "kultainen sukupolvi" Saku Koivu, Kimmo Timonen, Teemu Selänne ja Jere Lehtinen. Vaikka joku muuta väittäisi, Kanada ja Venäjä ovat etukäteen suurimpia ennakkosuosikkeja kisoissa.

Ja vaikka joku muuta väittäisi Kanadassa järjestettävien olympiakisojen ykköslaji on jääkiekko - laji, josta kanadalaiset elävät. "Hockey is Canada; Canada is hockey", sanovat kanukit.

Niin, ja vaikka joku muuta väittäisi, Suomen Jääkiekkoliitto pysyy edelleen asemasodassa vanhoine aseineen, ilman aikomustakaan uudistaa sotastrategiaansa - mikä on ehdottomasti sääli, sillä uudistuksen tuulia kaivataan.

Hyvät ihmiset, olemme 2000-luvulla. Kanada on edelleen jääkiekon ykkösmaa, pysyvä sellainen, mutta kaikki muu kansainvälisessä jääkiekossa onkin muuttunut: Venäjä on palannut hienoon, upeaan ja kerrassaan loistavaan joukkupelaamisen ideologiaan. Yhdysvallat luo tällä hetkellä toinen toistaan loistavampia yksilöitä nuorten ohjelmastaan. Ja hyvät ihmiset, ruotsalaiset tekevät uusia forsbergeja ja sundineja niin kovalla tahdilla, että sattuu.

Nyt pitäisi Suomenkin olla menossa mukana. Leijonat on pitkään A-maajoukkuetasolla nojannut päävalmentajan vetovoimaan, mikä onkin toiminut hienosti viime vuosina, mutta nyt pitäisi kääntää katseet valmistautumisrituaalien osalta Pohjois-Amerikkaan. USA ja Kanada tavoittelevat menestystä perinteikkäällä taktiikalla: maat kasaavat NHL:ssä toimivista managereista johtoryhmän, joka valitsee pelaajat talvikisoihin.

Niin pitäisi tehdä myös Leijonien.

Suomi kyllä scouttaa pelaajia paljon suhteessa siihen, missä kotimaan ammattikiekkoilijat pelaavat, mutta koska maailman tähdet pelaavat uudella mantereella, ei maajoukkueen johdolla ole yksinkertaisesti mitään mahdollisuutta tehdä syväluotaavaa tutkimusretkeä NHL:ään tai muihin Pohjois-Amerikan sarjoihin. Niinpä Suomen pitäisikin kasata asiantuntijaryhmä maajoukkueen ympärille arvokisoja - sekä MM- että olympiakisoja - varten, koska niin saataisiin tietoa siitä, millaisessa kunnossa kapeiden kaukaloiden pelaajat ovat.

Tällä hetkellä tietoa ei ole.

Hyvä esimerkki tietokatkoksista on Nashvillen Antti Pihlström, joka onnellisten sattumusten vuoksi saapui Halifaxin kisoihin viime keväänä. Pihlström pelasi loistavat kisat - ainakin siihen nähden, ettei Suomen ykkösvalmentaja Doug Shedden tiennyt miehestä mitään, tai tarkemmin sanottuna hän ei tiennyt kaveria nimeltäkään...

Summa summarum, Pohjois-Amerikassa kiekon parissa työskentelee suomalaisia jääkiekkovaikuttajia useita kymmeniä. Huikea tietotaito lajista on esimerkiksi St. Louisin varatoimitusjohtajalla Jarmo Kekäläisellä, Euroopan ykköskykyjenetsijä Göran Stubbilla ja kiekkoagentti Petteri Lehdolla... Miehiä kyllä riittää, jos heille annettaisiin mahdollisuus erikoistehtäviin arvokisojen alla. Lisäksi kaikki edellä mainituista kiekkovaikuttajista ovat varmasti kiinnostuneet auttamaan suomalaista jääkiekkoa parhaansa mukaan.

Miksi Leijonien valmennusryhmä tarvitsee sitten apua?

Kyse on yksinkertaisesti siitä syystä, että Jääkiekkoliiton parin viikon tutustumismatka suomalaisiin NHL-pelaajiin ennen arvokisoja ei ole riittävästi. Silloin pelaajilta nähdään vain pari ottelua reissun aikana, ja kun mietitään pitäisikö kisoihin ottaa pelaaja X vai Y, ei tällaisesta määrästä pelejä pysty päättelemään vielä mitään.

Tuolla reissulla kyllä pystyy miettimään, ketkä pelaavat ykköskentässä ja ketkä neloskentässä, mutta ei sitä, pelaako pelaaja kisoissa vai ei. Mutta miehet Pohjois-Amerikassa näkevät suomalaisia päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. He näkevät pelaajien otteita niin huonoina kuin hyvinä päivinä, joten heidän tietotaitojaan ei voi aliarvioida, kun kyseessä on Suomi-kiekon etu.

Kanadalla ja USA:lla on perinteisesti käytetty NHL-joukkueista tutuksi tulleita managereja joukkueen rakentamisessa, jolloin valmentajille ei ole sälytetty kovin suurta painoarvoa valinnoissa. Suomen mallissa tilanne voisi olla toisinpäin, jolloin suomalaiset NHL-vaikuttajat voisivat antaa oman näkemyksensä pelaajista, joista Leijonien valmennusjohto kaipaisi lisätietoja.

Tällöin Suomen ei enää tarvitsisi pohtia kisapaikkojen kohtaloa viikon tutkimusmatkan ja pelkkien tilastojen perusteella, sillä ne eivät yksinkertaisesti riitä. Jos Leijonat haluaa antaa parhaan mahdollisen panoksen arvokisoista toiseen, on ehdottomasti otettava käyttöön kaikki mahdollinen voima, joka Suomi-kiekosta vain löydetään, koska Suomen etu on kaikille varmasti tärkeintä.

Väärä paikka?

2009-02-08T18:50:00.003+02:00

Ville Leino paukuttaa pisteitä piste per -peli tahtiin. Kaikki näyttä loistavalta, mutta silti mies on varmasti vähintäänkin harmissaan siitä, että on juuri Detroit Red Wingissä.

Autokaupungissa nimittäin on tällä hetkellä niin kova nippu kasassa, että olisi suorastaan ihme, jos yksi tämän hetken taitavimmista hyökkääjistä nähtäisiin vielä kesäkuussakin Red Wings -miehistössä.

Pelitaidoista se ei ole kiinni. Leino on NHL:ssäkin hyvä - ei loistava, mutta hyvä - hyökkääjä. Vaikka Savonlinnan mies ei olekaan NHL:ssä samanlainen dominoiva superpelaaja, taidot ja ennen kaikkea pää riittävät takuuvarmasti NHL:ään.

Se on nähty: kylmäveriset kiemurat miehen ensimmäisessä NHL-ottelussa saivat selostajatkin haukkomaan henkeä suomalaisen suoritusten edessä.

NHL:ssäkin Leino-show on paremman keskitason näytös.

Valitettavasti näyttää kuitenkin siltä, että vaikka mies tekisi millaisia temppuja, Detroitista ei löydy ruutua Leinolle. Tosin yksi vaihoehto on varmasti Detroit-johdon mielessä: nippu on kallis, ja Leinon kaltaisi superhyökkääjiä olisi tulossa farmista joukkueeseen, joten myynnit kauden tässä vaiheessa eivät olisi mikään outo tapaus.

Varsinaisesti Leino ei ainakaan varmasti laittaisi myyntejä pahakseen.

Puheista tekoihin?

2009-01-25T22:58:00.001+02:00

Todennäköisesti meillä kaikilla, niin sinulla kuin minullakin, on mielipide Juhani Tammisesta, 58-vuotiaasta jääkiekon sekatyömiehestä, joka on luonut uransa tiedotusvälineiden kautta niin kaukalossa kuin sen ulkopuolellakin.

Toisten mielestä Tami on äärimmäisen kunniakas kiekkovaikuttaja ja -valmentaja, jonka kiekkouran kruunaavat lukuisat esiintymiset YLE-urheilun kisastudioiden kommentaattorina; toisten mielestä Tami on jääkiekkovalmentaja, jonka juna meni jo – ja ainoastaan brändi jäi. Yhtä kaikki, Tamminen on yksi Suomi-lätkän puhutuimmista kiekkomiehistä.

Vaikka kotimaan omasta Aurinkokuninkaasta olisi mitä mieltä tahansa, kaikki Tammisen mielipiteet vaikuttavat syvästi alitajuntaan, vaikka niin ei välttämättä aina haluaisi.

Tältä viikolta löytyy hyvä esimerkki miehen puhelahjoista, kun hän oli pitämässä Pohjalainen Kiekkokoulu -nimistä ”rekrytointitapahtumaa” kauhavalaisille kiekkojunioreille. Tapahtumassa oli 151 junioria ja meininkiä riitti. Tärkeintä oli kuitenkin Tammisen läsnäolo: herran luennon jälkeen uskoin jo noin vuorokauden, että Vaasan Sport on ensi syksynä liigaseura – ennen kaikkea menestyvä sellainen.

Tammisen puheet veljistä, momentumeista, neljien nousujuhlien huumasta, Pohjanmaan SM-haaveista saivat kaikki läsnäolijat uskomaan Sportin nousuhaaveisiin.Mutta usko oli ainakin minulla lyhytnäköinen, sillä totuus on kuitenkin valitettavasti se, ettei seurasta nimeltä Vaasan Sport tule menestyvää liigaorganisaatiota lähiaikoina.

Se on fakta.

Kaikki muu on periaatteessa kunnossa paitsi pelaajamateriaali. Esimerkiksi sen edustusjoukkueessa kiekkoilee tällä kaudella vain 6 (!) vaasalaislähtöistä miestä. Kun vain yksi juniorijoukkuekin pelaa SM-tasolla, voi hyvällä omallatunnolla esittää kysymyksen: Millä lihaksilla Sport luulee hyppäävänsä sarjatason ylöspäin mitään sanomattomalla junioritoiminnalla, ilman oman kaupungin pelaajia?

Ei millään, sillä vaasalaisten punttitreeni on vielä pahasti vaiheessa, eikä rehellisesti sanottuna mikään muukaan vakuuta. Sport on ollut pari kertaa kymmenen vuoden aikana lähellä vararikkoa suurten velkojensa vuoksi, ja voisi kyynisesti kysyä, miten ihmeessä talous pysyisi kunnossa SM-liigassakaan, kun Mestiskin kiristää jo köyttä melkoisen paljon?

Aivan toinen tarina onkin sitten pohjalaisuus. Tamminen on yrittänyt luoda Pohjanmaalle Kärpät-ilmiötä, joukkuetta, joka olisi koko alueen oma juttu; tunneside, joka vetoaa niin isään kuin poikaankin.

Vaasassa ja lähialueilla nän onkin, mutta ei Etelä-Pohjanmaalla.

Jos Sport pelaisi SM-liigassa, voisivat myös eteläpohjalaiset innostua Pohjanmaan omasta seurasta, mutta kun koko seura on vielä pahasti vaiheessa eli Mestiksessä, ei voida puhua Pohjanmaan yhteisestä joukkueesta, sillä ruotsinkielinen Pohjanmaa eli Vaasa on henkisesti yhtä kaukana Etelä-Pohjanmaan ydinalueesta kuin Suomi on Ruotsista.

Sille tosiasialle Tammisen brändi ja puhelahjatkin jäävät kakkoseksi!

Pojistako miehiä?

2009-01-13T22:40:00.002+02:00

Jos Kanadan ja Suomen juniorituotantoja vertaa, yksi ero nousee ylitse muiden: Kanadassa juniorit - tähdet ja ei-tähdet - saavat pelata kovia pelejä niin paljon kuin vain kunto ja pelitaidot edellyttävät.

Suomessa näin ei ole.

Mutta kun näin joskus edes tapahtuu, on tulos vähintäänkin mielenkiintoinen. Esimerkiksi käyvät Suomen nuorten jääkiekkomaajoukkueen Joonas Nättinen ja Toni Rajala. Vielä tämän kauden alussa Rajala oli Suomen 1991-syntyneiden selkeä soihdunkantaja, mutta kun Nättinen on saanut Bluesissa peliaikaa syksyn ja talven aikana, on ero kääntynyt päälaelleen ja yllätys, yllätys Nättinen on tällä hetkellä ysiykkösten kovin kiintotähti.

Tosin, ei Rajalakaan huono ole. Suurin ero poikien välille tulee kuitenkin juuri SM-liigassa pelattujen otteluiden määrästä. Nättinen pelaa kovemmin, liikettä on enemmän ja miehenalun ratkaisutkin ovat nopeampia; kovat pelit näkyvät herran otteissa.

Jos joulupukille, pullonhengelle tai vaikkapa SM-liigavalmentajalle saisi yhden toiveen esittää, se kuuluisi näin: antakaa poikien pelata muuallakin kuin vaihtopenkillä, sillä vain kovat otteet tekevät pelaajista pelaajia. Ja ehkä ensi kaudella ei tarvitse roudata niitä ylijäämä-kanukkeja tänne pyörimään, kun peliajan voi antaa oman kylän pojille!

Suuri ja mahtava vaahteranlehti

2009-01-06T17:29:00.001+02:00

Tuskin kenellekään oli jättiyllätys, että Kanada voitti jääkiekon nuorten maailmanmestaruuden viidennen kerran peräkkäin Ottawa Senatorsin kotiareenalla Scotiabank Placella. Kanada oli turnauksen ajan joukkue, joka taisteli, vaikka se olisi ollut häviöllä, vaikka sitä olisi sattunut ja vaikka kaikki muut olisivat jo odottaneet joukkueen romahtamista.

Ja juuri sitä on myös kanadalainen jääkiekko: taistelua, voittoja ja tappioiden vihaamista. Se on kaikkea sitä, miksi Kanadasta on aikojen saatossa kasvanut todellinen jääkiekkomaa, jääkiekon johtaja.

Myös loppuottelu Kanadan ja Ruotsin välillä oli todellinen oppitunti vaahteranlehtipaitaisten jääkiekkoideologiasta, jollaista voisi jokainen Kanadan kohtaava maa tulevaisuudessa katsella videolta. Kun kanukit huomasivat, että juniori-Kronorin maalivahti Jacob Markström alkoi käydä kuumana heti ensimmäisestä mahdollisesta vaihdosta kaatamalla turnauksen tähtihyökkääjän John Tavaresin, alkoi Markströmin järjestelmällinen hiillostaminen. Jahtaaminen jatkui matsin alusta loppuun asti, ja aina kun paikka oli, Markström kaadettiin, lyötiin tai tönittiin - ja maalivahti oli kaikkea muuta kuin pokerinpelaajan näköinen. Jo siitä Kanada sai ottelussa selkeän yliotteen, sillä miten maalivahti, joka raivosi kentällä kuin turkinpippuri kanadalaispelaajien ja tuomarien perässä, voisi torjua maansa maailmanmestaruuteen?

Loppuottelu oli Kanadan näytöstä, mutta kisat näyttivät myös isommassa mittakaavassa totuuden siitä, että Canada is hockey, sillä joukkueella ei missään vaiheessa ollut todellista haastajaa. Ainoastaan Venäjä-välierä oli tahrata vaahteranlehtipaitaisten täydellisen turnauksen, mutta lopulta perikanadalaiseen tyyliin joukkue taisteli ensin viisi sekuntia ennen loppua ottelun tasoihin ja lopulta rankkareilla ohi. Myös pelaajat olivat ilmiömäisiä, sillä kun sellaiset supermiehet kuten Jordan Eberle ja Cody Hodgson eivät ole joukkueensa ykköstähtiä, on maan jääkiekossa pakko olla jotain maagista. Yhtä maagisia olivat myös punaiset fanit, jotka huusivat ja riehuivat katsomossa sellaisessa jääkiekkoeuforiassa, että vain Suomen kultajuhlat vuonna 1995 saivat jotain samanlaista aikaan. Ja kun näiden loistavien 25 pelaajan lisäksi voisi pelata vielä lähes 100 samanikäistä "amatööriä" nuorten MM-kisoja menestyksekkäästi, niin ei voi kuin ihmetellä Kanadan kansallislajin suuruutta ja ihmeellisyyttä.

Kun tämän vuoden joukkueesta suurin osa taivaltaa jo ensi vuonna NHL-kaukaloissa, pelataan nuorten MM-kisat jälleen Kanadassa. Silloin pelipaikkana ovat Saskatoon ja Regina. Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, silloin yksi suurimmista suosikeista on Kanada, joka voi ottaa silloin jo kuudennen peräkkäisen mestaruutensa, ja ehkä silloin joukkueen slogan on tämänvuotisen drive to fiven sijasta fix to six.

Maalina mestaruus - tai karsintasarjapaikka

2009-01-01T10:20:00.002+02:00

Voittamisen kulttuuria - ja ennen kaikkea sen puutetta - ovat suomalaisessa jääkiekossa arvostelleet lähes kaikki, joilla vain jääkiekosta jotain mielipiteitä on. Esimerkiksi kanadalaiset tiedotusvälineet haukkuivat Pikkuleijonat Vancouverin vuoden 2006 pronssiottelun jälkeen, kun suomalaiset juhlivat pronssimitaleita kuin maailmanmestaruutta.

Kanadassahan pronssi ei ole kuin metallia, ja Kanadassa pelataan vain kullasta, mutta Suomelle kelpaa mitalikin - jopa pronssinen sellainen. Suomalainen jääkiekko on pelleilyä, kun voittamista ei oteta vakavasti. Vai onko? Miksi Suomen pitäisi edes huudella mestaruudesta, kun ainakaan viime vuosien joukkueilla ei ole ollut mitään mahdollisuuksia kultamitaliin?

Suomi ja Kanada painivat eri sarjoissa, koska a) Kanadassa on rekisteröityjä jääkiekkoilijoita 558 000 Suomen 62 000 vastaan ja b) Kanadassa on 2 451 jäähallia Suomen 220 vastaan. Kanada on suuri suosikki jokaisissa nuorten MM-kisoissa, kun taas Suomi vain silloin kun ikäluokka on huippuluokkaa (lue: 1983-syntyneiden ikäluokka, esim. Tuomo Ruutu, Mikko Koivu, Jussi Jokinen, Joni Pitkänen...), jollaisia Suomeen syntyy kerran kymmenessä tai kerran 20 vuodessa.

Kaikesta tästä avautumisesta tuleva johtopäätös on se, että kumpikin maa operoi omien resurssiensa äärirajoilla. Kanadalle se on kultamitali ja Suomelle mitali. Tämän näkee tällä hetkellä pelattavissa nuorten MM-kisoissa, sillä Kanada on laittanut vastustajia nippuun juuri sillä tavalla, mitä hallitsevalta mestarilta odotettiinkin, kun taas Suomen nuori joukkue on ollut haavoittuvainen. Suomi on pelannut välillä hyvin ja välillä huonosti, kokonaisarvosanan jäädessä tyydyttäväksi, mutta silti koko joukkueesta on huokunut se, että lähes kymmenestä ali-ikäisestä kuullaan vasta tulevina vuosina. Ei todellakaan näissä kisoissa.

Sitä tuskin tarvitsee kenellekään selitellä, koska Suomen karsintasarjapaikka kertoo näistä kisoista kaiken oleellisen: Suomen aika ei ole vielä, sillä tulevaisuutta ei saa aikakoneella muunnettua kaukaloon.

Maailman aidointa kiekkoa - nyt myös NHL-jäällä

2008-12-23T23:47:00.004+02:00

Nuorten MM-kisat käynnistyvät jälleen tapaninpäivänä. Ei ole yllätys, että Ottawassa järjestettävissä kotikisoissaan Kanada on jälleen yksi suurimmista suosikeista, mutta se on, että yllätys tulee läntisestä naapurista, Ruotsista. Ruotsin yksi kaikkien aikojen huikeimmista ikäluokista takaa sen, että ennen kuin MM-kisojen mestaruuspytty nousee Ottawa Senatorsin kotihallin Scotiabank Placen kattoon, ei millään joukkueella – ei edes Kanadalla – ole varaa löysäilyyn.

Kanadalla on mahdollisuus nousta viidenteen peräkkäiseen mestaruuteen Ottawassa, ensimmäisen kerran sitten 1990-luvun lopun. Tämän vuoden ryhmä tarjoaa siihen jälleen oivan mahdollisuuden, vaikka ikäluokan suurimpia kanadalaistähtiä ei jäällä nähdä: poissa ovat sellaiset nimet kuten Steven Stamkos ja Drew Doughty. Silti Kanadan miehistö vilisee kivikovia nuoria miehiä, koska viime vuoden mestarijoukkueen avainpelaajat Thomas Hickey, Zachary Boychuk ja Angelo Esposito nähdään mukana edelleen. Unohtaa ei sovi myöskään OHL-liigan ehdotonta ykköspuolustajaa Ryan Ellisiä tai koko kisojen seuratuinta pelaajaa John Tavaresia. Vaikka joukkue paperilla on sitä tuttua havumetsien laatua, vaahteralehtimiehistön yksi suurimmista mestaruusmahdollisuuksien lujittajista on kuitenkin nuorten MM-kisoja kohtaan tuleva arvostus, mikä näkyy ihan kaikessa turnaukseen liittyvässä: kisat keräävät enemmän ihmisiä televisioruutujen ääreen kuin tavallinen NHL-peli ja aikuisten MM-kisaottelu yhteensä, joukkuetta valmentaa Toronton ja Salt Lake Cityn olympiajoukkueen entinen luotsi Pat Quinn ja kisat häätävät Senatorsin pitkälle vieraskiertueelle.

Toinen suuri suosikki turnauksessa on Ruotsi, jolta löytyy yksi kovimmista ikäluokista ikinä. Joukkueesta löytyvät viime MM-kisoissa loistanut Mikael Backlund, ysikymppien maailman ykköspuolustaja Victor Hedman ja Los Angeles Kingsiltä luvan kisoihin osallistumisesta saanut Oscar Möller. Myös kärjen takaa löytyy kovia nimiä – tosin on ihan makuasia, ketkä mainitaan ensin – sillä edellä mainittujen herrojen vanavedestä löytyvät esimerkiksi Mattias Tedenby sekä Tre Kronorin kaikkien aikojen nuorin 20-vuotiaiden maajoukkuepelaaja, 16-vuotiaana Liberecissä viime vuonna debytoinut Magnus Svensson-Pääjärvi. Kun vielä suurin osa sinikeltaisten riveistä on hankkinut runsaasti kokemusta Elitserienistä, ei ole mitään esteitä sille, etteikö Tre Kronorilla olisi kaikki edellytykset parantaa viime vuoden toista sijaa yhdellä pykälällä – kullaksi.

Vaikka Ruotsi ja Kanada ovatkin suurimmat suosikit mestaruuteen asti, huippuonnistumisella myös Suomella on mahdollisuus mitaleille. Menestyminen edellyttää nappisuoritusta sekä Venäjän ja USA:n mahalaskua. Jukka Rautakorven miehistön mitalihaave vaikuttaa pelkältä haaveelta, mutta mikäli Harri Säteri ja Juha Metsola onnistuvat täydellisesti maalinsuulla, tarjoaa jo se yllätyskortin Pikkuleijonille. Tosin silti kenttäpelaajien pitäisi onnistua. Heistä ilahduttavan monella on kokemusta jo SM-liigan kirkkaista valoista, mutta suurimmalla osalla todellinen liigapelaajan kokemus on vielä kaukana horisontissa.

Kokemus on myös sana, joka tämänvuotisesta maajoukkueesta puuttuu, sillä kautta historian 1989-syntyneiden joukkue on kulkenut syvissä vesissä, ilman suuria junioritähtiä. Niinpä nytkään ryhmästä ei ikäluokan helmiä löydy – ainoastaan Tomi Sallinen on saanut kenttäpelaajista liigamiehen statuksen, mutta sen lisäksi kiekollinen taito jää todellisten juniorien harteille. Koska kasiyseistä ei kiekollista johtajuutta löydy, nähdään joukkueessa neljän ikäluokan miehiä, ja nuoremmista erityisesti vuonna 1991 syntyneet Toni Rajala ja Joonas Nättinen sekä 1992 syntynyt Mikael Granlund muodostavat joukkueen kiekollisen taidon. Heissä on myös taitoa jopa NHL:n ykköskierrokselle asti. Valitettavasti ikäluokka ja vuosi ovat kavereille vääriä, sillä vasta tulevina vuosina nämä vesselit taistelevat nuorten MM-kisoissa menestyksestä, ja tänä vuonna mitalit jäänevät Ruotsin, Kanadan ja Venäjän haaveiksi.

Onneksi jouluaattoiltaan on vielä aikaa, joten miksi et hyvä lukija pyytäisi joululahjaksi Pikkuleijonien menestystä? Tosin, ennen sitä on kuitenkin aika hengähtää vielä muutama yö ennen nuorten MM-kisojen erittäin kiihkeää maailmaa, joten aloituskiekon putoamiseen saakka hyvää joulua!

Suomalaiseen jääkiekkoon ideakeisari?

2008-12-17T14:35:00.005+02:00

Jukka Rautakorpi on valmentajalle nuoresta iästään huolimatta erittäin kokenut koutsi niin SM-liigassa kuin myös maajoukkueympyröissä. Rautakorpi on tasaisin väliajoin ottanut kantaa suomalaisen jääkiekkoilun peruskysymyksiin, ja ennen kaikkea sen linjauksiin.

Niin nytkin.

Uusimmassa Kiekkolehdessä Rautakorpi arvostelee erittäin voimakkaasti Pikkuleijonien valmistautumista kohti nuorten MM-kisoja: "Uskallankin sanoa, että taas kerran on itse ´munittu´ yksi aikaisemmista vahvuuksistamme, jos ajatellaan valmistautumista nuorten MM-kisoihin."

Rautakorven lisäksi välillä rajujakin mielipiteitä - ihan aiheesta - on tullut isojen Leijonien päävalmentajalta Jukka Jaloselta. Rautakorpi ja Jalonen ovat sen luokan tekijöitä suomalaisessa jääkiekossa, että herrojen kaltaiselle idearikkaudelle on oltava jokin käyttötapa suomalaisissa jääkiekkoympyröissä. Ei ole väliä, olisiko kyseessä eri maajoukkueiden johtoryhmien välinen ideariihi vai jonkinlainen muu järjestely.

Tärkeintä on se, että ideoista saadaan myös tekoja.

Yksi vaihtoehto voisi olla iloisten veljesten, Nyholmin ja Rantasen, idea ihan oikeasta kilpailupäälliköstä Suomen Jääkiekkoliitolle. Kaverista, joka toisi Jääkiekkoliiton toimistoväen, pelaajien ja valmentajien välille ymmärrettävän punaisen langan. Mitään ei otettaisi pois liiton isoilta herroilta, vaan kilpailupäällikkö tekisi pelaajien ja joukkueiden väliset suhteet selkeämmäksi. Eikä mahdollisen uuden kilpailupäällikön ole pakko hypätä rautakansleri Kalervo Kummolan paikalle, vaan tuoda esimerkiksi SM-liigaseurat ja maajoukkue saman pöydän ääreen, ettei maajoukkuekiekkoilusta tulisi myös tulevaisuudessa samanlaista farssia kuin mitä se on tällä kaudella ollut. Myös juniorikiekon alennustilalle ja NHL-pelaajien suhteiden luomiselle uusi järjestelmä tekisi hyvää: asioista päättäisivät ne, jotka todella tietävät niistä jotain.

Tärkeintä on suomalaisen jääkiekon etu, ja tuskin kukaan voi rehellisesti väittää, että tämän syksyn kaltainen show suomalaisen maajoukkuekiekon ympärillä olisi se kaikista järkevin vaihtoehto tämän päivän kiekossa - eikä varsinkaan tulevaisuudessa, sillä ongelmilla on yleensä tapana kasvaa lumipallon lailla.

Toim huom.
Koska tässä on mennyt aina välillä melkoisesti aikaa uusiin juttuihin, niin juttuja on luvassa joka viikko tästä lähtien ainakin kerran. Sovitaan vaikka tiistaiksi päivä, jolloin uusia juttuja tulee. Välillä päivä saattaa vaihdella, mutta yritetään nyt ainakin silloin tiistaisin laittaa tänne jotain tarinaa. Olkoon se vaikka sitten lupaus uudeksi vuodeksi allekirjoittaneen osalta!

Vuosi jotain ja vähän päälle

2008-12-08T21:05:00.002+02:00

Hyvää iltaa kaikille tasapuolisesti, ja suuret pahoittelut siitä, että kirjoittaja on kirjoitellut tänne hävettävän harvakseltaan. Aika on aina huono tekosyy, mutta nyt sellaisen taakse on pakko piiloutua.

Mutta erittäin tärkeä informaatiopalanen tähän väliin. Katsokaa NHL:n pistepörssiä. Siellä on koko kauden ajan ollut ihan kärkipaikoilla - kukas muukaan kuin - mies Suomen Turusta, Mikko Koivu.

Mieleen tulee ihan vanhat hyvät ajat, sillä suomalaiset ovat olleet tällä kaudella muutenkin pistepörssissä korkealla. Ihan niin kuin ennen.

On taas hienoa olla suomalainen.

Puolen Suomen suru

2008-11-20T18:04:00.000+02:00

Olipa kerran Oulun Kärppien menestysdynastia. Oli juoni toimitusjohtaja Juha Junno, oli puolen Suomen joukkue ja oli maailmanluokan pelaajia. Kaikki oli, hei aika kivasti, kuten sanoisi toimitusjohtaja. Tärkeintä on kuitenkin se, että Kärpät tarjosi Ouluun menestyksen jollaista ei Suomessa ole nähty sitten TPS:n suuruuden päivien.

Jäljellä tästä kaikesta on kaunis muisto vain.

CHL-debyyttinsä kaikkien muiden 12 eurooppalaisjoukkueen kanssa tehnyt oululaisryhmä ei valloittanutkaan liigaa, mikä tietenkään tämän kauden esitysten perusteella ei ole mikään ihme. Tosin Kärppien puolustukseksi on sanottava, ettei vaatimaton menestys ole ihme: etulinjan miehiä on siirtynyt muihin joukkueisiin enemmän kuin tarpeeksi, Matti Alatalon ensimmäinen valmennuskausi Oulussa ei ole sujunut suunnitelmien mukaan ja ainakaan SM-liigapeleihin kaupunnin katsojat eivät varsinaisesti riemua kiljahdellen ole tulleet.

Mutta onko se mikään ihme?

Ei, koska Fintelligens-räpduon lyrikat”ylämäki, alamäki, nousui, laskui – kaikkee” pätevät myös jääkiekkoon. Suuren nousuhuuman jälkeen on pakko tulla jossain vaiheessa alamäki. Se on karu mutta erittäin tosi fakta. Vertaukseksi kelpaavat vaikkapa TPS ja JYP, jotka ovat vaihtaneet paikkaa 2000-luvun alkuvuosien jälkeen, sillä olihan JYP jopa lähellä todellista vararikkoa. Ja TPS oli maailman 31. paras lätkäseura. Faktat pätevät niin yleisömääriin kuin joukkueen tekemiseenkin; aina ei yksinkertaisesti voi olla paras tai suurin – tai puolen Suomen suurin.

Eipä hätää, Kärppien tulevaisuus on kuitenkin hyvä. Mahalasku TPS-tyyliin ei ole mahdollinen, koska organisaatio Kärppien taustalla ainakin julkisuudesta tihkuneiden tietojen mukaan on kunnossa. Taloudellista voittoa on tullut, vaikka ihan seuran hulluimmat vuodet ovatkin tuloksenteon osalta varmasti takana päin.

Tärkeää on myös se, että tämän kauden pienen suvantovaiheen jälkeen yleisö oppii arvostamaan Kärppien tulevaa kotimaan menestystä paremmin, jos mestaruutta ei nelinkertaisteta viiden vuoden aikana – siltä ainakin nyt näyttää.

Kaikkeen kyllästyy ja turtuu, kun sitä saa tarpeeksi. Siinä mielessä pieni suvantovaihe on vain hyväksi, vaikka rehellisen autokauppiaan Euroopan valloitussuunnitelmat kokevatkin pahan kolauksen. Ainakin hetkeksi!

Maailman kovin kiekkouutinen

2008-11-14T14:58:00.004+02:00

Eilinen jääkiekkopäivä tarjosi yhden Suomen historian merkittävimmän uutisen - lätkän saralla siis. Meikän jääkiekkobloggailu täytti eilen kaksi vuotta!

Täällä kaikki hauskuus alkoi kaksi vuotta ja päivä sitten. Vaikka kirjoitusvirheita olikin melkoisen runsaasti, hauskaa juttujen tekeminen lukemisen perusteella on ainakin ollut.

Kiitos näistä kahdesta vuodesta, lisää on toivottavasti vielä edessä! Ja mikäli joku haluaa antaa parannusehdotuksia, niin niitä otetaan vastaan.

Juhlapuhe oli siinä, kiitos kuuluu koko joukkueelle!

Korttipakan kovimmat kortit ovat valttia

2008-11-11T22:40:00.001+02:00

Olipa kerran pojat nimeltä Pekka ja Teemu. Pekka Jormakka ja Teemu Hartikainen olivat ikäluokkansa huippuja jo nuorina natiaisina, jo silloin kun samanikäiset juniorit ihailivat poikien pelitaitoja ympäri Suomenniemen: "Se Jormakka on kyllä niin äijä. On siistiä sitte, ku se pelaa SM-liigas. Saa fiilistellä, että me joskus pelattiin tuata vastaan!"

Vuosia kului, P ja T pääsivät alle 18-vuotiaiden maajoukkueeseen, pelasivat vähän pokeria ja heistä tuli koko jääkiekkoväen yhteinen vihan kohde; "nykyleijonat eivät osaa pelata" - jos pokeria ei lasketa pelisuoritukseksi.

Kului, yksi, kaksi, kolme... Seitsemän NHL-varausta, kun jotain tapahtui.

Yhtäkkiä lätkäkansa herää todellisuuteen, on vuosi 2008: SM-liigan yleisömäärät laskevat ja isot pahat toimittajat sylkevät SM-liiga -nimiseen sylkykuppiin niin, että vesimassasta ei löydy enää edes kupin päätä. Mutta onneksi tapahtuu myös jotain muuta, sillä samaiset pokerinpelaajapojat löytävät sateisena syksynä itsensä Suomen suosituimman urheilusarjan pelintiimellyksestä eli SM-liigasta.

Hetkinen. Eihän tässä näin pitänyt käydä?

SM-liigan piti olla yhtä aikaa sekä huono sarja että huono sarja ilman junnustaroja. Ehkä jossain on menty siis vikaan, koska eihän huonossa sarjassa voi olla myöskään huonon juniorituotannon nuoria pelaajiakaan, Pekkaa ja Teemua. Eihän?

Vai onko jossain menty muutakin kuin päin mäntyä, vastoin kaikkia odotuksia?

On.

Vaikka Sami Kapanen ja pari muutakin konkarikiekkoilijaa onkin saapunut takaisin kotoiseen - ja ah, aina niin ihanan riitaiseen - suosikkisarjaamme, niin kiitos Venäjän ja Ruotsin, kovimmat lätkänvääntäjät pelaavat jossain muualla kuin Suomessa.

Se on huono juttu, mutta onneksi se ei ole pelkästään taakka, vaan se on myös mahdollisuus. Tämänhetkisen juniorituotantomme eliitille, Hartikaiselle ja Jormakalle, se on ollut kuin lentokone kuuhun: lätkämiehenalut ovat saaneet kovia pelejä NHL-tasoisten joukkuekavereiden rinnalla yhdessä Euroopan kovimmista kiekkoliigoista, kun tilaa kokoonpanosta on yhtäkkiä löytynytkin.

Voiko paremmasta edes haaveilla?

Se on parasta mitä "nuuskaa käyttäville kiekkoperheen idyllin pilaajille" on tapahtunut kiekkouran tässä vaiheessa.

Se tulee näkymään tulevaisuudessa kiekkoilijan ammatissa. 18-vuotiaat pelimiehet tulevat pelaamaan kovimpia pelejä jo tällä kaudella nuorten MM-kisojen, SM-liigan ja SM-liigan playoffien parissa - samoja pelejä kuin Kanadan parhaat kiekkojunioritkin.

Samoja pelejä kuin esimerkiksi Mikko Koivu ja Tuomo Ruutu silloin kun heistä kruunattiin Sakun ja Teemun perintöprinssejä.

Tuloksen näkevät kaikki.

En sano, että Hartikainen ja Jormakka tulisivat syrjäyttämään Suomi-kiekon eliitin heti aikuisiän kynnyksellä. Ei välttämättä. Pointti on siinä, että heille annetaan mahdollisuus siihen - ja ainakin tähän mennessä he näyttävät myös kiittävän vastuusta.

He saavat tilaisuuden kehittää taitojaan. Valitettavasti tätä korttia ei aina ole ymmärretty antaa mahdollisuuden kortteja kaipaaville kiekkoilijoille.

Onneksi Jyväskylässä ja Kuopiossa asia on toisin.

Maajoukkue kalenterimyrskyn silmään

2008-11-04T19:35:00.005+02:00

SM-liiga, CHL, Finnkampen, Euro Hockey Tour, Nordic Trophy ja MM-kisat. Jos olisi ilkeä, voisi sanoa, että ähkystä tulee kohta oksennus - vähintäänkin pieni puklu. Mutta onneksi ilkeys ei kuulu tämän blogin sanavarastoon, joten rakentava kritiikkki voisi olla oikea sana.

Fakta on se, että kiekkovaltaa on vaikea muuttaa. Jos katseet siirretään SM-liigan lisäksi myös ulkomaan vihreinä siintäviin jäähalleihin, niin kansalliset sarjat eivät tule vähentämään sarjaotteluitaan. Joukkueet tienaavat otteluilla - eivät maaotteluilla. Eivät varsinkaan silloin, kun oma kassakone ei kilise killinkiäkään.

Myöskään CHL-pelit eivät tule vähenemään, sillä sellaista lekaa ei edes CHL:n johtaja Kalervo Kummolan moukarikaapista löydy, että juuri keksitty jääkiekon Mestarien liiga (ensimmäinen, toinen... öö, mones ja viimeinen yritys) jätettäisiin eurooppalaisen kiekkoilun takakonttiin.

Ei. Joukkueita tulee lisää, maita tulee lisää, pelejä tulee lisää ja sarjaohjelman tekijöiden hiukset harmaantuvat niin, että vaikka palkkaa saisi euron jos toisenkin, ei innostus riitä kalenteritaiteilijana pysymiseen.

Hyvät ihmiset, kaiken lisäksi meillä on vielä maaottelut, joista ensin Pohjois-Amerikka on valittanut pitkälti kokonaisen vuosisadan ja nyt myös Eurooppa on avannut suunsa.

Ei ole kivaa olla René Fasel.

Torstaina alkava Karjala-turnaus on ollut jymymenestys - aina. Pelit ovat olleet loppuunmyytyjä ja on ollut helppoa sanoa, että Suomi on Euroopan Kanada. Myös Sweden Hockey Gamesillä on pyyhkinyt periaatteessa hyvin ja varsinkin viime vuosituhannella Venäjän turnaus oli legenda. Periaatteessa neljän eurooppalaisen huippumaan turneesta vain Tshekin turnaus on ollut fiasko, mikä tosin johtuu paljolti sen teennäisestä paikasta lähes kesällä tai vaihtoehtoisesti MM-kisojen aattona.

Vaikka julkisuudessa on palloteltu mahdollisuudesta lopettaa koko Euro Hockey Tour, on reaaliteetit unohdettu täysin: turnee on enemmän kuin tärkeä jääkiekkoliitoille. Esimerkiksi Suomen Jääkiekkoliitto menettäisi pitkän pennin ilman kolmen kiekkopäivän Karjala-turnausta. Sama tilanne on myös neljälle muulle kiekkoliitolle.

Ja sama on tilanne myös pelaajille. Vaikka kiekkoilijoille tulee paljon pelejä pitkin talvea, maajoukkuepeleistä tuskin halutaan karsia yhtään sekuntia. "Leijona-paita on aina mukava pukea päälle", sanovat kaikki. Ja jos ei ole, he kyllä sanovat senkin.

Eli periaatteessa sarjaohjelmassa ei ole mitään vikaa, mutta...

Totuus on kuitenkin se, että Euroopan kiekkokausi tullaan tulevina vuosina tunkemaan niin täyteen, että on vaikea välttyä ähkyn tunteelta. Joukkueet ja pelaajat kyllä kestävät kovemmankin kuorman, koska ne ovat ammattilaisia ja niille jokainen peli on rahaa, mutta entä me tavalliset kiekkofanit?

Valitettavasti jääkiekkofanius ei ole ammatti, sillä pelipäivien kasvaessa myös jääkiekkosydämen odotetaan kasvavan uusiin svääreihin. Eikä se SM-liigan tapauksessa yhtäkkiä 56 ottelusta kasva 58:aan otteluun. Fanita niin paljon kuin jaksat -lätkä ei elätä muualla kuin Kanadassa; Euroopassa pieni mutta sievä, rakkaudella tehty lätkäpurilainen on kova juttu.

Kun Euroopassa pelikalenteri räjähtää tulevina vuosina jo ennestään salaattikastikkeestaan yli pursuavaan lätkähampurilaiseen, on turha ihmetellä, miksi jääkiekkokauden hegemoniaotteluun TPS-Saipa ei tule kuin ne kaikista hulluimmat turkulaiset.

Turun uusi Scotty Bowman

2008-10-26T19:14:00.002+02:00

Turun Palloseurasta tuli tänään ensimmäinen SM-liigajoukkue, joka vaihtoi valmentajaa kesken kauden. Yllätyksenä se tuskin ei tullut kenellekään, sillä koko syksyn eri tiedotusvälineet ovat hehkuttaneet, että kohta TPS:n ajelehtiminen Virran viemänä loppuu.

No, loppuihan se armon sunnuntaina 26. lokakuuta 2008. Päivänä, jolloin nuoret aikuiset äänestävät Idolssia tai Big Brotheria eivätkä kunnallisvaaleja.

Huomenna, tai viimeistään tiistaina alkaa urheilusivuille ilmestyä tilastoja, joissa kerrotaan, ettei valmentajan vaihto yleensä auta. Niin ja onhan näihin juttuihin myös liitetty haastatteluina potkut joskus saaneiden valmentajien kommentteja työttömäksi jäämisestä. Niinpä Kai Suikkasella onkin kova tehtävä, kun hän ottanee maanantaina vastaan TPS:n valmennusvastuun, sillä kaikki odottavat, että Tepsin kurssi kääntyy parempaan suuntaan.

Turussa ei ole helppoa olla häviäjä.

Sen tietää myös Kai. Ja nyt kai myös Hannu Virta.

Jos asia on, kuten Turusta tihkuneet tiedot ovat kertoneet, että Virta menetti valmennusotteensa jo viime talvena ylimielisellä käytöksellään, ovat potkut ainoa järkevä vaihtoehto. Mutta mikäli niin ei ole, ei potkuissa ole sen enempää järkeä kuin lokakuisessa syysmyrskyssä.

Jos nyt joku ei vielä ole sitä tiedostanut, niin joukkueet eivät vaihdu silloin kun koutsi vaihtuu, jengit pysyvät kasassa ja ehkä siihen suosta nousemiseen tarvitaan muutakin kuin potkut-niminen taikasauva. Tarvitaan taikasauva nimeltä pysyvä muutos.

Kuinka homma toimii Turussa, vaihtuuko taikasauva?

Ei vaihdu. Kaikki tietävät, miten jääkiekko muuttui Turun Palloseurassa toimitusjohtajavaihdoksen jälkeen - ei mitenkään. Samat ongelmat taloudessa ja kaukalossa jäivät jäljelle edelleen, ja jos haluaisi sanoa ilkeästi, niin Turussa ollaan vieläkin nesteessä. Vuosituhannen vaihteen sijasta tämä neste ei kuitenkaan ole shamppanjaa.

Ja jos jollekin jäi epäselväksi, ei se ole myöskään mitään muutakaan alkoholia.

TPS on tällä hetkellä niin pahasti takalukossa, että vaikka valmennuksesta vastaisi itse Scotty Bowman, ei pelille kentällä tapahtuisi mitään; muutoksia tarvitaan nimenomaan sikariportaaseen eikä pikkusikariportaaseen. Turussa pitäisi tehdä kerrankin oikeita ratkaisuja ja vaihtaa koko organisaatio kertaheitolla - mutta se kuinka se onnistuu, onkin jo erilainen tarina.

Siinä tarinassa ei välttämättä ole onnellista loppua. Harmi kyllä.

SM-liigapurkasta meni maku

2008-10-22T17:45:00.001+03:00

Kun purkan laittaa suuhun, elämänlaatu paranee potenssiin numero 99: suu raikastuu, hampaat paranevat ja jopa pomo näyttää paljon mukavammalta.

Kun purkkaa on pureskellut tarpeeksi, siitä katoaa maku, koska se ei kestä jatkuvaa pureskelua eikä suomalaisten metsien ksytolilla varusteltua kanssasisartaan ole edes tarkoitettu pitkäkestoiseksi.

Silloin purkasta lähtee maku, ja se sylkäistään pois.

SM-liigakin on kuin purkka. Eikä nytkäään kyse ole kestopurkasta. Liigakiekko on tällä hetkellä valovuoden jäljessä esimerkiksi Elitserieniä, ja tuntuu jopa siltä, että vaikka SM-liigakiekkoa pelattaisiin Helsingin Olympiastadionilla täydellisessä kelissä, täydellisillä joukkueilla ja täydellä areenalla, ei pelistä saisi mitään irti.

Pelin syke ja intensiteetti on surkea.

Mutta miksi?

Juuri siksi. Raha, selityksen tietävät kaikki.

Mutta onneksi meillä, siis Suomen pääsarja SM-liigalla, on vain vähän vaaroja: Venäjä, Ruotsi, Sveitsi, Kanada, USA, Tshekki ja jopa Saksa... Yksinkertaisesti parhaat pelaajat viedään tai on jo viety Suomesta pois ja vaikka liigapaluun ovat tehneet esimerkiksi NHL-tason kiekkoilijat Sami Kapanen ja Ville Nieminen, ei se auta. Jos Kapanen pelaa liigassa Mestis-pelaajien kanssa, ei pelistä voi nauttia, kun parhaat liigakiekkoilijat mahtuisivat parhaana päivänään NHL:n All Stars -otteluun ja toiset hädin tuskin ECHL:ään, NHL:n farmin farmiin.

Kanadan juniorisarjoista on turha edes puhua, eiköhän nöyryytystä ole jo tarpeeksi.

Tilanne on erittäin kestämätön. Paitsi siinä tapauksessa, että liigassa olisi vain kaksi joukkuetta, Blues ja JYP. Vain ne pelaavat tällä hetkellä kiekkoa, josta voi nauttia.

Kun vielä vuosia sitten SM-liiga oli täyden paketin irtokarkkipussi, ei tällä hetkellä voi puhua kuin purkkapussista – eikä edes siitäkään, sillä isot ja pahat kiekkoilun ilkikuriset gangsterit Änäri, Känäri ja Eläri ovat vieneet tuoreet purkat pois ja jättäneet pussiin vain jo kerran pureskellut purkat.

Ja niistä purkista on lähtenyt jo maku.

Back to the 80s

2008-09-29T15:35:00.005+03:00

Muistatteko vielä Neuvostoliiton, WHA:n ja Edmonton Oilersin? Ajan, jolloin pelit ratkaistiin taidolla eikä mahdollisimman suurilla (Michelin-)maalivahtien varusteilla?

Sattuneesta syystä minä en muista.

Kyse oli 1980-luvusta (tässä kohtaa kannattaa ehkä antaa pieni muistutus ajasta). Ajasta, jolloin ei tiedetty vielä mitään Phoenix Coyotesista tai Anaheim Ducksista. Tuolloin kiekkomaailmaa hallitsivat Edmontonin kovat pojat Wayne Gretzky ja Jari Kurri, jotka ihastuttivat liigaa sellaisella voimalla, että dominoimisen voisi nimetä gretzkyläis-kurrilaiseksi taituruudeksi.

Vaikka esimerkiksi viimeisestä WHA-kaudesta tulee ensi vuonna kuluneeksi jo 30 vuotta, on "kasari" kenties lähempänä kuin kertaakaan pitkiin aikoihin.

Siis kiekossa.

Tällä kaudella käynnistyvät KHL- ja CHL-liigat tuovat mieleen muistot NHL-historian pahimmasta kilpailijasta WHA:sta. Ja muistoja löytyy lisää: silloinkin Kanada oli valttia NHL-jääkiekon kulisseissa, Kanadan Montreal on nytkin kiekon mekka. Kun Venäjä on hallitseva maailmanmestari ja venäläispelaajat hallitsevat maailman kiekkoilua, ei ole perustelematonta väittää, että nyt todellakin eletään kahdeksankymmentälukua uudelleen suurieleisesti.

Eikö niin?

Kun vielä Sidney Crosbyn ja Jevgeni Malkinin johdattama pingviinilauma ei näytä säikähtävän jääkiekon omaa itäistä ilmastonmuutosta, on kaikki niin kuin 1980-luvun Oilers-dynastian aikaan...

Ainakin melkein.

Richard-Dean Anderson on varmasti sitä mieltä,
ettei kaikki ehkä sittenkään ole samalla tavalla kuin 1980-luvulla -
ainakin katsoessaan itseään peilistä.

Loukkaantunut pelimies

2008-09-22T22:55:00.003+03:00

Onko loukkaantuminen aina paha juttu?

Ei välttämättä. Kysykää vaikka Juha-Pekka Haatajalta, mieheltä joka loukkaantui hankalasti joulun tienoilla viime talvena ja kuntoutti itsensä alkaneelle liigakaudelle paremmin kuin hyvin. Vaikka Haataja on ollut aina kova pelimies, on hän tällä kaudella löytänyt uuden kevään liigakiekkoilijana.

Vai mitä mieltä olette yhdeksästä tehopisteestä neljässä pelissä?

131 pistettä. Siis tällä kaudella samalla tilastolla. Jos mies jaksaa painaa koko kauden loukkaantumisen jälkeen samalla höyryllä, ei ole epäilystäkään, kuka on SM-liigan paras pelaaja kaudella 2008-2009.

Annan vihjeen. Hän loukkaantui viime kaudella.

Villi kiekkolänsi

2008-09-11T23:07:00.001+03:00

Jääkiekon SM-liigan avauskierrosta ehdittiin pelata tasan 18 minuuttia ja 47 sekuntia ennen kuin hanskat tippuivat jäähän ja eduskunnassa alettiin miettiä jääkiekon sulkemista urheilulajien lajikirjosta pois.

Hmmm. Tuliko nyrkkitappelu yllätyksenä?

Ei, sillä HIFK:n Kip Brennanin ja Jokereiden Sami Heleniuksen yhteenotosta on revitty räikeitä otsikoita siitä lähtien, kun Brennan petopaitaan hankittiin. Mutta miksi? Miksi SM-liigan avauskierroksen kiinnostavin puheenaihe on ennakolta järjestetty tappelu, joka ei millään tavalla liity peliin eikä viiden pelin hienoon kiekkokavalkadiin?

Yksinkertainen ja selkeä vastaus on bisnes. Vaikka jääkiekko on ollut jo yli kymmenen vuotta suomalaisessa urheiluperheessä ainut todellinen ammattilaisten liiga, joka liikuttaa katsojia päivästä toiseen niin televisioiden kuin katsomoidenkin ääreen, niin vasta viimeisen parin kauden aikana järjestetyistä tappeluista on tullut jokaviikkoinen ilmiö, jossa pelaajat, tiedotusvälineet ja fanit tietävät reilusti etukäteen koska veri lentää ja nyrkit heiluvat.

Se on sääli.

Tappeluita jääkiekosta ei kovinkaan helposti saa kitkettyä pois, sillä fyysisessä ja rajussa palloilulajissa ylilyöntejä ei voi välttää – ylilyöntejä sattuu muissakin lajeissa, ei vain isossa ja pahassa jääkiekossa. Mutta niin sanotut showtappelut, jääkiekkotappeluiden erikoismiesten väliset titteliottelut ovat tuomittava osa nykypäivän ammattilaiskiekkoilua, koska samalla laji lähtee pahasti väärään suuntaan sen syntyperäisestä tarkoituksesta: maalien tekemisestä.

Se ei ole kenenkään etujen mukaista.

Myös SM-liigan johto on pelottavilla vesillä. Näillä showtappeluilla näytetään, ettei ole mitään väliä, mitä kaukalossa tapahtuu, kunhan vain bisnes luistaa. Mikäli SM-liiga haluaisi, tappelut voitaisiin estää: esimerkiksi NHL-tyylinen rahallinen rangaistus tappelun aloittaneelle osapuolelle veisi varmasti SM-liigasta pois ylimääräiset ja turhat matsit raskassarjalaisten välillä – jos vain sakko olisi tarpeeksi, jopa tuhansia euroja. NHL:n uudet tappelusäännöt ovat näyttäneet viimeisten vuosien aikana sen, että enää joukkueissa ei ole tilaa sellaisille poliiseille, jotka eivät myös osaisi pelata.

Valitettavasti nyt vain näyttää siltä, että SM-liigalle ja sen toimitusjohtaja Jukka-Pekka Vuoriselle ei ole muuta väliä kuin se, että liiga pysyy otsikoissa.

Tyylillä ei tietenkään ole väliä.

Kiekkosyksy vailla vertaa

2008-09-11T14:47:00.002+03:00

SM-liiga alkaa tänään, ja vaikka tämä ei olekaan mikään kotimaisen journalismin riemuvoitto, niin aloitetaan kauden 2008-2009 kiekkoasiat kaiken kattavall sekalaisten huomioiden listalla, joka siis löytyy seuraavasta.

1) Liigapörssi
Kiitos sisäasianministeriön ja internetin ihmeellisen maailman Liigpörssi ei ole käynnissä heti liigan ensimmäiseltä kierrokselta lähtien - ja vaikka olisikin, niin palkinnot arvotaan. Ja ei kuulosta ihan kivalta, toivotaan kuitenkin, että Liigapörssi voittaa oikeustaistelun ja oikeat voittajat saavat palkintonsa. Nyt siis kädet ristiin, että Liigapörssi aukeaa vielä lähiaikoina!

2) Jokerit ja Blues vai JYP
Kukaan ei voi väittää, etteivät nämä kolme seuraa olisi mestarisuosikkeja alkavalla kaudella. Blues oli vahva jo viime kaudella, JYP ja Jokerit puolestaan vahvistuivat merkittävästi ennen alkavaa liigakautta. Villi toive on, että Hippoksella juhlittaisiin SM-kultaa alkavan liigakauden päätteeksi.

3) Jarkko Immonen, Juuso Puustinen, Juuso Riksman...
Ainakin nämä kolme tulevat putsaamaan kauden päätösjuhlassa Kalastajantorpalla pokaaleja, silllä sekä Immonen ja Riksman ovat varmasti samanlaisessa vireessä kuin aiemminkin. Ja Pohjois-Amerikasta tullut Juuso Puustinen on vahva ehdokas tulokaspörssin ykkössijalle. Muita miehiä löytyykin sitten iso liuta, ketkä voivat hoitaa palkintoja kotiin - onneksi!

4) Paluumuuttajat
On Laaksosen Anttia, Kapasen Samia ja Niemisen Villeä, jotka ovat palanneet kotiin. SM-liiga sai paluumuuttajistaan piristysruiskeen vailla vertaa, sillä kuka olisi voinut uskoa viime kauden jälkeen, että kolme entistä kovan luokan NHL-pelaajaa tulee pukemaan alkavalla kaudella SM-liigan pelinutut ylleen. Tuskin kukaan.

5) Sekalaista seurakuntaa
SM-liigasta on tulossa ennätystasainen. Blues ja Kärpät pääsevät pelaamaan Euroopan liigaa. SM-liigasta voi taas tippua... Mitä vielä? SM-liiga vaikuttaa alkavalla liigakaudella kenties kiinnostavammalta kuin pitkiin aikoihin. Nyt on aika kääntää katseet jälleen kaukalon jäähän drinkkilasin jään sijasta, koska niin tekee myös eduskunta...

Kummallisuuksien kiekkokesä

2008-07-21T18:02:00.001+03:00

Elettiin kesää 2001, kun TPS voitti kolmannen SM-liigamestaruutensa yhteen sykliin. SM-liigaa kutsuttiin maailman kovimmaksi kiekkoliigaksi heti mystisen NHL:n jälkeen. Mutta vaikka SM-liiga oli jokaisen eurooppalaisen kiekkofanin huulilla, jokakesäinen pelaajien lähteminen Ruotsiin, Sveitsiin ja Pohjois-Amerikkaan korvensi sekä juuri yhtiömuotoisiksi muutettujen suomalaisseurojen toimitusjohtajia että suomalaisia kiekkofaneja. Pelaajia ei pystytty yksinkertaisesti pitämään Suomessa.

Sama toistui niin ennen kuin jälkeen vuoden 2001 - aina viime kesään saakka.

Vaikka maailma on muuttunut seitsemässä vuodessa, edelleen Suomessa surkutellaan sekä itään että länteen. Ainoastaan SM-liigan tilanne on kansainvälisen vertailun kannalta muuttunut - eikä ainakaan helpommaksi, sillä kukaan tuskin enää vertaa SM-liigaa NHL:ään.

Monia vuosia SM-liiga ja muut Euroopan kiekkosarjat saivat NHL:ään lähteneestä pelaajasta kertakorvauksena 200 000 dollaria. Mutta viime kesän jälkeen korvaus on muuttunut. Tällä hetkellä ollaan eräänlaisen murrosvaiheen keskellä, sillä nyt siirtokorvauksia ei makseta senttiäkään, koska kansainvälisen jääkiekkoliiton ja NHL:n välinen sopimus pelaajasirroista on purettu ja uutta sopimusta ei ainakaan vielä ole. Todennäköisesti sellainen on vasta syksyllä.

SM-liigalle aihe on kiharainen. Ensinnäkin, nyt arvokkaita rahoja ei SM-liigalle tule yhdestäkään pelaajasta. Kun esimerkiksi Oskar Osala siirtyi Bluesista Washingtoniin, ei espoolaisseura saanut historiansa kovimmasta voimalaiturista mitään, kun vielä viime kaudella pääkaupunkiseudun ykkösseura olisi netonnut Osalan siirrosta noin 120 000 euroa.

Eikä tässä vielä kaikki, sillä mitä ilmeisimmin SM-liigan vakuutusmaksut ovat nousussa, joten...

No, tilanne ja aika ei ehkä ole se helpoin SM-liigalle.

Niin, ja sitten meillä on vielä itäinen naapurimme Venäjä, jonne perustetaan kovalla rahalla KHL-liigaa. Liigaa, joka tuntuu tosissaan havittelevan NHL:n kilpailijaksi, sillä esimerkiksi Jaromir Jagrin, Ray Emeryn ja Aleksander Radulovin signaukset ovat jo löytäneet tiensä tuhansien yllätysten ihmemaahan.

Miten tämä sitten vaikuttaa Suomeen?

Siten, että kun Elitserien-seurat ovat olleet viime vuosina venäläisjoukkueiden pahimpia kilpailijoita pelaajamarkkinoilla, niin nyt Venäjän hurjaan korvaustasoon ei ole mitään mahdollisuuksia vastata, ei edes kansankodissa. Ruotsistahan kun kaasu- ja kaivosmiljonäärejä ei varsinaisesti ole viime vuosina tullut.

Samalla kotimaiset liigajyrät kelpaavat suuressa noususuhdanteessa olevaan Elitserieniin, kun Venäjä vie ne pelaajat, joita ennen totuttiin näkemään Ruotsissa. Hyvänä esimerkkinä Leijonien takuuvarma puolustaja Antti-Jussi Niemi. Samaan aikaan SM-liigan kohtaloksi jää kaivaa esiin entistä nuorempia ja kokemattomampia liigapelaajia. Vallitsevan tilanteen vuoksi SM-liigan palkat nousevat, kun sekä vasemmalta että oikealta saa helposti kaksinkertaisesti paksumman lompakon Suomen ansioihin verrattuna.

Eikä pelaajien taso todellakaan nouse, päinvastoin.

Tämän kesän siirtomarkkinoilla Venäjän ja Ruotsin tilanne on vaikuttanut myös siihen, että uusia SM-liigapelaajia ulkomailta ei ole tullut kuin kourallinen. Eikä ole mikään valtionsalaisuus, että Suomen palkkatason korvauksia saa jo eksoottisemmistakin kiekkoliigoista, kun esimerkiksi Itävaltaan on mennyt Lars Helmisen ja Mike Siklenkan kaltaisia huippukaliiberin liigamiehiä.

Yllätys, yllätys, juuri palkan vuoksi!

Täytyy pitää peukalot varpaita myöten ristissä, että kummallisuuksien kiekkokesästä tulisi Suomen oloissa vain tämän kiekkokesäloman harvinainen, ikävä vieras, jota ei uudestaan täällä nähdä kyläilemässä. Muussa tapauksessa jokaisen suomalaisen seurapomon täytyisi löytää kaasu- tai öljyputki, jonka ansiosta hankittaisiin esimerkiksi Teemu Selänne jahkailemaan uransa jatkoa Suomeen.

Ei ehkä kovin todennäköistä, tai mistä minä sen tiedän; ihmeiden aika ei ole ohi, kun Venäjän pääsarjan pelaajatkaan eivät 20 vuotta vanhoilla venäläisautoilla hurjastele.

Öljyputkelle todellinen innovaatio-vaihtoehto on vuokrata ykkösmaalivahti ylihintaisena puoleksi vuodeksi Venäjälle. Mutta ilmeisesti sekin näyttää toimivan, vai mitä Jukka Seppänen?

Likapyykkiä ja yllätyksettömyyttä

2008-06-08T21:46:00.001+03:00

Jääkiekkokausi on saatu päätökseen niin Suomessa, Euroopassa kuin myös Atlantin takana NHL:ssä. Ja on pakko sanoa, että kausi oli ilman sarvia ja hampaita yllätyksetön, sillä jo alkukaudesta oli selvää, että esimerkiksi Venäjä, Detroit ja Kärpät tulevat olemaan ne kovimmat mestarisuosikit.

No, kausi ei onneksi ollut niin yksiselitteinen, vaan siihen sisältyi monia hienoja tapahtumia ja hienoja hetkiä, joista suuri kiitos kuuluu pelaajille. Esimerkiksi Kanadan alle 20-vuotiaiden maajoukkue teki jälleen suuren vaikutuksen ollen aivan omaa luokkaansa.

SM-liigakauden voisi sanoa ennakoineen tulevalla sarjakaudella alkavaa liigaseurojen suurempaa tv-sopimussaalista, kun esimerkiksi Jyväskylän JYP viisaasti sijoitti suuria summia jo viime kauteen eikä lähtenyt mukaan vasta tulevan kauden siirtorulettikilpaan. Lisäksi hienoisesta vallan uusjaosta kertonee myös Bluesin ja Tapparan nouseminen neljän kärkijoukkueen joukkoon. Toki katseet täytyy kääntää myös Mestikseen, jossa Turun Toverit, kavereiden kesken TuTo, oli koko kauden selvästi kaikkia muita parempi. Ensi kautta spekuloitaessa on pakko miettiä, mitä nyt tapahtuu, kun menestyksen yksi pääarkkitehti Ismo Lehkonen lähtee Jokereiden valmennusportaaseen.

Tietysti kotimaisen pääsarjakauden huipennus oli Oulun Kärppien toinen peräkkäinen mestaruus, mutta Suomi on siitä hauska maa, ettei siitä enää voi tehdä suurempaa meteliä, kun se oli jo seuran kolmas mestaruus neljän vuoden sisällä. Onnittelut Kärpille silti hienosta kaudesta.

Mutta siltikin kotimaisen pääsarjakauden suurin ja tärkein asia oli kahden legendan Raimo Helmisen ja Erik Hämäläisen siirtyminen ansaituille eläkepäiville. Erityisesti Eepin kohdalla 1000. SM-liigaottelu on saavutus, jota tuskin koskaan SM-liigakaukaloissa rikotaan. Ja sitten meillä on Raipe, joka pelasi viimeisellä SM-liigakaudellaan "vielä kerran pojat" -menttaliteetilla. Ja voi pojat, se viimeinen peli ja se lätkäkansan mukanaolo oli jotain käsittämätöntä. Se oli jotain sellaista, mikä viimeistään todisti Suomen kiekkokulttuurin olevan heti Kanadan jälkeen maailman toiseksi parasta!

Maajoukkueen osalta kiekkokausi meni enemmän tai vähemmän ei pelillisiin seikkoihin pureutuessa. Nuorten MM-kisat, kahdet sellaiset, menivät pelillisesti kummatkin surkeasti, ja 18-vuotiaiden jälkipyykkiä tultaneen pesemään vielä pitkään. Aikuisten puolella Doug Shedden sai lopulta pestyä omat likapyykkinsä kelvollisella tavalla, vaikkakaan koko totuutta asiasta ei olla mitä ilmeisemmin vielä kuultu - ehkä sitten joskus. Myös Suomen oma kultainen sukupolvi petti MM-kisafanit jollain tasolla, kun kolmikko Peltonen - Koivu - Selänne ei päässyt missään vaiheessa esimerkiksi Torinosta tutulle tasolle. Täytyy toki muistaa, etteivät nämä pojat ole enää nuoria rämäpäisiä rymistelijöitä vaan vanhoja legendoja.

Ilonaiheitakin Kanadasta suomalaispelaajien takataskuihin silti jäi, sillä esimerkiksi Sami Lepistö, Anssi Salmela ja Antti Pihlström olivat jäätäviä läpi kisojen. MM-kisajoukkueen pronssi on ihan mukava saavutus, mutta Leijonat tavoittelee MM- ja olympiakarkeloista vain ja ainoastaan kultaa. Se on karu mutta harvinaisen tosi fakta. Tosin näissä kisoissa Venäjä näytti olevansa The Joukkue, se joukkue, joka on punakoneen jälkeläinen.

NHL-kausi tullaan muistamaan tulevaisuudessa 124 miljoonasta dollarista, nuorien supertähtien todellisesta tähtiin noususta, suomalaisten tehottomuudesta ja Red Wingsin mestaruusjuhlista.

Aleksander Ovetshkinin 124 miljoonan dollarin ja 13 vuoden jatkosopimus Washingtonin kanssa oli yksi kiekkokauden suurimmista uutisista, mutta vielä suurempi juttu oli se, että kolme kovaa kuningasta Ovetshkin, Crosby ja Malkin nousivat nyt viimeistään todellisiksi supersankareiksi, joita ei pysäytä mikään. Suomalaisittain kausi meni heikosti, sillä paras suomalainen, Olli Jokinen, oli pistepörssissä vasta sijalla 33. Kun vielä maalivahtiosastokin petti Suomi-fanit, ei suomalaiseen NHL-kauteen missään nimessä voi olla tyytyväinen.

Päällimmäisenä NHL-kaudesta jää kuitenkin mieleen Ikea Express, Detroit Red Wings, jolle ei lopulta löytynyt pysäyttäjää ja joka oli oikeastaan jo lokakuusta lähtien selkein suosikki Stanley Cupin mestariksi. Joukkueesta löytyy myös Suomen NHL-kauden pelastaja Valtteri Filppula, jolle voi hyvällä syyllä povata pitkää ja menestyksekästä uraa kapeissa kaukaloissa, sen verran hienoa kiekkoa Myyrmäen mies pelasi, eikä miestä syyttä verrattu legendaariseen Bobby Orriin.

Kaiken kaikkiaan jääkiekkokausi oli yllätyksetön ja sellaisena myös kesän kestosuosikki NHL-draftikin tulee pysymään, sillä suuri ykkösvaihtoehto NHL:n ensimmäiseksi varaukseksi on kanadalainen Steven Stamkos, joka on Kanadan junioriliiga OHL:n Sarnia Stingissä paukutellut kahdella viime kaudella yhteensä 197 tehopistettä - ei mikään turha kaveri.

Palataan asiaan jossain vaiheessa, kenties draft-uutisin tai elokuun alussa, aika näyttää. Mutta uusia juttuja odotellessa kiitos kuluneesta kiekkokaudesta siihen saakka kunnes jäätä löytyy muualtakin kuin virvoitusjuomien viilentäjänä.

Missä mestaruussormukset ratsastaa?

2008-05-24T17:51:00.001+03:00

Kun kiekko lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kello kolmelta tippuu jäähän Detroit Red Wingsin Joe Louis Arenalla, vastakkain asettuvat kaksi perinteikästä yhdysvaltalaista NHL-joukkuetta, Detroit Red Wings ja Pittsburgh Penguins. Samalla toisiaan vastaan iskevät yhteen kokemus ja nuoruus, kymmenen Stanley Cup -voittajaa ja kolme NHL-mestaria.

Lähtökohdista huolimatta ottelusarja vaikuttaa etukäteen tasaisemmalta kuin aikoihin, kiitos supertähtien.

Kauden alku lupaili Detroitille hyvää, sillä peli kulki ja voittoja tuli. Erityisesti joukkueen joulukuuhun voi olla tyytyväinen: 12 voittoa ja vain 4 tappiota ovat kovia lukuja, oli joukkue sitten mestarisuosikki tai ei. Muutenkin Red Wings voi olla tyytyväinen kauteensa tähän mennessä, sillä mitään isoja takaiskuja ei sille kauden aikana ole osunut verrattuna esimerkiksi muihin kauden aikana huippujaksoja pelanneisiin ryhmiin. Niille kausi oli vuoristorataa, hyvänä esimerkkinä Philadelphia. Toki punaisille siivillekin kausi oli vuoristorataa, mutta siinä vuoristoradassa tosin ei ole ollut kuin alamäkiä...

Red Wings on pelannut tähän mennessä hienon kauden, sillä liigan runkosarjan voittajaporukan 82 ottelun mittaisesta rutistuksesta on hankala löytää heikkoa lenkkiä, kun ennen lokakuun liiga-avausta parjattu maalivahtiosastokin on onnistunut tehtävässään vähintään kohtuullisesti.

Kaikesta huolimatta Detroitinkin täytyy onnistua, mikäli kausi halutaan päättää vielä upeammalla tavalla, sillä runkosarjan perusteella mestaruussormuksia ei tunnetusti jaeta. Aiemmilla playoff-kierroksillakin se on näyttänyt, että autokaupungin kiekkojoukkue on se, joka määrää tahdin. Lisäksi Ikea Expressiksi ristityn ruotsalaislegioonan pelaajakalusto on niin vahva, että kuka vain Nicklas Lidströmistä Valtteri Filppulaan voi hoitaa hoitaa pelin ja jopa sen kuuluisan seitsemännen finaalin jatkoajan omalle joukkuelleen. Hyvänä esimerkkinä muuan Johan Franzen. Eikä unohtaa sovi myöskään muita kokeneita Red Wings -ikoneita, joista tärkeimpänä lienee 46-vuotias saunakuntopyöräilijä Chris Chelios, sillä juuri Chelioksen kaltaisista jo mestaruuden voittaneista Stanley Cupin finaalien veteraaneista Joe Louis Arenan sankarit nousevat todellisiksi sankareiksi.

Niin, ja sitten on Detroitin päävalmentajana mies nimeltä Mike Babcock, joka oli Anaheim Mighty Ducksin päävalmentajana häviämässä New Jersey Devilsille 2003 vuoden finaaleja. Enkä jaksa uskoa, että Babcock haluaa hävitä Stanley Cup -finaaleja toistamiseen.

Pittsburgh Penguinsin tiedettiin ennen kauden alkua olevan kovassa vedossa, sillä Evgeni Malkin oli saanut aina venäläisille niin vaikean ensimmäiseen NHL-kauden viileästi purkkiin ja Sidney Crosbysta oli leivottu NHL-historian nuorin kapteeni, mutta tuskin kovin moni veikkasi, että vahvasti nuorista miehistä koottu kiekkojoukkue tulee pelaamaan Stanley Cupin finaaleja. Mutta kuten olettaa sopii, kausi alkoi hyvin - ja loppui vielä paremmin, kenties jopa loistavasti!

Myös siirtorajan loppupuolen Marian Hossa -kaappaus näytti, että seuran GM Ray Shero haluaa menestyä jo tällä kaudella. Ja sen on näyttänyt myös pingviinien taivallus Mellon Arenan iglusta sormuksien metsästys -jahtiin: 12 voittoa 14 ottelusta kertoo jostain sellaisesta, mitä lapsenkasvoisten supertähtien Evgeni Malkinin ja Sidney Crosbyn kasvoilta ei löydy.

Mutta kuten Ikea Expressinkin, myös Pittsburghin Young Gunsin täytyy polkaista vielä yksi vaihde lisää, jotta teollisuuskaupungin yleisö pääsee nauttimaan Stanley Cup -huumasta ensimmäisen kerran sitten Jaromir Jagrin ja Mario Lemieuxin päivien ja vuoden 1992. Erityisesti jo kannun voittaneiden pelaajien Gary Robertsin ja Darryl Sydorin täytyy näyttää, mitä vaaditaan siihen, että mestaruusparaati löytää tiensä Pohjois-Amerikan 50:nneksi suurimpaan metropoliin.

Jos pitäisi keksiä syy, miksi Penguins ei voita Cupia tänä vuonna, on syy kokemattomuus, mikä heijastuu erityisen vahvasti kokemattomaan maalivahtipeliin. Tosin tähän mennessä sekin osasto on ollut kunnossa, mutta niin ajateltiin Carey Pricenkin olevan Montreal-veskarina liigan kovinta eliittiä, ja kuinka sitten kävikään?

Detroit ja Pittsburgh lähtevät kokonaisuudessaan sunnuntaiyönä alkavaan finaalisarjaan tasaisista lähtökohdista, mutta kokemuksen voisi olettaa kaatavan mestaruussormukset Detroitin GM:n Ken Hollandin työpöydälle. Mutta onneksi jääkiekko on siitä hieno peli, että kokemus ei auta mihinkään, jos toinen joukkue onnistuu kaukalossa paremmin.

Hyvät ihmiset, elämme siis tasaisia mutta mielenkiintoisia aikoja!

Kiekkodynastian aloitussummeri soi Quebecissä!

2008-05-18T23:58:00.002+03:00

Hyvät naiset ja herrat, Venäjä on jääkiekkoilun maailmanmestari vuonna 2008. Hyvät naiset ja herrat, se on sitä vielä pitkään. Hyvät naiset ja herrat, punakone on tullut takaisin - ja pysyvästi!

Venäjän vuodesta 1993 jatkunut voitoton putki jääkiekon MM-kisoissa päättyi tänään Kanadan Quebecissä hienoon voittoon takaa-ajoasemista kisaisäntä Kanadaa vastaan. Eikä tässä vielä kaikki, sillä Venäjä tulee hallitsemaan MM-karkeloita vielä pitkään: venäläinen jääkiekko tulee nousemaan Kanadan ykköshaastajaksi, ja tulevaisuudessa Venäjä tuulettaa MM-kultaa enemmän kuin Suomi ja Ruotsi yhteensä!

Syitä on kaksi: Ensinnäkin, Venäjän jääkiekon taso alkaa pikkuhiljaa lähestyä Neuvostoliiton legendaarista punakonetta. Toiseksi, Venäjän tuleva jääkiekkoliiga, KHL, tulee pitämään pelaajia - tasollisesti NHL-pelaajia - Venäjällä.

Ainakin MM-kisoissa Venäjä tulee olemaan ykkönen maailmassa, vaikka jääkiekkoilullisesti Kanadan tasolle ei pystyttäisi nousemaankaan. KHL:n sarjakausi kestää mitä ilmeisimmin saman ajan kuin eurooppalainen sarjakausikin yleensä, joten uuden liigan pelaajat pääsevät mukaan myös MM-kisakarkeloihin. Ja NHL-pelaajat... No, he tulevat kisoihin, jos joukkue tippuu, jos joku maksaa vakuutuksen - ja Antero Mertarannan sanoin: jos lehmällä olisi pyörät, se olisi maitoauto.

Kaiken lisäksi Venäjä saa KHL:n lisäksi myös vahvistuksia MM-kisoihin Pohjois-Amerikasta, joten tilanne on maan jääkiekkoilulle enemmän kuin herkullinen. Kuten esimerkiksi näissä kisoissa, kun jo ennestään vahvaan joukkueeseen liittyi Evgeni Nabokovin ja Aleksander Ovetshkinin kaltaisia superpelaajia.

Lisäksi Venäjän jääkiekkoilun vanhat huippupelaajat, kuten Vladislav Tretjak ja Vjatseslav Fetisov, ovat tehneet pyyteetöntä työtä sen eteen, että Venäjän jääkiekon tasoa tullaan nostamaan Neuvostoliiton pelottavan suurelle tasolle. Entisen Superliigan joukkueille on ohjattu rahaa koko organisaation taholle, joten samalla kun venäläisiä supertähtiä on saatu pidettyä oman maan pääsarjassa, on myös kuuluisaa Neuvostoliiton aikaista kiekkokoulukulttuuria saatu käynnistettyä uudelleen.

Ja tulos näkyy jo nyt: Aleksander Morozov, Sergei Zinovjev ja Danis Zaripov ovat muodostaneet parin vuoden ajan niin loistavan ykkösvitjan, että se kylväisi tuhoa myös NHL-kaukaloissa. Sen lisäksi maan nuorisokiekkoon on alkanut tulla jälkeen huipputaitavia pelaajia, jotka vievät esimerkiksi suomalaispelaajia vasemmalle ja oikealle, kahville ja vielä samassa hetkessä teelle, ja vielä kiekon vastustajan maaliverkkoon. Kuulostaa pelottavalta.

Tulevaisuus näyttää valoisalta jo nyt pelaajien osalta, sillä huippuyksilöt, kuten Aleksander Ovetshkin ja Ilja Kovaltshuk tulevat olemaan kiekkoympyröissä vielä pitkään. Eikä unohtaa toki sovi myöskään nuoria, aina nuorten MM-kisoissa menestyneitä pelaajia, joista päällimäisinä voisi mainita sellaiset tulevaisuuden ehdottomat supertähdet kuin Aleksander Tsherepanov, Nikita Filatov ja huippumaalivahti Semen Varlamov.

Tämän kevään turnaus näytti myös sen, että Venäjän murheenkryyni, kuuluisa taktinen puolikin, alkaa olla vähitellen hallinnassa kansainvälisissä kiekkoympyröissä, joten enää Suomen itänaapurin peli ei kaadu edes siihen.

Voisi jopa miettiä maan kiekkoilullista tulevaisuutta sellaisesta lähtökohdasta, että onko yksinkertaisesti mitään tekijää, jonka vuoksi Venäjä ei hallitsisi tulevaa vuosikymmentä ainakin MM-kisojen osalta?

Oikeastaan ei. Toki maan puolustuskalustoon voisi tulla parempia pelaajia, mutta kuten aina ennenkin, aikuisiällä niitäkin alkaa Venäjän maajoukkueeseen nousta jostain.

Nopeana yhteenveto voisi todeta, että ei nykyinen punakone tule ikinä voittamaan yhdeksää maailmanmestaruutta edeltäjänsä tavoin putkeen, mutta silti se tulee taistelemaan joka vuosi entistä kovemmin mestaruudesta. Ja mestaruudet, ne kyllä tulevat menemään Venäjälle entistä useammin - ja ainakin seuraavan 15 vuoden aikana Venäjä hoitaa kullan Moskovaan.

Näillä eväillä tosin kaikki muukin on ihan omissa luistimissa!

Daavid vastaan punakone

2008-05-16T18:04:00.002+03:00

Sami Lepistön torstainen maali takasi sen, että Leijonien MM-kisat jatkuvat tänään välieräottelulla Venäjän kivenkovaa miehistöä vastaan. Kuten todettua, sitä Venäjän miehistöä vastaan, josta on jauhettu tarinaa enemmän tai vähemmän koko kausi - eikä vähiten sen vuoksi, että 124 miljoonan arvoisen ilmiömäisen ykköskentän lisäksi Aleksander Ovetshkinin johdolla Venäjällä on mahdollisuus kammeta näissä kisoissa ensimmäinen kerran sitten vuoden 1993 MM-kultaan.

Eikä myöskään vähiten sen vuoksi, että yksi NHL:n kuumimmista maalivahdeista, Jevgeni Nabokov, on mukana MM-kisajoukkueessa. Jos jotain Nabokovin tulemisen jälkeen voisi pitää varmana, niin tällä kertaa monesti venäläisiä kurittanut oman veräjänvartijan heikkous ei tule tekemään tepposiaan. Sen verran kova San Jose Sharksin ykkösveskari Jevgeni Nabokov on, jopa kovempi kuin paljon palstatilaa saanut suomalaisjoukkueen ykkösmaalivahti Niklas Bäckström.

Maalivahdeista täytyy kuitenkin muistaa se tosiasia, että Nabokov ei ole aikuisten peleistä voittanut vielä mitään, kun taas Bäckström on voittanut SM-liigassa ykkösveskarina kaksi kultaa. Lisäksi mielenkiintoinen huomio lienee sekin, että Nabokov on oikeastaan Kazakstanin kansalainen, ei Venäjän kansalainen, joten voisi olettaa, ettei kansallistunne tule olemaan ihan päällimmäisenä "venäläisen" mielessä.

Maalivahtipelin lisäksi toinen ottelun ratkaiseva seikka on pelikuri. Siis se, miksi lyhyessä turnauksessa on valmentaja. Sama pelikuri on myös ollut Venäjälle Turmiolan Tommi kautta Neuvostoliiton kiekkodynastian luhistumisen: tähdet ovat olleet joukkueelle enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Tänään niin ei voi olla, mikäli Suomen itänaapuri aikoo voittaa Leijonat. Venäjä tarvitsee ehdottomasti illan ottelussa kurinalaista viisikkopeliä, ilman tähtien sooloilua, jos se aikoo viedä maansa MM-finaaliin ensimmäisen kerran sitten vuoden 2002.

Pienet marginaalit tekevät sen, ettei Ovetshkin tai kukaan voi pärjätä yksin kuutta vastustajan kenttäpelaajaa vastaan; peliä on pakko pyörittää koko orkesterin voimin.

Kurinalainen viisikkopeli korostuu entisestään, kun katseet käännetään Suomen sinivalkoisen pelipaidan suuntaan. "Suomi ei tule ottelua voittamaan yksilöinä", on sellainen kiekkojargoni, että se tuskin kuulostaa enää miltään, mutta se pitää täysin paikkansa myös tulevassa välierässä. Mikäli Suomi pystyy pelaamaan samanlaisen 60-minuuttisen kuin 55-minuuttisen Yhdysvaltoja vastaan, voi tapahtua ihmeitä. Mutta jos ketjut ja koko muukin paletti sekoaa kuin kulttimaineen saaneessa tv-sarjassa Stressi-Erkki, tulee Leijonat häviämään ottelun ennen kuin ensimmäinen erä on ohi.

Jos ottelun voittajaa pitäisi lähteä pohtimaan etukäteen, lähtee yksi kisojen suuri - ellei jopa se suurin - mestarisuosikki eli Venäjä välierään suurena suosikkina. Mutta, kuten niin monesti aikaisemminkin, on Leijonat osoittanut kisoissa jo tähän mennessä, että kaikki mahdollisuudet Venäjän kukistamiseen on ilmassa. Mutta sitten joukkueen on pelattava joukkueena koko ottelun ajan, ilman sukelluksia pohjamutiin.

Ja kuten Vesa Rantanen Iltasanomien Videotuomarit-blogivideossa totesi, on Venäjä ehdottomasti kaikista huippumaista paras vaihtoehto välierävastustajaksi, koska Suomi ei luule yhtään mitään Venäjää vastaan vaan lähtee pelaamaan ennen kaikkea puolustuksen kautta peliään. Mutta Venäjä on sitä vain, mikäli Suomen runkopelaajat pelaavat arvoisensa ottelun.

Joilla muuten eri sukupolvista huolimatta on sama tavoite: iskeä Suomi finaaliin. Ja se on ihan mukava lähtökohta peliin. Ainakin parempi kuin se, että Suomen ykköskenttä olisi täynnä maahanmuuttajia...

Näytä niille, Pillu!

2008-05-14T22:07:00.000+03:00

Suomi lähtee haastamaan Yhdysvaltoja jääkiekon MM-kisojen puolivälierässä myöhään keskiviikkoiltana Suomen aikaa kello 02:00.

Suomi ja USA:han ovat kohdanneet tämän vuoden MM-turnauksessa jo kerran. Silloin Leijonat voitti USA:n surullisen kuuluisassa pelissä onnekkaasti 3–2, mutta siitä huolimatta Suomi lähtee tänään nimenomaan haastajana USA:ta vastaan.

Suomen edellinen ottelu Kanadaa vastaan ei nimittäin näyttänyt Leijonien parhaita puolia, sillä sinivalkoisten peli ailahteli tiistai-iltana kuin hyvin rakennettu vuoristorata. Välillä Leijonat pelasi kuin hurmoksessa, mutta pääasiassa Suomen peli oli halutonta ja mautonta – erityisesti ykköskenttä oli kuutamolla.

USA puolestaan tyylitteli maan viimeisessä välisarjan ottelussa Norjan kumoon suurinumeroisella 9–1-voitolla. Varsinkin jenkkien voiton tyyli, innokas ja yrittävä, oli kuin viesti Suomelle revanssin merkiksi sunnuntaisesta tappiosta: ”Meitä ei ole vielä lyöty!”

Täytyy kuitenkin muistaa, että kummassakin joukkueiden viimeistelyottelussa oli kuitenkin kyse vasta välisarjasta, ja vasta nyt molemmilla on edessään the game, kuoleman ottelu, joka on pakko voittaa.

Suomen joukkue lähtee puolivälierään USA-ottelusta tutulla rosterilla, kun Kanadaa vastaan pelikieltonsa kärsineet Olli Jokinen ja Anssi Salmela pääsevät mukaan illan kamppailuun. Molemmat pelaajat tuovat taatusti tunnetta peliin, sillä jo USA-ottelun taistelu näytti, että juuri heillä on sydän mukana pelissä kaikista eniten – olettaen, että se pysyy järkevissä mittasuhteissa. Eikä unohtaa sovi myöskään kisojen suurimpia suomalaisonnistujia, Antti Pihlströmiä ja Mikko Koivua, jotka ovat kantaneet Suomea vahvoilla esityksillään. Jos Suomen ykköskenttä (Ville Peltonen–Saku Koivu–Teemu Selänne) on yhtä kuutamolla USA:ta vastaan kuin Kanadaa vastaan, tulee Leijonat olemaan ongelmissa, sillä Suomi ei tule Mikko Koivun kentällä yksin Yhdysvaltoja voittamaan. Toki yllättäviä onnistujia Pihlströmin johdolla saattaa puolivälierässä tulla, mutta silti Tupu–Hupu–Teemu-kentän täytyy pystyä pelaamaan omalla tasollaan: Suomi tarvitsee edelleen joukkuepeliä huippumaan voittamiseen, ei pelkkiä yksilöiden onnistumisia.

Myös Suomen ilmeisen pelaajajohtoisen pelitavan on toimittava. Syöttöjen on kuljettava lavasta lapaan, viisikko on pidettävä tiiviinä ja ennen kaikkea Yhdysvaltojen nuoriin pelaajiin on luotava painetta – sekä henkistä että fyysistä!

USA lähtee otteluun hyvin toisenlaisesta lähtökohdasta kuin Suomi: samaan aikaan, kun Teemu Selänteen ura alkaa vääjäämättä lähestyä kohti auringonlaskua, on esimerkiksi Yhdysvaltain huipputaitavan hyökkääjän Patrick Kanen uran aurinko vasta nousemassa horisontista. Sama tulee näkymään myös ottelussa – onhan Suomen joukkue kultaisen sukupolven, Sakun ja Teemun, johdolla ollut MM-kisojen puolivälierässä monesti aikaisemmin, kun taas philkesselit ja petermüellerit vasta haistelevat puolivälierähikeä. Ja sitä hikeä ei Ann Arborin jääkiekko-oppilaitoksessa opita; se opitaan pelaamalla!

Asian voi myös kääntää toisinpäin. Yhdysvalloilla on vain voitettavaa, Suomella vain hävittävää!

Yhdysvallat on toki huippujoukkue, se täytyy muistaa. Mutta, USA:n joukkue on ennen kaikkea try out -joukkue Vancouverin olympialaisiin, ei mikään nyt on voitettava Quebecissä kultaa -mestaruusryhmä. Vaikka USA:llakin on ottelussa toki paineet, ei kukaan voi olettaa, että nuorista pelaajista olisi vielä välttämättä MM-finaalin tai -puolivälierän ratkaisijaksi.

Yhdysvaltojen joukkue on kuitenkin näyttänyt kisoissa pelaavansa juuri niillä vahvuuksilla, mitä viimeisen kymmenen vuoden aikana joukkueen nuoret tulevaisuuden tähdet ovat oppineet: joukkue on taistellut, taituroinut ja pelannut 20 pelaajana. Välillä painekattila on kiehunut yli, mutta kun lämpöä on käännetty pikkuisen pienemmäksi, on tiimi pelannut kiehuvan vakuuttavaa jääkiekkoa.

Mikäli USA pystyy pelaamaan joukkueena myös puolivälieräottelussa, on kaikki mahdollista. Usalaisittain ottelussa paljon vartijana on Yhdysvaltojen ratkaisijakolmikko Dustin Brown, Patrick Kane ja Phil Kessel. Mikäli nuoret ratkaisijat kestävät puolivälierien mukanaan tuomat paineet, mikä vain on mahdollista.

Jos Suomi pystyy pelaamaan täysipainoisen 60-minuuttisen, on Leijonat vahvoilla, mutta mikäli Kanada-ottelun sekoilu jatkuu, voi ottelu olla USA:n heiniä hyvinkin nopeasti. Ottelun kuvan voisi tiivistää vanhaan – mutta tässä ottelussa elintärkeään – fraasiin: se kumpi joukkue kuoleman otteluun on valmiimpi ja lähempänä parasta päiväänsä, selvittää lopulta tiensä välieriin.

Sen verran tasaisia joukkueet parhaimmillaan ovat.

Raakaa vai reilua, vai molempia?

2008-05-12T19:32:00.000+03:00

Jos joku nyt ei sitä vielä tiedä, niin myöhään eilen illalla Suomi otti helpottavan voiton USA:sta lukemin 3-2. Suomi taisteli, yritti, syötteli ja teki maaleja.

Mutta hyvät ihmiset, meillä on ongelma: minne menee mies nimeltä Olli Jokinen?

Olli on loistava pelaaja, loistava sentteri ja edustanut Suomea aina, kun siihen vain suinkin on ollut tilaisuus. Mutta totuus on, ettei Florida-kapteenille ole tällä hetkellä roolia joukkueessa - ainakaan joukkuetta hyödyttävää sellaista.

Kun Olli Jokinen taklasi eilen kyseenalaisesti päähän Tim Gleasonia (saaden vähintään yhtä kyseenalaisen ottelurangaistuksen pommistaan), alkoi Leijonien peli toimia kuin David Copperfieldin taikasauvasta. Ketjut alkoivat päästä uomiinsa, kun aikoinaan nuorten MM-kisoissakin yhdessä pelannut kaksikko Tuomo Ruutu ja Mikko Koivu sai kolmanneksi pyöräkseen takaisin Jussi Jokisen, joka niin ikään on samaa ikäluokkaa kuin 1983 vuonna syntynyt tutkapari. Ketju oli kuin pihapelien kaveriporukasta kasattu kyläjengi, jota se ei ollut vielä ennen Jokisen taklausta.

Tämän lisäksi Ville Koistisen saadessa lisää peliaikaa ylivoimalla alkoi leijonaryhmän puolustuspää saada niitä piirteitä, joita se tässä turnauksessa on hakenutkin. Toisin sanoen, avauksia ja hienoja oivalluksia alkoi tulla, kun Koistinen alkoi päästä rytmiin mukaan myös ylivoimalla.

Voisikin kysyä, mihin tarvitsemme Olli Jokista?

Emme välttämättä mihinkään, paitsi jos Jokinen tyytyy pienempään kolmoskentän rooliin tai löytää kadoksissa olleen kemian Ruudun ja Koivun kanssa. Muussa tapauksessa - ainakin eilisen pelin perusteella, ja kenties myös tämän pelin perusteella: Jokinenhan huilaa tänään ottelurangaistuksen vuoksi - Jokinen joutuu tyytymään 13. hyökkääjän rooliin, sillä joukkueen etu on tällä hetkellä tärkeintä, eikä yhden pelaajan itseluottamuksen pönkittäminen.

Tupu, Hupu ja Teemu - mutta missä muut?

2008-05-11T12:15:00.001+03:00

Leijonat kohtaa äitienpäivän kruunuksi USA:n myöhään tänään illalla. Suomen peli ei ole tässä vaiheessa turnausta häikäissyt, mutta nyt sen olisi tapahduttava, sillä muuten Yhdysvaltojen nuoret supertähdet tulevat ja vievät voiton Pohjois-Amerikkaan.

Kiekkoa on pelattu nyt Halifaxissa viikon verran, ja edelleen Suomen ensimmäinen kohtaaminen Saksaa vastaan, oli paras. Silloin lataus oli kunnossa, oli yritystä ja kaikki toimi.

Nyt niin ei valitettavasti ole.

Syy on se, että Leijonat on pelannut koko kisojen ajan pääasiassa kahdella ketjulla, minkä jälkeen kakkos- ja kolmosketjuilla ei ole ollut mitään mahdollisuutta päästä enää sisälle peliin. Sen lisäksi ykkösylivoimaa pyöritetään pelkkien hyökkääjien voimin, joten puolustajien on mahdotonta pysyä kylmänä pelissä mukana.

Mutta on Leijonien pelissä hyviäkin asioita. Kolmikko Ville Peltonen - Saku Koivu - Teemu Selänne näytti nihkeällä Latvia-pelilläkin olevansa edelleen Suomen täsmäase MM-kisoissa; ketjun peli näytti peliltä heti ensimmäisestä vaihdosta lähtien. Sen lisäksi Niklas Bäckström on ollut maalilla tasaisen varma, vaikka esimerkiksi Latviaa vastaan torjuntoja tuli vähän. Ja kun niitä tuli, olivat kaikki torjunnat enemmän kuin hankalia.

Tästä eteenpäin Suomen valmennusjohdon täytyisi saada roolitus kuntoon, sillä perjantainen Latvia-ottelu näytti sen, ettei Suomi voita pelejään legendoja vilisevällä ykkösnyrkillään. Perjantainakin Niko Kapasen kenttä oli se, joka sai iskettyä ratkaisumaalin verkkoon - ja peliaika oli varmasti lähes kymmenen minuuttia pienempi kuin veljeksillä Saku ja Teemu.

Aina kannattaa muistaa, että turnaus on kuitenkin vasta nuori. Suomella on aikaa vielä pari peliä hakea peliään, mutta sitten täytyy tahdin muuttua tai muuten Kauppatorilla ei tavata - taaskaan.

Positiivisten pelien MM-kisat?

2008-05-04T18:13:00.000+03:00

Tänään Halifaxissa ja Quebecissä pelataan MM-kisojen kolmatta kisapäivää. Muutaman pelin perusteella voisi todeta, että mestari löytyy nelikosta Kanada, Venäjä, USA ja Suomi - siis, kun kaikilla joukkueilla on yksi peli pelattuna.

Toisin sanoen, kaikki voi vielä muuttua.

Turnaus on tarjonnut positiivisia yllätyksiä monessakin suhteessa, mutta eritoten yleisömäärien osalta, sillä kisajärjestäjien ilmoittamien tietojen mukaan kaikissa otteluissa on nähty yli 8 000 katsojaa. Aika hyvin, kun vielä mitään järisyttävän suurta kiekkonäytelmää ei ole nähty - jos Sveitsi - Ranska ei sitten kuulosta houkuttavalta - mutta rakkaus kiekkoon on onneksi äidin maidossa, ollaanhan Kanadassa (sen lisäksi ranskankielisessä Kanadassa Ranskakin kuulostaa kovalta jutulta).

Toinen positiivinen yllätys on se, että Suomi osoitti kuuluvansa ehdottomasti, ellei mestarisuosikkeihin, niin ainakin mestaruushaastajiin, sillä eilinen Saksa-ottelu antoi tuloksellisesti ja pelillisesti Leijonille paljon hyvää turnauksen loppua ajatellen. Mieleen tuli jopa Torinon olympiakisojen aikainen Suomi, sillä erotuksella, että johtaja-Koivu oli vaihtunut Sakusta Mikoksi.

Ainut negatiivinen asia Suomen turnaustaivaalla löytyy viimeisen 13 vuoden MM-kisahistoriasta. Leijonien turnaus on ollut Globenin jälkeen aina kuin yhteiselo suomalaisen naisen kanssa: vaikka kaikki tuntuu ja näyttää menevän putkeen, niin aina jossain vaiheessa iskee kuin puun takaa jotain, jonka jälkeen kaikki on vierinyt alamäkeen kuin kukkulaa alas pyörivä vihkisormus.

Mutta ehkä kurssin on aika kääntyä, jos siihen vain uskotaan tarpeeksi?

Jääkiekon MM-kisat - Se oikea!

2008-04-27T18:26:00.000+03:00

Kaikki lapsuuteni keväät voisi tiivistää kolmeen sanaan: simaan, vappumunkkeihin ja jääkiekon MM-kisoihin.

Niihin kulminoituvat muistoni keväästä. Siitä fiiliksestä, mikä toukokuusta ja ennen kaikkea sen alusta tulee - ja kertoohan sekin jo jotain, että oikean suuruinen ja muotoinen vappumunkki näyttääkin ihan kuin jääkiekolta.

Kaikki ne muistot, odotukset, spekulaatiot, toiveet, pettymykset ja ilonhetket suomalaisesta jääkiekosta tiivistyvät toukokuuhun ja MM-kisoihin. Samat tunteet valtaavat myös sadat tuhannet - MM-finaalissa miljoonat (!) - jääkiekkofanit ympäri kiekkoilevan Suomen. Jos jääkiekko on Kanadan keksintö, on MM-kisat vain ja ainoastaan Suomen juttu!

Tänä keväänä kisat pelataan Kanadan Halifaxissa ja Quebecissä, jääkiekon kotimaassa IIHF:n 100 vuoden taipaleen kunniaksi. Toivoa sopii, että kanadalaiset löytävät kisat NHL:n Stanley Cupin pudotuspeleistä huolimatta.

Suomi aloittaa kisat ensi viikon lauantaina kymmeneltä illalla Suomen aikaa Saksaa vastaan. Vaikka viimeöinen kenraaliharjoitus supersuosikki Kanadaa vastaan päättyikin tappioon, niin koti-Suomesta ja teksti-tv:n perusteella ottelua arvioineena Leijonat pelannee jälleen hyvät, tai ainakin tyydyttävät kisat.

Päävalmentaja Doug Sheddenkin totesi ottelun jälkeen, ettei Suomen peli ollut mitään häkellyttävää, mutta sen ymmärtää, kun osa pelaajista on ollut kolme viikkoa pelaamatta. Niinpä, ja kaiken sen lisäksi Suomi kavensi päätösminuutilla vielä 3-2:een. Jos Olli Jokinen olisi onnistunut rankkaristaan pari minuuttia ennen ottelun loppua, olisi ottelun lopputulos voinut olla aivan toisenlainen.

Sitä paitsi, ennen kaikkea Kanada-peli oli harjoitus kisoihin, ei todellakaan MM-finaali, mikä olisi ollut pakko voittaa. Kun vielä Mikko Koivu ja Niklas Bäckström saadaan Leijonien rosteriin mukaan, näyttää peli jo aivan toisennäköiseltä, myös tuloksellisesti. Eikä Teemu Selänteen tulo joukkueeseen olisi ollenkaan huono juttu, kun katsoo muiden maiden kokoonpanoja.

Etunenässä Venäjän ja Kanadan miehistöt näyttävät sen verran vahvoilta, että Leijona-fanien hikipisarat nimilistaa katsellessa täyttäisivät ison uima-altaan. Miltä kuulostavat esimerkiksi nimet Dany Heatley, Jason Spezza, Ilja Kovaltshuk, Aleksander Ovetshkin ja Martin St. Louis? Niinpä niin, pelottavalta. Vielä kun näiden kahden miehistön perusmiehet huippuhyvän kärjen takana - joka todellakaan ei ole vain nämä viisi pelaajaa - ovat pelkkää rautaa, niin kenellekään tuskin jää epäselväksi, ketkä kaksi maata ovat MM-turnauksen ykkössuosikkeja.

Wien, Helsinki, Zurich, Lillehammer, Pietari, Hannover, Göteborg, Helsinki, Praha, Wien, Riika ja Moskova. Siinä paikkakunnat, missä Leijonat on vieraillut MM-kisoissa Tukholman Globenin jälkeen ilman kultamitalin tuomista Suomeen. Aika näyttää, miten Suomen näissä kisoissa käy, mutta ainakin se on varmaa, että toukokuun 2. alkava MM-turnaus tarjoaa jälleen kerran unohtumattomia elämyksiä kaikille kiekkofaneille. Ja antaa jälleen jollekin nuorelle jääkiekkofanille sen ensimmäisen siman ja vappumunkin huuruisen MM-turnauksen - ja tietenkin saa syttymään sen ikuisen ja ainoan oikean rakkauden: rakkauden jääkiekon MM-kisoihin!

Elämme hienoa aikaa

2008-04-22T19:29:00.002+03:00

Kaikki puhuvat jääkiekosta: televisiossa spekuloidaan siitä, ketkä pelaavat MM-kisoissa ja teksti-tv, internet ja sanomalehdet pursuavat nekin kiekkoa.

Yksinkertaisesti, kevät on kiekon aikaa.

Montreal näyttää menevän vielä pitkälle tämän kevään aikana, ja kuten olettaa sopii, myös Suomi saa hyvän joukkueen reilun viikon kuluttua alkaviin jääkiekon MM-kisoihin.

Olkoon tämä vaikka intro viikon loppupuolelle, jolloin lupaan laittaa tälle blogille ihan oikeastikin kiekkoasiaa, mutta nyt se ei ole mahdollista, sillä koulu kaatuu päälle. Tiedättehän lukion, tuon paikan, missä taklauksia tulee joka suunnasta.

Siihen ei edes itse Scott Stevens pystyisi!

Mikä vitun kiekkokoulu täällä on?

2008-04-15T14:23:00.004+03:00

Jääkiekon alle 18-vuotiaiden MM-kisat pyörähtivät käyntiin eilen. Suomen osalta kisat alkoivat elintärkeällä voitolla Sveitsistä lukemin 5-3. Alle 18-vuotiaiden MM-kisat ovat sujuneet 2000-luvun ensimmäisiä vuosia lukuun ottamatta heikosti, sillä uudella vuosituhannella Suomi on ollut lähes aina ulkona välieräpeleistä.

Miksi?

Yksi syy on tietysti se, että Suomi ei ole enää yhtä hyvä juniorikiekossa kuin 1990-luvun loppupuolella, mutta asiassa on myös toinen puoli: pikkuleijonat leijuvat kuin pilvissä juuri sen vuoksi, että he ovat "tulevia jäkistaroja".

Paras, erittäin kuvaava esimerkki sattui viime viikon maanantaina Helsinki-Vantaan-Lentokentällä. Samaan aikaan kun Suomen alle 18-vuotiaiden maajoukkue oli valmistelemassa lähtöä kohti ikäluokan MM-kisanäyttämöä Venäjälle, myös eräs 15-vuotiaiden juniorijoukkue oli matkalla Keski-Eurooppaan pelaamaan kiekkoa. Totta kai myös pikkuleijonat huomasivat tämän - yllätys oli kuitenkin se, miten junnuporukkaan suhtauduttiin.

En muista kuka pelaaja sanoi näin, mutta kommentti oli ainakin hämmentävä: "Mikä vitun kiekkokoulu täällä on?"

Tuntui aika erikoiselta, että yksi Suomi-kiekon tulevaisuuden tekijöistä kommentoi asiaa tällä tavalla. Ei Keski-Eurooppaan matkalla ollut kiekkoporukka välttämättä ikinä maailmanmestaruutta Suomeen tuo, mutta ei sitä kyllä tee Suomen alle 18-vuotiaiden maajoukkuekaan.

Haukkuuko sen jälkeen USA:n tai Venäjän jääkiekkojuniorit Pikkuleijonia kiekkokouluksi?

Todennäköisesti ei, mutta ehkä siinä onkin näiden juniorien menestyksen salaisuus?

Espoon maanantai-iltaa odottaessa

2008-04-05T22:31:00.003+03:00

SM-liigafinaalit alkoivat tänään, ja kuten varmasti kaikille on jo tullut selväksi, niin Oulun Kärpät voitti avausfinaalin.

Oululaisdynastian alku finaalisarjalle vuonna 2008 oli vakuuttava, ja Blues jäi aika pahasti ensimmäisen erän ensimmäisellä puoliskolla Kärppien jyrän alle. Lopun ottelun Kärpät pelasi viisaasti. Tyylillä, joka ei antanut Bluesille mahdollisuuksia rokottaa virheistä, koska virheitä ei tullut: kiekkoa pitkäksi aina tilanteen niin vaatiessa, oli Kärppien agenda ottelun lopussa - ehdottoman viisas sellainen.

"Hähää, kauhavalainen wannabe-toimittaja oli väärässä", voisi joku sanoa. "Tiesin, että Blues jää jyrän alle", voisi joku toinen sanoa.

Saattaa olla, mutta miettikääpä vielä kerran uudelleen, sillä pelissä oli myös se toinen puoli: Blues yritti tosissaan taistella voitosta, ja pienellä onnella se olisi myös siinä onnistunut; kiekko sinne ja toinen kiekko tänne, niin peli olisi voinut olla ihan toisenlainen tulostaululla.

Tänään jo ottelun ensimmäinen kymmenminuuttinen ratkaisi ottelun Kärpille, mutta toisesta erästä alkaen espoolaisten peli oli jo sitä tuttua ja varmaa Espoon Bluesia. Ei siis missään nimessä voi sanoa, että peli olisi ollut helppo Raksilassa majaansa pitävälle hallitsevalle Suomen mestarille.

Maanantaina Petri Matikaisen joukkue saa varmasti lisää virtaa kotiyleisöstään, sillä kotiareenalla pelaaminen tuo aina pienen sisäisen piristysruiskeen pelaajiin - eikä kotiyleisön alla pelatessa vain kehtaa pelata huonosti! Samalla Kärpät ei enää maanantaina pelaa Raksilassa vaan vierasjoukkueena, Espoon LänsiAuto Areenalla, eikä sillä toden totta nyt ole kannattajien tukea takanaan, mikä esimerkiksi tänään kantoi Bluesia vastaan Kärppiä kuin aviomies hääyönä vastanaitua vaimoaan kynnyksen yli.

Olen edelleen avausfinaalin jälkeen sitä mieltä, että tässä ottelusarjassa tullaan näkemään otteluita enemmän kuin neljä. Aika näyttää, kuinka pahasti täällä päässä tällä kertaa ollaan väärässä, mutta kyllähän ensimmäinen loppuottelu näytti, että finaaleissa on Kärppien lisäksi myös se toinen joukkue.

Eikä mikään "se toinen joukkue", vaan taisteleva ja yritteliäs espoolaisryhmä, joka osaltaan saa aikaan sen, että finaalisarjassa nähdään hienoa kiekkoa - tietysti yhdessä Oulun Kärppien kanssa. Ehdottomasti enemmän kuin vain neljän ottelun verran.

Tampereen ikonin lopettaminen, osa 2?

2008-04-05T14:50:00.001+03:00

Tänään Helsingin Hartwall Areenalla pelataan jääkiekon SM-liigan pronssiottelu. Tappara on saanut odottaa ottelua kuusi päivää, kun Jokerit pelasi kirvelevän välierätappion vielä torstaina. Toisin sanoen, ottelussa on yksi suosikki, joka ei ole Jokerit.

Suurin syy Tapparan tulevaan pronssimitaliin on kuitenkin mies nimeltä Janne Ojanen. Kiekkopiireissä kuhistaan Jannen lopettamissuunnitelmista, ja nimenomaan siitä, onko niitä.
Veikkaan, että on. Vaikka Tapparan iso J onkin pelannut tällä kaudella yhden parhaimmista kiekkokausista moneen vuoteen, alkaa vääjäämättä lähestyä se aika, jolloin mieli sanoo: kyllä, kiekko on vieläkin ihanaa ja kroppa sanoo: ei kiitos, tämä oli tässä.

Ojasen Janne on niitä kavereita, jotka haluavat päättää uransa hyvin - kunnialla. Siinä mielessä lopettaminen kuulostaa enemmän kuin todennäköiseltä tässä vaiheessa, sillä näin huippuhyviä kiekkokausia tuskin kovin montaa enää on edessä.

Anteeksi vain Janne.

Ja mikä voisikaan olla tässä vaiheessa parempaa kuin pronssimitali taskussa, sillä Tappara haluaa varmasti pelata vielä kerran Jannen puolesta. Vaikuttaa siis enemmän kuin todennäköiseltä, että tänään nähdään kiekkolegenda Janne Ojasen viimeinen kiekko-ottelu. Ottelu, jossa kannattaa olla mukana, ehdottomasti.

Liigakiekkoa, josta ei puutu edes yleisö?

2008-04-05T11:01:00.003+03:00

Tänään alkavissa SM-liigafinaaleissa tullaan näkemään enemmän pelejä kuin viimevuotinen neljä, ja se on varmaa. Samalla voisi sanoa myös, että viimevuotista Kärppien ylivoimaa ei tulla enää näkemään, koska Kärpät ei ole enää yhtä vahva kuin viime kaudella ja Blues on vahvempi kuin viime vuoden toinen finalisti Jokerit.

Vaikka oululaisryhmä on pelannut hyvin ja sai jopa välieräsarjan viidessä pelissä poikki, niin vertailukohta Bluesia vastaan ei ole absoluuttinen, sillä Kärppien ja Bluesin playoffit eivät ole olleet vertailukelpoiset. Oululaisille sattui helpompi joukkue välierävastustajaksi eli Tappara, kun taas Blues joutui kohtaamaan yhden mestarisuosikeista eli Jokerit.

Välierissä Blues taisteli, yritti, pelasi ja näytti koko kiekkoilevalle Suomelle, mistä puusta LänsiAuto Areenan ylpeys on tehty. Kärpät puolestaan pelasi vain rutiinilla, ei ollut parhaimmillaan, turhautui ja näytti koko kiekkoilevalle Suomelle, kuinka SM-liigan paras joukkue paperilla ei enää ole välttämättä paras joukkue kentällä.

No, myönnetään: olihan Kärpät vahva, mutta ei niin vahva kuin olisi odottanut.

Ensimmäisestä finaalista lähtien asetelma Kärppien ja Bluesin finaalisarjassa on selkeä. Kun Blues yrittää pelata ennen kaikkea vahvan neljän kentän voimin, Kärpät yrittää ratkaista sarjan vahvempien yksilöiden voimin, vaikka toki Kärpilläkin on heittää kentälle neljä hyvää kenttä. Sillä erotuksella, että neloskentässä miehet ovat lopen kyllästyneitä neloskentän rooliinsa - ja ehkä Bluesin nuorilla, alle 20-vuotiailla pojilla ei ole aihetta siihen?

Maalivahtipeli on selkeästi Bluesin vahvuuksia sarjassa. Toki sekin on Kärpillä hyvää, mutta Tuomas Tarkin epäonnistumisia joulun molemmin puolin on vaikea unohtaa. Sitä paitsi Bernd Brückler vaikuttaa saaneen kadoksissa olleen torjuntavireensä takaisin sunnuntain jälkeen, joten Kärppien huipputaitavalla joukkueellakin on todellisia vaikeuksia saada kiekkoa Brücklerin selän taakse.

Eikä nyt varsinaisesti Bluesin joukkuekaan heti ensimmäisestä ja toisesta laukauksesta kiekkoa pömpeliin laita.

Kärppien vahvuudesta ja tasaisuudesta on puhuttu koko kauden ajan jo kyllästymiseen asti, mutta silti jälleen kerran on todettava, että Kärpät on äärettömän tasainen ja hyvä ryhmä. Toisaalta juuri tämä aiheuttaa hallitsevan mestarin ryhmässä ongelmia: miten antaa peliaikaa tasaisesti, niin että neloskentän huippupelaajat saavat peliaikaa riittävästi?

Bluesilla tätä ongelmaa ei ole, sillä Petri Matikainen on onnistunut tekemään nuorista ja vanhoista pelaajista toimivan neljän kentän tasavahvan komppanian. Komppaniassa tähtipelaajat pelaavat ykköskentässä ja nuoret kaverit - joilla virtaa karvaamiseen ja raatamiseen riittää - neloskentässä. Viisautta.

Ottelusarjasta on tulossa tasainen, vaikka Kärpät vahvana ykkössuosikkina ottelusarjaan lähteekin. Myös Blues omaa mahdollisuudet mestaruuteenkin asti, mikäli oma peli vain toimii yhtä hyvin kuin esimerkiksi Jokereita vastaan viimeisissä kolmessa pelissä. Muuten Kärpät vie mestaruuden jälleen Oulun torille. Toisaalta, jos Kärpät luulee pääsevänsä helpolla, Blues menee menojaan ja vie mestaruuden - jonnekin!

Elämme mielenkiintoisia, mutta tasaisia aikoja.

Iloisten yllätysten Blues!

2008-04-02T22:40:00.002+03:00

Espoon Blues se jaksaa yllättää, aina! Kun ennen joukkue oli kasattu silkalla rahalla, ei menestystä tullut. Nytkin rahaa on käytetty, mutta kaikki valmennuksesta junioripelaajiin on järjestelty viisaasti, sillä nyt uskoa ja luottoa omiin tekemisiin on enemmän kuin yllin kyllin. Ja ainakin enemmän kuin medialla...

Yllätyksistä suurin tapahtui kuitenkin maanantaina. Nimittäin yllätyshän maanantainen Bluesin voitto Jokereista toden totta oli, sillä kukapa olisi espoolaismafian ulkopuolelta rohjennut sanoa ennen maanantaita, että "Blues lyö Jokerit tänään maanrakoon, ja komeasti". Fakta kuitenkin on, että espoolaiset olivat täysin selätettyjä sunnuntain katastrofaalisen pelin jälkeen - jostain syystä mattotuomari ei vain vielä viheltänyt peliä poikki.

Tosin tuomarin huomaamattomuus oli Bluesin onni: nyt puolestaan Jokerit on selätettynä, ja pelin henki on se, että Jokerien on nyt jollain ihmeen ilveellä kammettava itsensä takaisin matosta. Muuten Blues on selkeä ja ainoa vaihtoehto finaalivastustajaksi Oulun Kärpille.

Välieräsarjan avainkysymys onkin nyt selvä: Soiko Blues tästä eteenpäin Lauri Tähkä & Elonkerjuu yhtyettä lainaten Pistoja Syrämmes vai Tuhannen riemulla; bluesin vai äijämäisen rockin tahtiin?

Kysymys on aiheellinen, sillä tähän mennessä pääkaupunkiseudun maanläheisin joukkue on takellellut juuri niillä hetkillä, kun siihen ei olisi ollut varaa - esimerkiksi sunnuntaina. Hetkillä, jotka olisi ehdottomasti pitänyt kääntää joko selvästi tai edes kunnialla Jussi Salonojan oman liigapörssin hyväksi. Esimerkiksi molempiin helsinkiläisjoukkueita vastaan pelattuihin sarjoihin Blues on lähtenyt selkeänä suosikkina, mutta kuinka ollakaan, molemmat sarjat ovat alkaneet tahmeasti haparoiden.

Onko se yllätys?

Joo ja ei. Toisaalta runkosarjan huippujoukkueen pitää pystyä taistelemaan voitoista myös playoffeissa, olivat panokset miten kovat tahansa; toisaalta nuori joukkue kasvaa ja oppii vastoinkäymisten kautta.

Niin, ja siitä paineen alla pelaamisesta: joukkue on nyt hoitanut Helsingin Jokerien ottelupallon jo kaksi kertaa.

Yksin välieräpelien aikaisempia tappioita on Bernd Brücklerin piikkiin turha laittaa, mutta paha helpoista maaleista ainakaan Petri Matikaista on syyttää. Toisaalta tänään, maanantaina ja aiemmin tällä kaudella itävaltalaisvahti on ollut niin vahva, että hän alkaa jopa kolkutella Itävallan ykkösvahdin portteja jääkiekon MM-kisoissa. Toisin sanoen, maalivahtipeliin Blues ei huomenna viimeisessä ja ratkaisevassa SM-liigavälierässä kaadu. Eikä kaadu kyllä mihinkään muuhunkaan, sillä Espoon Blues matkaa ensimmäistä kertaa kiekkohistoriassaan SM-liigan finaaliin.

Huomenna Espoon Blues on siis vahvoilla, mutta kiekkopeli on siitä erikoinen, että nallekarkkeja ei ole jaettu ennen viimeistä pillin tai summerin vihellystä. Sen takia kiekkopeli onkin niin ihanaa, vaikka sitä tosin eivät 50-vuotiaat kukkahattuihin itsensä koristelleet väkivaltaa - eivät urheilua - vastustavat tädit ymmärrä!

Ei Hawaiji-hokia vaan unimaailma-kiekkoa!

2008-03-29T23:52:00.004+02:00

Kiekko on erikoista tässä vaiheessa kautta, sillä kun yleensä NHL-kiekko on kuin toisesta maailmasta eurooppalaisliigojen lätkään verrattuna, niin SM-liigan pudotuspelien päästessä toden teolla vauhtiin Pohjois-Amerikan show vaikuttaa kaljaliigalta Suomen pääsarjaan verrattuna.

Syitä tähän on monia. Tärkein lienee se, että nyt SM-liigassa on panokset, joiden ansiosta kaikki pelaajat yrittävät täysillä. Ja sen kyllä huomaa. Tämä tieto ei tullut varmasti yllätyksenä kenellekään?

Toinen syy on NHL:n tilanne tässä vaiheessa kautta, kun runkosarjaa on jäljellä enää viikko.

Vertailun Eurooppaan voisi ottaa NHL:stä ja ottelusta Dallas Stars - Los Angeles Kings. Dallas Stars on takunnut oman pelinsä kanssa koko maaliskuun ajan, mistä kertoo muun muassa se, että kuukaudessa on tullut vain 3 sarjapistettä, samalla se on vajonnut omassa divisioonassaan vasta kolmanneksi. Vaikka Starsin playoff-paikka ei siis ole vielä ratkennut, ei ottelussa varsinaisesti mitään kiekkoilullista ilotulitusta nähty - eikä vähiten sen vuoksi, että Kings on myöhästynyt NHL-pelaamiseen tähtäävästä juna-aikataulusta jo syyskuun harjoitusleirillä.

Toisaalta myös pelaajia voi ymmärtää jonkin verran. Ei voi olettaa, että pelaajat jaksaisivat jokaista 82 ottelua pelata loistavasti, tai edes hyvin. Eikä varsinkaan silloin, kun kummallakaan joukkueella ei mitään todellista panosta ottelussa ole, sillä samalla kun Kings-pelaajilla ei ole enää mitään menetettävää, ei myöskään Dallas-pelaajilla ole ottelussa muuta tarkoitusta kuin ratkaista vain jossain vaiheessa sarjapisteiden kohtalo Texasiin.

Ottelun kuva on selkeä: Dallas hyökkää - jos jaksaa - ja Los Angeles puolustaa. Ei kuulosta hauskalta?

Sitä se ei myöskään ole. Jääkiekon erinomaisuus ei pääse oikeuksiinsa, kun toinen joukkue yrittää rimpuilla pisteissä kiinni ja toinen yrittää tuoda pisteet puristamalla kotiin. Hetken aikaa täydellisen pyörityksen seuraaminen tuntuu jopa mukavalta, ikään kuin paluulta Neuvostoliiton punakoneen peliin, mutta pitkän päälle... No, ei kovinkaan mukavalta.

Mutta tällaista huomiota on turha odottaa enää playoffeissa. Jos kuukauden kuluttua palataan asiaan, on peli jo ihan toisen näköistä, ja silloin NHL-show´sta on turha odottaa mukavaa valmistautumista nukkumatin valtakuntaan; intensiteetti ja adrenaliini kun voivat tuoda myös univaikeuksia...

Kaikki on kunnossa - paitsi mediaseksikkyys

2008-03-23T23:46:00.002+02:00

Vaikka jo näyttikin siltä, että SM-liigan puolivälierissä nähtäisiin yllätyksiä, niin ei, niitä nähty. JYP, Ilves, Pelicans ja jopa HIFK taistelivat hyvin, mutta silti suosikit matkasivat välieriin. Mutta eipä hätää, meillä on vielä Tappara!

Tiedättehän Tapparan, sen toisen Tampereen joukkueen, sen jossa ei ole Raipea? Sen, joka otti runkosarjan lopussa 12 kotivoittoa putkeen. Voisiko tässä joukkueessa olla välierien ja näiden playoffien musta hevonen?

Aivan. Kuulostaa uskomattomalta, sillä eihän joukkueesta ole puhunut kukaan muu kauden aikana kuin Kirvesmies.

Mutta runkosarjan 12 kotivoittoa putkeen, vahvat playoff-esitykset ja saunakiukaan kuuma maalivahti tekevät Tapparasta vahvan. Jopa niin vahvan, että Tappara voi onnistuessaan pamauttaa itsensä finaaliin, jopa mestaruuteen asti.

Siis, jos kaikki menee nappiin.

Toisaalta, miksi ei menisi? Mika Lehto on kuin muuri, josta kertoo muun muassa torjuntapörssin sija kaksi vielä mukana olevien joukkueiden veskareista. Aika hyvin kassarilta, jota Tappara-fanit soimasivat viime kauden kotiavauksessa maalin takana sattuneen virheen jälkeen: "Lehto, ei ollu ensimmäinen kerta - eikä viimeinen!"

Puolustus on ollut loistava koko kauden. Aalto, Salmela ja Benoit ovat olleet maagisia syksystä lähtien, ja kun vielä Kimmo Pikkarainen ja Janne Grönvall ovat tukeneet näitä kolmea paremmin kuin hyvin pudotuspeleissä, on varmasti toimitusjohtaja Mikko Leinosen helppo seurata pelejä Hakametsän katsomosta. Nämä viisi vesseliä ovat tehneet pudotuspeleissäkin jo yhteensä 11 tehopistettä. Aika hyvin puolustukselta, jonka piti sulaa viime kauden lähtijöiden jälkeen!

Jos Ilveksella oli pari vuotta sitten projektina Poika ja Ilves, voisi Tapparan tämän kauden kulkua luonnehtia vaikka Pitäjänmäen pojat ja Janne -projektina. Janne Ojanen ja kaksikko Jori Lehterä - Jonas Enlund ovat tehneet kovaa jälkeä pudotuspeleissä, kaikkiaan 15 pistettä. Nuoret pojat ovat olleet huikeita ja Janne, Janne muun muassa pisti kiekon aloituksen ja Jarkko Immosen jalkojen välin jälkeen verkkoon - ja kyseessä kumminkin olivat puolivälierät. Aika hyvin hyökkäykseltä, joka leimattiin ennen kauden alkua yhtäaikaa sekä liian vanhaksi että liian nuoreksi!

Sokerina pohjalla on Rauli Urama. Se nuorimies, se SM-liigavalmentaja, joka (kuulemma) näyttää Samuli Edelmannilta. Uraman tosin ei tarvinnut ulkonäkökaimansa tapaan miettiä, lähteäkö kotikaupungista Raumalta Riohon - Tampere riitti näyttämään valmennuspotentiaalin SM-liigatason päävalmentajana. "Nuorien kehittäjä ja vanhojen pappojen liigakuntoon laittaja", voisi olla Uraman CV:n kohta numero 1. Aika hyvin valmentajalta, jonka olisi pitänyt lähteä aikoinaan kolmen häviön jälkeen Tappara-koutsin paikalta pois!

Tappara aloittaa huomenna SM-liigan välierät vierasottelulla Oulun Kärppiä vastaan. Kärpät on ehkä ennakkosuosikki, mutta jos Tappara hoitaa leiviskänsä yhtä hyvin kuin tähänkin asti, saattaa tapahtua ihmeitä. Aika hyvin joukkueelta, joka on saanut vähemmän palstatilaa tällä kaudella kuin - esimerkiksi - Porin Ässät...

Ja Ässät jäi viimeiseksi - ei Tappara. Tappara voi olla vielä mestari!

Kiitos Raipe!

2008-03-22T12:46:00.001+02:00

Vaikka kaikki tiesivät, että Raimo Helmisen jääkiekkoura loppuu tämän kauden jälkeen, tuskin kukaan osasi aavistaa, millä tavalla loppu lopulta tuli. Se tuli äärettömän kauniilla ja koskettavalla tavalla: täysi Hakametsän jäähalli osoittaa seisaaltaan Suomen kaikkien aikojen kiekkoikonille kunnioitustaan ja Raipe ottaa yleisönsä paremmin kuin rocktähdet. Uskomatonta.

Siitäkin huolimatta, että Raipe on ollut minulle aina keinutuoli-Raipe, – ei enää se jokaisen pelin ratkaisija, kuten joskus 1990-luvun alussa – on hän ollut kuitenkin idoli, esikuva – niin pelaajana kuin ihmisenäkin. Hän on ollut äärettömän rehellinen, lojaali ja ystävällinen kiekkoilija.

Esimerkiksi viime vuoden alle 18-vuotiaiden MM-kisoissa sattunut tapahtumasarja on oiva osoitus Raimo Helmisestä esikuvana. Joukko 12–13-vuotiaita jääkiekkojunioreita huomasi miehen: "Hei tuollahan on Raipe!" Muutamassa sekunnissa Raipen ympärillä oli pari- kolmekymmentä junioria, ja Helmisellä, totta kai, kiire Ylen haastatteluun. No, Raipe ei siitä välittänyt vaan jakoi nimikirjoitukset kaikille, vaikka Ylen haastatteluunkin oli kiire. Vai voiko Raipella olla edes kiire?

Se lättysyöttö, ne haastattelut ja se karisma ovat varmasti syöpyneet suomalaisten mieliin ikuisiksi ajoiksi. Äärettömän pitkä kiekkoura ja jurot, pienellä hymyllä tehdyt haastattelut vuosikymmenestä toiseen ovat tehneet Raipesta legendan. Sellaisen legendan, jonka ansiosta tavallisilla kansalaisilla tuli silmäkulmista kyyneliä, kun Raimo Helmisen kiekkoura sai lopullisen sinettinsä, hienolla tavalla, häviöstä huolimatta: Raipe tarjoili vielä viimeisen kerran kuuluisaa tarkasti lapaan kolahtavaa lättysyöttöään – tietysti rystyllä. Yleisö huusi täyttä kurkkua, niin kuin maailmanmestaruus olisi ratkennut. Kaikki oli kuin unesta.

Vielä viimeisen kerran, kiitos Raipe!

Pelimies vs. (pudotus)pelimies

2008-03-17T21:44:00.002+02:00

Tuskin kenellekään on yllätys, että pudotuspelien pistepörssin johtajan paikalla on mies, joka ei ole pahemmin pisteitä runkosarjassa paukutellut. Onhan se jo lähes pudotuspelien tunnusslogan.

”Runkosarjan pistemiehet ovat eri miehiä kuin playoffien ratkaisijat.” Tämähän on vanha, jo melkoisen kulunut fraasi, joka on toteutumassa jälleen kerran. Tuskinpa kovin moni olisi veikannut runkosarjan jälkeen, että playoffien pistepörssiä johtaa tässä vaiheessa mies nimeltä Miikka Männikkö.

Toki runkosarjassa tulleet 26 tehopistettä antoivat viitteitä siitä, että pari viime vuotta JYPiä edustanut tamperelainen saattaa saada keväämmälläkin muutaman kiekon reppuun, mutta että mies muuttuu viikossa karusellin johtajahevoseksi... Playoff-maailma näytti taas kerran ihmeellisyytensä ja arvaamattomuutensa!

Mutta miksi? Miksi playoffeissa maaliverkkoja paukuttelevat miikkamänniköt?

Vastaus on yksinkertainen: siksi, että he pelaavat kolmos- ja neloskentällisissä.

Tiedän, että se kuulostaa ehkä hieman älyvapaalta, mutta näin koko teatteri toimii. Ne pelaajat, jotka kiekkoilevat runkosarjassakin rikkovassa roolissa, ovat auttamatta myös pudotuspelien kivikovassa maailmassa, jos eivät kuninkaita, niin ainakin huipputärkeitä kiekkoilun raksamiehiä omalle joukkueelleen – todellisia äijiä!

Toisaalta, tähtipelaajat, jotka hyytyvät kevään tärkeimmissä peleissä, ovat juuri niitä pelaajia, joilta odotetaan tehoja. Pelimiehiä, jotka kikkailevat ja tekevät maagisia asioita kentällä – eivät tosin enää pudotuspeleissä.

Tähtistatuksella varustetut isot pojat hyytyvät kiekkokarkeloiden ratkaisuhetkillä juuri päinvastaisesta syystä kuin miksi raatavien roolien pelaajat nousevat kevään korvilla lentoon: starat eivät ole tottuneet raastavaan pelityyliin. He ovat tottuneet pääsemään kentällä helpolla, helpommalla kuin jarkkoruutumaiset kiekkoilijat. Heidän pelistään puuttuu taisteluasenne.

Syy Miikka Männikönkin huikeaan vireeseenkin on selvä: Männikkö on tottunut uransa varrella moneen kertaan kovaan kilpailuun peliajasta. Missään uran vaiheessa ei ole ollut selvää, missä kentässä Tapparan kasvatti tulee pelaamaan, koska mies on taistellut vuosia pelipaikasta eri kentällisissä ja eri joukkueissa.

Voisi väittää, että Männikkö ei olisi nyt playoff-pörssin ykkösenä, mikäli hän olisi syntynyt kultaiset (tai valkoiset) luistimet jalassa. Ei todellakaan.

Pudotuspelien ratkaisijoiksi ei synnytä, niiksi opitaan.

Paras oppimistie pudotuspelitähdeksi on kaikkea muuta kuin helppo, sillä kun muistelee vanhoja kiekkohetkiä vuosien varrelta, ovat ottelusarjojen – ja mestaruuksien – ratkaisijoita olleet hyvin monesti rikkovan roolin pelaajat. Nämä rikkojat ovat tottuneet taklauksiin, röyhintään, laidoissa pyörimiseen ja mustelmiin; kaikkeen muuhun paitsi parrasvaloissa pyörimiseen.

Sen vuoksi kiekkokevään sankareiksi nousee aina joku röyhijä, pelin sankari!

Tämänkin kevään ratkaisija löytyy yhtälöstä mustelmia, pelipaikasta taistelua, röyhimistä ja taklauksia, joten vaikka Ville Leino ja Janne Pesonen ovat hallinneet liigakautta mielin määrin, tulee kiekkokauden todellisena ratkaisijana olemaan joku muu kuin tähti.

Playoff-hatusta tuleva kaniini huhtikuun alussa saattaisi olla vaikkapa Jyväskylän JYPin playoff-kaniini Juha-Pekka Hytönen. Röyhijä, JYPin kapteeni ja sankari vailla vertaa. Eli todellinen pudotuspelien sankari.

Jopa mestaruusfinaalin sankari, The ratkaisija!

Päivä, jolloin kaikesta tulee kivaa

2008-03-12T17:34:00.002+02:00

Eri lehdissä, blogeissa, Internet-sivuilla, televisiossa ja radiossa; turuilla ja toreilla on spekuloitu yhteiskuntamme polttavinta urheilukysymystä jo useiden viikkojen ajan: kuka on jääkiekon SM-liigan mestari keväällä 2008?

Ei tarvitse olla edes Sihvosen Petteri tietääkseen, että vastaus kysymykseen on haasteellisempi kuin siihen, että kauanko bensan hinta voi jatkaa nousuaan. Toki ehdotuksia, arvailuja ja spekulaatioita saa - ja pitääkin olla.

On kuitenkin eri asia, kuinka hyvin nämä kaikennäköiset veikkaukset pitävät kutinsa. Mutta vanha fakta on, että mikään ei ole niin hauskaa kuin spekulointi: kukaan ei muista, mitä on veikattu joskus maaliskuussa, mikäli vastaus on väärä. Toisaalta, mikä onkaan sen hauskempaa kuin poimia oikein mennyt oma "tieto" arkistosta 14. huhtikuuta?

Tänä keväänä jääkiekon SM-liigan mestaruus ei ratkea siihen, kenellä on paras miehistö, kenellä on paras valmentaja tai edes kenellä on paras ykköshyökkääjä.

Ei.

Joku saattaa arvata ehkä jo, mihin tämän kevään mestaruus todella ratkeaa. Ratkaisun avain löytyy pohjoisesta. Hyvällä tuurilla joku saattaa painaa silmät kiinni sormensa suoraan Suomi-neidon poskeen, juurikin sinne, mistä vastaus löytyy. Nythän puhutaan tietenkin Suomen tämän hetken kiekkoilullisesta dynastiasta, menestysdynastiasta - Oulun Kärpistä.

Jos Kärpät pelaa omalla tasollaan ja omilla taidoillaan, ei Oulun kiekkoihmettä pysäytä sen enempää Scott Stevens kuin muutama tynnyri dynamiittiakaan. Mutta jos oululainen mafia ei ole enää varma maalintekokoneisto, mikä se on ollut viimeiset vuodet, tulee mestari jostain muualta kuin pohjoisesta. Mikäli pohjoisen rajaa ei sitten vedetä aina Jyväskylään tai pääkaupunkiseudulle asti...

Kärppälauma ei nimittäin ole enää se itsevarma, varmasti pisteitä pohjoisille leveyksille tuova joukkue kuin viime keväänä. Toki pisteitä tulee nytkin, mutta tyyli, millä niitä pisteitä on tullut, on ollut kaikkea muuta kuin helppoa.

Vai kuulostaako seuraava mestaruusryhmältä? Ensin vastustaja päästetään kolmen neljän maalin johtoon, ja vasta sitten aletaan pelaamaan.

No, kuten runkosarjasta näki, pisteitä tuli tälläkin tyylillä - jopa ylivoimaisemmin kuin viime kaudella. Mutta kannattaa muistaa, että vielä helmikuun korvillakin joukkueet kokeilevat erinäisiä asioita, eikä välttämättä absoluuttista totuutta tiimien vahvuuksista ole nähty vieläkään.

Jos Kärppiä aletaan haukkumaan, niin totta kai kannattaa muistaa myös joukkueen surullisen kuuluisa maalivahtipeli, joka luvalla sanoen runkosarjan lopussa näytti kaikelta muulta kuin sulavalta. Esimerkiksi joukkueen viime kevään sensaatiovahti Tuomas Tarkki oli maajoukkue- ja ECC-epäonnistumisten jälkeen kuin omistajaansa pelästynyt kissa keittiön pöydällä ruokalautasen äärellä. Kaiken lisäksi Tarkki kärsi runkosarjan loppupuolella loukkaantumisista, ja toinen veskari Andy Chiodokaan ei varsinaisesti ollut mikään tiiliseinä (jos tiiliseinä tarkoittaa tilkitsevää, läpipääsemätöntä muuria).

Pulmia siis on, mutta niin niitä on ollut ennenkin: on ollut loukkaantumisia ja epäonnistumisia ulkomaalaishankinnoissa, mutta aina Kärpät niistä on selvinnyt. Tavalla taikka toisella.

Tosin, tuskin esimerkiksi Jokereiden tai Bluesin leirissä varsinaisesti surkutellaan Kärppien maalivahtitilannetta. Blues ja Jokerit ovat parantaneet peliään kauden mittaan, ja varmasti pudotuspeleissä molemmat tulevat laittamaan kaikkensa likoon, ettei Kärpät jatka hallintaansa.

Ja on niitä muitakin pudotuspelijoukkueita kuin vain nämä kolme edellä mainittua. Nyt on playoff-aika, ja playoff-aikana nousee uusia miehiä parrasvaloihin, ja jo sen ansiosta playoffeissa voi tapahtua (ja sattua) ihan mitä tahansa. Se on varma. Eikä välttämättä olisi ihan kaukaa haettua, että HIFK:n Jani Nieminen voisi olla playoffien suurin yllättäjä tällä kaudella, jopa mestaruustaistelussakin. Tai joku muu, sillä yleensä joku muu se kuitenkin on.

Jos pitäisi heittää kolikkoa voittajasta pelkällä fiilispohjalla, olisivat veljekset Pelicans ja JYP vahvoilla. Näiden kannustuslaulujen jälkeen ei vain voi sanoa pahaa sanaa joukkueista biisien kertosäkeiden taustalla:

Pelicans, Bryan Adams - We´re gonna win

Were gonna win
Forget about a draw
- were gonna score
And then were gonna get a few more
Maybe another one just to be sure see
Well make ya look just like an amateur
Until the final whistle its a war
And then were gonna pick ya off the floor
We wanna hear the crowd really roar Ya
- were comin in were gonna win win
(Koko biisin sanat tulevat kaksi kertaa, joten periaatteessa tämä ei ole kertosäe.)

JYP, Palava katse - JYP HT

Punainen, musta, valkoinen, on värit voittajien
Katse palava sulle kertoo sen: tää on ryhmä
suurten sydänten - ne kiitää,
ne liitää, ne jäätä hallitsee, ja yleisö
huutaa: punainen, musta, valkoinen
Onko se suurin? (On)
Onko se kaunein? (On)
Onko se nopein? (On)
Onko se paras? (On)
Jyppi tänään voiton kotiin tuo!

Toki kannattaa myös muistaa Tappara ja legendaarinen Live is Life. Ja Ilveshän ei edes tarvitsisi kannustusbiisiä - heillä on Raipe, jolle ehkä sanonta pelaa jokainen peli niin kuin se olisi viimeisesi, sopii niin kuin sanat "noo emmää ny tiärä" Raipen suuhun!

Playoffit ovat parasta huumetta

2008-03-07T16:11:00.003+02:00

SM-liigan runkosarja pelattiin loppuun tiistaina. Runkosarjan viihdepaketti yllätti ainakin minut täysin, jopa ällikällä, sillä suomalaisesta kiekkokaudesta povattiin kesän loppupuolella jopa yhtä surkeimmista, ainakaan pitkiin aikoihin.

No, kuten arvata saattaa, kaudesta tuli lopulta hieno ja näyttävä - jopa ennätystasainen. Pelit olivat tasaisia, ja ennalta oli hankala sanoa selvää voittajaa mistään runkosarjan ottelusta. Lisäksi esimerkiksi Lahden Pelicans yllätti kaikki ennakkoluulottomalla pelillään syksyllä.

Suurin positiivinen yllättäjä oli kuitenkin Tampereen Tappara: miehistöstä ei odotettu mitään, sillä lähtijöitä oli iso liuta, pääasiassa kärkipään miehiä. Tappara on kuitenkin pelannut runkosarjan aikana näyttävää ja tuloksekasta peliä. 56 ottelun jälkeen tullut nelospaikka meni niille miehille, joille sen pitikin mennä - ei ennakko-odotusten vaan runkosarjan otteiden perusteella.

Playoffit alkavat tänään todellisen veteraanikiekon merkeissä, kun Raimo Helmisen Ilves saa vastaansa Erik Hämäläisen Lukon. Toinen playoff-karsintojen ottelusarja pelataan HIFK:n ja TPS:n välillä. Mitään varsinaista yleisöryntäystä näihin kahteen ottelusarjaan tuskin on syytä odottaa, sillä perinteisesti nämä säälipleijareiksiksikin kutsutut kiekko-ottelut eivät ole saaneet väkeä hallille, mutta ehkä juuri Sinä voit olla tekemässä historiaa tässäkin suhteessa.

Oikeista playoffeista on odotettavissa jännittävää, kihelmöivää ja ennen kaikkea tasaista taistelua siitä, kuka on The King eli mestari. Heti mestaruustaistelun alkukarsinnoissa kaksi sympaattista joukkuetta, Tappara ja JYP, ottavat mittaa toisistaan. Voisi myös olettaa, että se, yhdessä Jokerit - Pelicans -sarjan kanssa, tulee olemaan mielenkiintoisin puolivälierävääntö. Tuskinpa esimerkiksi Lukosta tai Ilveksestä on vastusta Bluesille ja Kärpille. Se on karu, mutta tosi fakta.

Vaikka joku muuta väittäisi, Kärpät ei todellakaan pudotuspeleissä tule saamaan siloiteltua tietä mestaruuteen. Toisin sanoen, muitakin kandidaatteja mestaruustaistelussa tulee olemaan kuin vain Kärpät, se on varma.

Runkosarjan jälkeen SM-liigakiekon voisi odottaa kiihtyvän entisestään, onhan koko sarjan mestaruuden ratkaiseminen enemmän kuin lähellä. Toki runkosarjassakin oli hienoja pelejä ja tähtiä, ja näistä sankareista on koottu seuraavaan oma All Stars -kenttäni:

Ville Leino Janne Pesonen Ryan Keller

André Benoit Teemu Aalto

Bernd Brückler

Mikäli valittamisen aihetta kentästä löytyy, voit toki esitellä myös oman All Stars -kenttäsi kommenteissa.

Tästä tosikiekko pyörähtää käyntiin. Kannattaa kiinnittää turvavyöt, ottaa mukava asento nojatuolista ja lähteä kuukauden mittaiselle fantasiamatkalle. Matkaoppainamme toimivat Janne Pesonen ja Ville Leino. Janne ja Ville, olkaapa hyvät!

Idioottimaisen organisaation idioottivarma pelaaja

2008-03-04T22:50:00.005+02:00

Mats Sundin on mielenkiintoinen kaveri: Hän on Ruotsin kaikkien aikojen tehokkain NHL-pelaaja, mutta silti häntä ei arvosteta. Hän johtaa seurajoukkueensa kaikkien aikojen pistepörssiä, mutta silti häntä ei arvosteta. Hän on vain se ruotsalainen Mats Sundin – joka on muuten aika sundiini kaveri!

Mats Sundin on kaksinkertainen NHL:n Stanley Cupin voittaja, tuleva Hockey Hall of Famen jäsen ja kaikkien Colorado Avalanche -fanien supersuosikki. Tällainen voisi olla kertomus Mats Sundinin urasta, jos häntä ei olisi aikoinaan suurkaupassa myyty Toronto Maple Leafsiin vuonna 1994.

Jos hän olisi pysynyt Quebec Nordiquesissa (nykyisessä Colorado Avalanchessä) voisi hän olla satojen tuhansien pikkupoikien idoli ympäri Pohjois-Amerikkaa ja Kanadaa. Samanlainen stara kuin mitä lähes 600 runkosarjan ottelua vähemmän pelannut ruotsalaissupertähti Peter Forsberg on nyt kahden Stanley Cup -voiton jälkeen.

Mutta sitä Sundin ei ole, ainakaan NHL:ssä. Hän on yksi aliarvostetuimpia NHL-pelaajia maailman vaativimmassa jääkiekko-osoitteessa, Toronto Maple Leafsissä – ja vieläpä kapteenina. Fanit ovat vaativia, media on vaativa ja joukkue rämpii suossa, josta nousemiseen vaaditaan suuremmat tikapuut kuin Toronton tv-torniin kiipeämiseen.

Ei kuulosta kovinkaan mukavalta.

Tosin täytyy lisätä, ettei Djurgårdenin kasvatti olisi itsestään kovin suurta meteliä tehnyt Avalanche-tähtenäkään, onhan hän Mats Sundin eikä mikään suomalainen lapsenkasvoinen mäkihyppääjä. Ja sellainenhan Sundin on myös koko uransa ajan ollut: mies, joka ei pidä itsestään meteliä – paitsi jäällä.

1313 tehopistettä ja valinta kaikkien aikojen ensimmäisenä eurooppalaispelaajana NHL:n ykkösvaraukseksi kertovat ”Suddenista” kaiken oleellisen.

Typeryyttä on monenlaista, mutta ei kai kuitenkaan tällaista?

Kun tämän kauden pelaajakauppojen takaraja NHL-kaukaloissa umpeutui 26. helmikuuta, oli Sundin yksi siirtomarkkinoiden huhutuimmista ja kuumimmista nimistä. Häntä oltiin kauppaamassa vähän joka osoitteeseen, ja jopa Maple Leafsin GM Cliff Fletcher olisi halunnut käyttää seuran kapteenia hyväkseen myymällä hänet. Fletcher perusteli aikeitaan muun muassa sillä, että Toronto saisi sen ansiosta ensimmäisen ja toisen kierroksen varausoikeuksia ja ehkä joitain nuoria lupauksia riveihinsä. Niinpä Ontarion kiekkoylpeys saataisiin uuteen kukoistukseen.

Mutta nyt täytyy painaa pausea. Eikö ollutkin niin, että tämä on se sama organisaatio, joka tekee järjettömän suuria voittoja mutta myy käytännössä kaikki pelaajansa aikojen kuluessa kuitenkin pois? Nytkö sama organisaatio yrittää leikkiä pitkäjänteisyydellään?

Kyllä, kyllä. Kuulostaa sangen surkuhupaisalta ja jopa ironiselta – aprillipäiväänkin on vielä parisen kuukautta!

Fletcherin puhe kuulostaa teoriassa viisaalta, ihan kuin se olisi Albert Einsteinin tuotos, mutta... Viime vuonna kanadalaisjoukkue sai varata pelaajia ensimmäisen kerran NHL-draftissa vasta kolmannella varauskierroksella, koska se oli – yllätys, yllätys – vaihtanut ensimmäisen ja toisen kierroksen varausoikeutensa muiden organisaatioiden jäännöspelaajiin. Tuskin kukaan on unohtanut myöskään, kuinka seuran parin vuoden takaisen ykkösvarauksen Tuukka Raskin pelioikeudet treidattiin Andrew Raycroft -kaupassa Bostoniin. Joten se siitä Fletcherin suhteellisuusteoriasta ja pitkäjänteisyydestä...

Samaan aikaan, kun Fletcher punoi juonia toimistossaan, päätti Sundin jäädä Torontoon sanoen, ettei halua purkaa myymistään kieltävää kohtaa sopimuksestaan. Lojaalius sai Sundinin tempun myötä uuden merkityksen, sillä kukapa muu haluaisi jäädä pelillisissä vaikeuksissa jo vuosia ryvettyneeseen seuraan silkasta uskollisuudesta ja lojaaliudesta työpaikkaa kohtaan. Voisikin sanoa, että Sundinin teon jälkeen sana lojaali ei ole oikea termi seurauskollisuudelle vaan uusi synonyymi on sundiini.

Eikä hän ole edes Kanadasta!

Mutta mitä teki Toronton media, kun numero 13 ilmoitti ratkaisustaan? Se haukkui Sundinin maanpetturuksi ja epälojaaliksi itsekeskeiseksi kallispalkkaiseksi kapteeniksi, joka ajattelee vain itseään ja joka ei ole johdattanut Maple Leafsiä mihinkään – eihän hän ole edes Kanadasta! Totta kai samassa veneessä olivat myös verenhimoiset Leafs-kannattajat.

– Ei Stanley Cupeja, ei Art Ross Trophya, ei Hart Trophya tai Conn Smythe Trophya: ei mitään! Miksi häntä pitäisi sanoa yhdeksi kaikkien aikojen Leafs-pelaajista? Jos olisit 14-vuotias, ehkä sitten, sanaili kanadalaisella keskustelupalstalla tuohtunut Toronto-fani.

Jollain tavalla fanien turhautumisen ymmärtää: 40 vuoden aikana tulleet nolla Stanley Cup -voittoa eivät varsinaisesti tee kunniaa perinteikkäälle organisaatiolle, mutta voisi kysyä, että onko se yksin Mats Sundinin vika?

Ei ole. Se on surkean seurajohdon vika.

Jonkinlaista kunnioitusta Sundinia kohtaan voisi odottaa myös siksi, että mies itse tuntuu rakastavan Torontoa ja organisaatiota – kaikesta huolimatta.

– Vaikka mitä tapahtuisi, tulen aina rakastamaan Torontoa ja Toronto Maple Leafsiä. Se on ollut kotini 13 viimeisen vuoden ajan ja se asia ei ikinä muutu miksikään, Sundin totesi ennen siirtorajaa ties monessako kiekkomediassa.

Kuten kanadalaisseuran fanit ovat usein sanoneet, ei Mats Sundinin johtama Toronto ole voittanut yhtään mestaruutta. Samalla se tekee ”Suomen kaatajan” tilanteen hieman erikoiseksi: vaikka NHL:ssä menestystä ei ole tullut, on kansainvälisiltä kentiltä tullut kuitenkin kaikki mahdollinen menestys, kolme MM-kultaa ja olympiakulta, joka sieltä vain voi tulla.

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, ettei Mats Sundinin Toronto Maple Leafs tule ikinä voittamaankaan Stanley Cupia. Se ei johdu Sundinista, sillä koko organisaatio on tällä hetkellä yhtä kaukana mestaruudesta kuin Leafs-fanit seurajohdostaan, joka ei anna kannujahtiin minkäänlaisia taisteluavaimia.

Jos NHL:ssä saisi Stanley Cupin sundinismista, seurauskollisuudesta, taistelisi Mats Sundin joka vuosi täysillä kannusta. Mutta vaikka Sudden kaikessa rakkaudessaan rutistaisi seuran sinisen vaahteralehtilogon punaiseksi, ei se muuta Toronton huikeaa rahasäilöä Stanley Cup -säilöksi!

Eepi on juhlakakkunsa ansainnut

2008-03-01T23:34:00.001+02:00

Erik Hämäläinen teki tänään suomalaista jääkiekkohistoriaa pelaamalla 1000. SM-liigaottelunsa. Tuhat peliä! Kuulostaa uskomattomalta, niin uskomattomalta, ettei sitä meinaa uskoa millään.

Eepi on pelannut pitkän uransa aikana pääasiassa Rauman Lukossa, mutta Suomessa matkan varrelle on tarttunut pelejä KalPassa muutaman kauden verran ja myös Helsingin Jokereissa. Ulkomaillakin Rauman kivijalka on pelannut ruotsalaisessa AIK:ssa ja Sveitsin jääkiekkoliigassa Langnaun riveissä.

Mutta ennen kaikkea Hämäläinen muistetaan Raumalta, jossa mies nytkin pelaa. Raumalaiset muistavat hänet aina ja totta kai myös Eepi raumalaiset. Muista suomalaisista Erik Hämäläisen muistanevat vain ne, jotka jollain tavalla ovat perillä jääkiekkomaailman asioista. Hyvä kuvaus tästä on esimerkiksi se, että vaikka Eepi sai tänään tuhat SM-liigapeliä täyteen, tuskin kovin moni Suomen kansalaisista edes huomasi sitä, kun urheilu-uutisissakin Kim Hirschovitsin käsittämätön kirvesisku sai enemmän palstatilaa uutisotsikoihin.

Toisaalta se myös kuvaa Hämäläisen uraa paremmin kuin hyvin: kun muut ovat juhlineet otsikoissa, on raumalainen tehnyt oman ruutunsa parhaalla mahdollisella tavalla - totta kai, ilman suurempaa hehkutusta.

Niin eepimäistä, niin eepimäistä...

Mutta nyt 42-vuotias puolustajalegenda on pelannut tuhat SM-liigaottelua, joka on sellainen määrä, että sitä tuskin koskaan rikotaan.

Onnea, Eepi, olet juhlasi ansainnut!

Mestaruustaistelu, olemme mukana!

2008-02-27T00:03:00.003+02:00

Tällä hetkellä Pittsburgh Penguins on itäisessä konferensissa sijalla neljä, ainoastaan kaksi pistettä perässä konferenssia johtavaa New Jersey Devilsiä.

Mutta Devils saattaa eilisen päivän jälkeen tulla nopeasti selkä edellä vastaan huippulupausrikkainta joukkuetta.

Penguins ilmoittautui eilen suosiolla mukaan NHL:n kannujahtiin, kun se hankki riveihinsä siirtoikkunan viimeisillä minuuteilla äärettömän tehokkaan slovakkihyökkääjän Marian Hossan jo ennestään vahvaan joukkueeseensa.

Viime aikoina Penguinsin tuorein kruununjalokivi on laittanut kiekkoa liikkeelle tasaisen tappavaan ja tehokkaaseen tahtiin, sillä taitava laituri on iskenyt jo tehopisteet 26+30 kuluvan kauden 60 ottelussa. Samalla Hossa pääsee veteraanina mukaan Jevgeni Malkinin ja Sidney Crosbyn tehokkaisiin diskobileisiin - mutta vasta kolmannelle jäsensijalle, sillä diskon kuninkaaseen Malkiniin on matkaa 26 pistettä.

Joukkueesta löytyi jo ennen Hossaa hyviä pelaajia. Oli Crosbya, Gontsharia ja Malkinia, ja lisäksi rosterista löytyi profiilipelaajia Georges Laraquen ja Jarkko Ruudun johdolla. Ainut huolta aiheuttava osasto on maalivahtipeli, sillä siellä kokemusta playoffeista ei ole - jota tosin ei ole muullakaan joukkueella.

Mutta maalivahtiosastolla kokemattomuus on pelottava asia, sillä esimerkiksi hyökkäyksessä liiallinen jännitys tai kokemattomuus kovista paikoista ei välttämättä ratkaise ottelua, mutta jos kaveri maalin ja kentän välissä päästää yhden helpon maalin jatkoajalla, on peli siinä. Pahimmassa tapauksessa koko ottelusarjan käännekohta voi olla maalivahdin tekemä virhe.

Tosin voihan olla, että ykkösvahdiksi noussut Ty Conklin jatkaa yhtä vahvoja otteita kuin mitä hän on esittänyt jo runkosarjassa. Ei Conklin ensimmäinen kylmäpäinen veskari olisi...

Joka tapauksessa Hossan tuleminen mukaan Pittsburghin 2010-luvun dynastiaan voi saada vielä ihmeitä aikaan. Joku voisi sanoa Hossaa myös palapelin puuttuvaksi palaseksi!

Maailman kovin toimintasarja on täällä tänään

2008-02-24T19:15:00.005+02:00

Previously on 24... Or, previously on Russian ordinary hockey life

Kello lyö juuri kolme aamuyöllä, kun pari tummaa pukua käyttävää arvokkaan näköistä miestä on nuoren, noin 18-vuotiaan miehenalun ympärillä. Kun tarpeeksi miettii, muistaa nähneensä pojan jossain, mutta missä?

Kauhavalla? Ei.

Tv-ohjelmassa? Ei.

Nuorten MM-kisoissa? Niin, olisiko se ollut siellä?

Nuorten MM-kisoissa? Joo, siellä tämä kaveri oli, mutta kuka hän on?

Samalla ovenraossa tapahtuva muistelu loppuu kuin seinään, kun venäläisnuorukainen avaa suunsa.

- Okei, okei. Teen sopimuksen, kunhan päästätte minut lähtemään ja nukkumaan, nuorimies sanoo vaikealla äänellä.

Sitten muistan: hänhän on Malkin, Jevgeni Malkin, tuo nuorten MM-kisojen superhyökkääjä!

Pakko katsoa vielä uudelleen ovenraosta, mitä siellä tapahtuu: Jevgeni kirjoittaa nimensä paperiin, tarkemmin sanottuna venäläisseura Metallurg Magnitogorskin sopimuspaperiin.

Samalla huipputaitava hyökkääjälupaus pääsee lähtemään pois venäläisjoukkueen harjoituskeskuksesta Basasta. Mutta päällimmäisenä hän miettii itsekseen, että hänenhän pitäisi pelata ensi kaudella Sid the Kidin kanssa Penguinsissa, eikä missään kaikkien kuolemanloukkujen kuolemanloukussa, Venäjällä. Ei tällaisen pelin pitänyt vedellä!

Eikä ajatus jää vain tähän, sillä Magnitogorskin harjoitusleirin aikana Espoon Länsiauto Areenalla nuori venäläinen katoaa mystisesti. Hän lähtee espoolaiseen asuntoon muutamaksi päiväksi, odottaa loppuviikkoon, kunnes lentää ensin Los Angelesiin ja sen kautta myöhemmin Pittsburghiin. Vuosisadan kiekkolegenda on syntynyt!

The following takes places between 2006-2008

Kun Malkinin loikkaamisesta on kulunut noin pari kuukautta, alkaa uuden NHL:n toinen kausi. Kausi, jonka jälkeen kaikki kiekkopuutarhan arvokkaimmat nuoret hedelmät ovat vihdoin samassa korissa.

Malkin tekee ensimmäisellä NHL-kaudellaan hyvät tehopisteet 33+52, joilla voitetaan parhaan tulokkaan palkinto, Calder Trophy. Pisteillä ollaan tosin Pittsburghin sisäisessä pistepörssissä vasta sijalla kaksi, kun kaikkien kanadalaispoikien ja varsinkin -tyttöjen toiveuni, ihmelapsi Sidney Crosby paukuttelee kaameat 120 tehopistettä 82 runkosarjan ottelussa.

Toisella liigakaudellaan Malkin jatkaa samalla tyylillä, mihin ensimmäisellä kaudellaan jäi. Crosbyn varjossa syntyy pisteitä aina välillä, hyvään tasaiseen tahtiin. Ei kuitenkaan koko ajan, mutta tasaisin väliajoin Malkin esittelee venäläistä taituruuttaan. Spottivalojen kuningas on kuitenkin Sidney Crosby, sillä jos jostain parrasvalojen varjosta sattumalta löytää Malkinin, on jo aikamoinen kiekkojännäri.

Varjoista pääsee kuitenkin salamannopeasti pois, ja yhtäkkiä Malkinin kausi käynnistyy kuin uudelleen 18. tammikuuta, kun Sidney Crosbyn nilkka vääntyy pahannäköisesti laitaa vasten ja superhyökkääjän runkosarja on paketissa.

Uusi rooli ja tähtistatus eivät varsinaisesti harmita venäläiskiekkoilijaa. Crosby loukkaanntumisen jälkeen Malkin on iskenyt jo 30 tehopistettä viidessätoista ottelussa. Samalla määrällä tehtäisiin NHL-kauden aikana uskomattomat 164 tehopistettä!

Esimerkiksi eilen show´n jatkuessa Penguinsin kotikaukalossa Mellon Arenalla Ottawaa vastaan oli taituri jälleen lentävä supersankari. Nimenomaan supersankari - ilman tehopisteitä tosin. Joku voisi kysyä, että kuinka voi olla mahdollista, että hän oli kentän paras, vaikka ei tehnyt pisteen pistettä?

Ei tehnyt, ei. Mutta taituri kiekon kanssa pyöritteli kenttää ja pakkeja, Volchenkovia ja Reddeniä, minkä kerkesi. Supertähti ampui kiekon pari kertaa ylärimaan sekä syötteli miehiä läpiajoihin ja laukaisupaikkoihin. Aina sattui ja tapahtui, kun kaivoskaupungin kasvatti sai - tai pikemminkin otti - kiekon itselleen.

Jos Sid the Kid -show on saanut aikaan ihania väristyksiä muuttotappiokaupungissa, voisi olettaa, että Evg the Superhero -show saa niin ikään aikaan vibraattorimaisia tuntemuksia muullekin kuin naisväelle. Ja kuvitelkaapa, mitä sitten tapahtuu, kun huippuitsevarma Evg the Superhero saa vierelleen uudelleen maailman parhaan, nilkkavammastaan toipuneen, kiekkoilijan Sid the Kidin.

Tutkaparin jälleennäkemisen jälkeen voisi kuvitella, että Pittsburghin oma toimintajännäri saa vielä monta jatko-osaa - ennen kaikkea sen onnellisen lopun. Joko nyt tai parin vuoden sisällä...

Kolikko Canalplus-toivomuskaivoon!

2008-02-23T16:22:00.003+02:00

Minulla on ongelma. Tosin se on kaikilla suomalaisilla, niin minulla kuin Sinullakin. Ongelma on suomalaisilla, ei kanadalaisilla. Paha ongelma, elämää suurempi ongelma.

En puhu siitä, että Suomesta ei saisi vaahterasiirappia, tuota kanadalaisten kansallisherkkua. Sitä nimittäin Suomesta saa. Suomesta ostettu tosin ei ole varmastikaan yhtä hyvää kuin tuore, Kanadasta ostettu vaahterasiirappi - vaikka minä siitä en mitään tiedä, koska en ole maistanut kyseistä tuotetta. Jätän sen ensimmäisen Kanadan-matkan missioksi.

En puhu myöskään upeista naisista. Vaikka kanadalaiset kaunottaret ovatkin eittämättä erittäin hyvännäköisiä, eivät ison meren takana olevat leidit parempia ole kuin kotimaiset naiset. Suomalaisnaiset ovat kauttaaltaan ulkonäöllisesti niin miellyttävän näköisiä, ettei kanadalaisnaisista ole vastusta nimeksikään. Piste.

Asia mistä puhun, on lauantai-illan ottelut, joita kaikki tuntemani jääkiekkofanit haluaisivat televisio-ohjelmistoon. Kanadassa on tunnetusti Hockey Night in Canada, jossa esitetään kaksi ottelua aina lauantai-iltaisin. (Ohjelmaa kutsutaan myös jääkiekkofanien paratiisiksi!)

En tarkoita, että Suomessa pitäisi siirtyä malliin, jossa lauantain ensimmäinen SM-liigaottelu täytyisi alkaa aamukahdeksalta sen vuoksi, että kaikki päivän muut kuusi otteluakin ehtisivät tv-ruutuihin.

Ei, ei ja vielä kerran ei.

Mutta pointti on se, että jääkiekko kuuluu lauantai-päiviin kuin sormus avioliittoon, joten hokia täytyy näkyä myös televisiosta joka lauantai. Ei tarvitse mennä merta, eikä edes puroa edemmäs kalaan perustellakseen lauantain tv-pelien tarpeellisuutta: SM-liigan internet-sivuilla on kysely, jossa pohditaan, koska mieluiten jääkiekkofanit menevät katsomaan liigakiekkoa. Tulos tällä hetkellä on, että lauantain puolesta liputtaa noin 66 prosenttia lätkäfaneista. Ei ehkä tarvitse olla mikään älykkyyden Wayne Gretzky arvatakseen, millainen vastaus kysymykseen koska katsot mieluiten SM-liigakiekkoa tv:stä on.

Se on lauantai.

Lauantai. Ei tiistai, ei torstai, eikä edes sunnuntai vaan lauantai isolla A:lla (kuten Esa Tikkanen sanoisi).

Vaikka tällä kaudella Nelonen onkin näyttänyt lätkää lauantaisin kerran kuukaudessa, ei se riitä. Syitä voisi luetella vaikka koko päivän ja hiihtoloman läpeensä, mutta esimerkiksi se, että Lapin syrjäkylillä asuvilla vanhuksilla ja alle 18-vuotiailla ei ole mahdollisuutta mennä katsomaan suosikkijoukkuettaan liigahalliin, on tarpeeksi pätevä syy. Vai mitä luulet arvoisa lukija, kuinka todennäköistä on pyöräillä talvella kymmenvuotiaana pojannaskalina Nuorgamista 1300 kilometrin päähän katsomaan Helsingin Jokerien kotiottelua?

Ehkä ei kovinkaan todennäköistä?

Sitä paitsi viikolla pelejä ei välttämättä voi katsoa kuin todelliset lajifriikit, koska on töitä ja opiskeluja ja töitä.

Kiekkofani, tv ja pelaajat on niin kaunis kombinaatio, että sitä herkkua pitää ja täytyy tarjoilla tulevaisuudessa suomalaisille lätkäfriikeille myös lauantaisin! Jopa sulokkaampi sukupuoli jää kakkoseksi tässä kilpailussa. Anteeksi vain arvon leidit!

Toivottavasti Canalplus havahtuu todellisuuteen, kun ensi kauden liigapelejä aletaan rukata uuteen uskoon. Lauantain täytyy olla televisiopäivä, koska kansa haluaa nähdä lätkää lauantaina. Lauantai on lauantai, ja ehkä tulevaisuudessa myös suomalainen kiekkoyleisö saa nauttia kaikkein parasta lauantai-iltapäivän viihdettä ikinä - lauantailätkää!

Onhan Turkuhalli jo varattu kesäksi?

2008-02-22T07:51:00.001+02:00

Olen Canadiensin miehiä. Olen sanonut enemmän tai vähemmän tosissani jo vuodesta 2003 asti, että tällä kaudella Montreal voittaa mestaruuden. Kuten kotiläksynsä lukeneet kiekkofanit jo tietävätkin, niin tällä kaudella vuosittaiset veikkailuni mestaruudesta saattavat olla enemmän kuin mahdollisia.

Niille, jotka eivät ole lukeneet läksyjään, tiedoksi, että Canadiens on tällä hetkellä Koillisessa divisioonassa tasapisteissä itäistä konferenssia johtavan Ottawa Senatorsin kanssa. Tällaista menoa kaikkien aikojen kiekkoseurassa ei ihan viime vuosina ole nähty, joten ei olekaan ihme, että johtavat mediat ympäri kiekkoilevan maailman alkavat puhua Habsin Stanley Cupista.

Viime vuodet tosin osoittavat, että yhtäkkiä Canadiens voi vaipua rotkoon, josta kauden aikana ei enää noustakaan...

Tämän kauden alku oli lähes identtinen vertailussa vuoden takaiseen: viime kaudella Montreal oli pitkään kiinni pudotuspelipaikassa - jopa konferenssin kärkipaikoilla. Mutta joulun aikoihin iski harmaana ja pimeänä talvena tunnettu mörkö, joka pilasi nuoren lätkäjengin mahdollisuudet edes siitä viimeisestä playoff-paikasta.

Onneksi nyt hienon syksyn jälkeen sysimustaa hetkeä ei ole tullut, lukuun ottamatta marraskuuta, jolloin Canadiens hävisi yhtä monta peliä kuin voitti. Syy hienoihin otteisiin on viime kaudesta vankistunut kokemus. Vaikka pitkään aikaan ensimmäinen ranskankielinen Montreal-stara Cristobal Huet torjui jo viime kaudella hyvin, on kuitenkin vasta kuluvalla kaudella löytynyt se jokailtainen varmuus, mitä huippuveskarilta vaaditaan.

Toinen - ehkä suurempi - seikka on koko joukkueen tasaisuus. Kun ennen peli oli lähes kokonaan Aleksei Kovalevin ja ketjun Saku Koivu - Michael Ryder - Chris Higgins harteilla, niin vihdoin tällä kaudella Canadiens on saanut tehtyä yksittäisistä ketjuista ketjumuodostelmia. Eritoten Kostitsynin veljesten, Tomas Plekanecin ja ykköspakiksi Sheldon Sourayn lähdön jälkeen nousseen Andrei Markovin tehot ovat olleet niin vakuuttavia, ettei kaikista suurinkaan aamuja vihaava NHL-fani voi olla huomaamatta tämän veljeskatraan tulikuumia liekkejä. Ja mikä tärkeintä, kippari-Koivun ailahtelevaisuus ei ole vaikuttanut 24-kertaisen Stanley Cup -mestarin otteisiin millään tavalla!

Mutta se playoff-kokemus... Sitä ei ole, ainakaan kovista peleistä. Joku muu voisi säikähtää sitä, mutta en minä, sillä joukkueen tärkein playoff-palanen (joka on pelipaikaltaan kymmeniä senttejä korkeammalla kuin kaikkien kiekkokolossien isä Zdeno Chara) on sen luokan kaveri, että kokemusta kyllä riittää. Palasen nimi on päävalmentaja Guy Carbonneau: yksi kaikkien aikojen parhaista puolustavista hyökkääjistä NHL:n historiassa. Hän on ollut mukana voittamassa kolmea Stanley Cupia. Niistä toinen tuli nimenomaan 1993, kun Montreal voitti viimeisimmän kannunsa. Mies vaihtopenkin takana kyllä tietää tasan tarkkaan, mistä naruista pitää vetää, että lordi Stanleyn malja ilmestyy Saku Antero Koivun hartioille ensi kesäkuussa.

Mutta ei pidä unohtaa asiaa, joka tekee Canadiensista entistä kovemman mestarikandidaatin: faneja. NHL:n parhaimpia ja asiantuntevimpia kiekkofaneja, joille vain voitto kelpaa - olipa Les Habitantsin kapteenina sitten legendojen legenda Maurice Richard, Jean Beliveau tai meidän Sakumme.

Kiekkouudistus, jossa järki voitti tunteen

2008-02-18T17:47:00.003+02:00

Tieto suoraan Suomen vaikutusvaltaisimmalta kansainvälisen jääkiekon lähettiläältä, Kalervo Kummolalta kertoo, että jääkiekon MM-kisojen joukkuemäärää ollaan pudottamassa nykyisestä 16 14:ään maahan. Mielenkiintoinen ja eittämättä hyvä uudistus, mikäli se toteutuu.

Itse olen sen verran nuori jääkiekon seuraaja, että olen tottunut 16 maan MM-kisoihin, joita 1998 vuodesta lähtien on järjestetty, mutta ymmärrän todella myös niitä kiekkofanaatikkoja, jotka vihaavat yli kaiken turistijoukkueita, jotka häviävät alkusarjassa kiekkoilun mahtimaille sekä mennen että tullen. Kun tulostaulu näyttää lukemia Suomi 12 ja Slovenia 0, on peli siinä vaiheessa, että jopa kuuluisa maalinkuivumisen katselu kuulostaisi hyvin varteenotettavalta vaihtoehdolta.

Toisaalta tunnen sympatiaa myös Kansainvälisen jääkiekkoliiton johtohenkilöitä René Faselia ja Kalervo Kummolaa kohtaan pyrkimyksissä kasvattaa jääkiekosta innostuneiden maiden määrää. Olen itsekin toivonut usein, että maailmanlaajuinen jääkiekkoperhe saisi uusia lapsia - nimenomaan sellaisia, jotka voisivat taistella mestaruudesta. Mutta täytyy rehellisyyden nimissä tunnustaa, että nykyinen MM-kisajärjestelmä, jossa 16 maata pelaa yli kahden viikon turnauksen, ei ole se toimivin tapa uusien kiekkovaltioiden tekemisessä. Nykyinen järjestelmä ei ole tarjonnut parasta mahdollista kiekkoa, mikäli kisojen tavoite on ollut tarjota tasaisia, jännittäviä ja hienoja pelejä sekä upeita suorituksia. Nyt kisoissa, kuten moneen otteeseen on tullut todettua, on liian paljon turhia ja merkityksettömiä otteluita.

Voisikin kai tiivistää kaiken yhdellä virkkeellä: minä, sinä, Kalervo Kummola tai MM-kisat eivät tarvitse 16 joukkuetta kevään jääkiekkoilotulitukseen!

Tiedän, että esimerkiksi Los Angeles Kingsin huippulupaava toisen kauden NHL-hyökkääjä Anze Kopitar on Sloveniasta, mutta voisi olettaa, ettei Kopitar ole keksinyt jääkiekkoa sen ansiosta, että Slovenia nousi MM-kisojen A-sarjaan vuonna 2002, onhan siitä vasta viisi vuotta.

Pitkin nykyisen turnausmuodon 10-vuotisen historian, on MM-kisoissa ollut aina ne pari kolme selvästi heikompaa joukkuetta, joten nykyinen maiden vähentäminen on oivallinen ratkaisu IIHF:ltä. Toisaalta jos maita vähennettäisiin enemmän kuin kaksi, MM-kisoissa ei välttämättä nähtäisi tarpeeksi vaihtuvuutta, ja se taas voisi vaikuttaa jääkiekon kiinnostukseen negatiivisesti alueilla, joissa lajin arvokisat eivät mitään jokavuotista herkkua ole.

Mutta mikäli nykyinen kahden maan vähentäminen MM-kisojen kohdalla toteutuu, on se ehdottomasti positiivinen uudistus. Samalla se tuo MM-kisoihin lisää jännitystä, joka toden teolla kisojen arvoon perustuen pitäisi olla itseisarvo. Tiedän, että välttämättä kaikki 14 maatakaan eivät ole kiekkoilun aatelia, mutta tuskin Suomikaan olisi tyytyväinen, jos nuorten MM-kisoissa pelaisi vain Kanada ja Venäjä. Jostain on aloitettava niin kiekkomaana kuin uusien turnausmuotojen kehittämisessäkin, eikä nykyinen aloitus ollut ollenkaan pöllömpi ratkaisu.

Mestiksen ykkösseura vai ykkösvitsi?

2008-02-16T15:51:00.001+02:00

Turku on mielenkiintoinen kaupunki. Sen lisäksi, että siellä perustettiin Suomen ensimmäinen yliopisto ja se oli Suomen ensimmäinen pääkaupunki, pelataan siellä myös jääkiekkoa.

Tämä tosiseikka vain on aika monella turkulaisella ilmeisesti vain menneitä muistijälkiä, koska Turun kaupungin 175 000 asukkaasta keskimäärin 5560 käy säännöllisesti Turkuhallissa katsomassa TPS:n pelejä, eli kolme prosenttia kaupungin asukkaista. Älkääkä väittäkö, että syy on naapuriseura Turun Toverien, sillä TuTon kotipeleissä Kupittaalla vierailee keskimäärin 1087 ihmistä per ottelu. Se taas on 0,6 prosenttia kaupunkilaisista...

Eikä Turun mielenkiintoisuus suinkaan jää tähän: TuTo johtaa Mestistä ylivoimaisesti 9 pisteen erolla Kajaanin Hokkiin.

Liiganoususta tosin ei ole puhettakaan, jos otetaan päävalmentaja Ismo Lehkonen pois laskuista. "SM-liigapaikka on turkulaisille kaukainen haave", mikä tosin vaikuttaa erikoiselta, varsinkin kun vertaa nousumahdollisuuksia muihin liigkandidaatteihin: esimerkiksi kaikkien mainos- ja sponsorienmetsästyspuheiden sekä nousuhypettämisen äiti, Vaasan Sport, on sijalla seitsemän ja eroa TuToon on 26 sarjapistettä, turkulaisten hyväksi! Ja nimenomaan TuTolla on hanskat tiskissä liiganousua ajatellen...

Ne kuluneet turkulaisvitsit alkavat kuulostamaan todellisilta - eivät hauskoilta, vaan todellisilta.

Kun TuTon pelejä katsoo, on tekeminen kuin SM-liigaorganisaatiosta. Ei välttämättä mistään Juha Junnon tai Matti Virmasen maailmanluokan kiekkotoimipisteestä, mutta on takuuvarmaa, että Ässät ja HPK kaatuisivat milloin tahansa TuTon käsittelyssä. Esimerkiksi viiden parhaan Mestis-pistemiehen joukossa on kolme turkulaisjoukkueen pelaajaa, ja mitä ilmeisimmin juuri TuTo on myös se The Joukkue, joka Mestiksen tällä kaudella tulee voittamaan. Ainakin tiimi on tällä kaudella ollut sen verran vakuuttava, ettei voiton pitäisi olla temppu eikä mikään.

Onkin kiinnostavaa nähdä, mitä tapahtuu, jos TuTo voittaa reilun vuoden kuluttua (kun liiganousu tulee - ehkä - mahdolliseksi) ensin Mestiksen mestaruuden ja sen jälkeen SM-liigan heikoimman joukkueen; nousee SM-liigaan. Onko Turun toisella kiekkojoukkueella mahdollisuus ottaa liigapaikka? Miten noin 7 000 jääkiekkoihmistä voivat riittää kahden eri SM-liigajoukkueen yleisöksi? Mistä löydetään pohjaton rahapussi alle puolessa vuodessa, kun mitä ilmeisimmin mitään toimenpiteitä mahdollisen liigapaikan saamiseksi ei ole tehty vielä tässä vaiheessa urakkaa?

Tapauksessa Turun Tovereiden mahdollinen liiganousu vuonna 2009 ei ole kuin kysymyksiä. Ainut joka mahdollista liigapaikkaa on miettinyt, on herra nimeltään Ismo Lehkonen. Joka tosin, yleisen saamattomuuden ja puolivillaisen tekemisen vuoksi, ei enää ensi kaudella valmenna TuTossa...

On se Turku vain aikamoinen kaupunki!

Final Countdownin preliminäärit

2008-02-10T21:08:00.002+02:00

Taloustermein sanottuna jääkiekon SM-liigaa on jäljellä enää viimeinen viidennes. Mutta ei hätää, sillä kisa suorasta pudotuspelipaikasta käy kiivaimpana pitkiin aikoihin, joten innostusta varmasti riittää katsojista pelaajiin. Onkin aika heittäytyä tavallista spekulatiivisemmaksi ja miettiä, mitä seuraavaksi tapahtuu: Kuka korjaa runkosarjan Jackpotin? Kuka jää jumboksi? Mitkä ovat asetelmat playoffeja varten?

Kenellekään ei liene yllätys, mikä joukkue on yhtä kuin katastrofi. Vastaus on Porin Ässät. Ennen seuran ongelmana oli saada tarpeeksi rahaa joukkueen pelaajien ympärille, mutta nyt, kun seura on saanut nauttia taloudellisesti parempia aikoja 1990-lukuun verrattuna, on seura ollut umpisurkea pelillisesti. Viimeiseen yhdeksään liigapeliin Ässät lähtee samanlaisella joukkueella kuin millainen sillä on yleensä A-nuorten SM-liigassa. Jos Ässät onnistuisi saalistamaan edes kerran kolme sarjapistettä vieraista loppukauden aikana, on siihenkin oltava pataleirissä jo äärimmäisen tyytyväinen. Johtopäätös: Ei asiaa 13 joukkoon, paitsi välinpitämättömyydessä!

Kalevan Pallo, kavereiden kesken Kuopion KalPa, on pelannut omalla tasollaan koko kauden. Joukkue ei ole häikäissyt missään vaiheessa, mutta myöskään suuria pettymyksiä ei ole tullut. Seura on pärjännyt kelvollisesti SM-liigan heikoimmalla materiaalilla, ja se jos mikä tuo uskoa myös tulevaan tekemiseen. KalPan tavoitteena viimeisissä sarjapeleissä on kiusata isompia ja pitää Ässät takana. Johtopäätös: Onnistuu tavoitteessaan; tulee olemaan 13 sakissa. Koko joukkue pelaa näytösotteluitaan tulevaa sarjakautta varten - viimeistään silloin tulosta on tultava!

Jos tämä blogi olisi sanakirja, tässä kohdassa lukisi ks. Porin Ässät. No, ei ole, mutta silti samat jargonit käyvät niin porilaisiin kuin hämeenlinnalaisiinkin. Tämä kausi on ollut melkoinen pyllistys Hämeenlinnan Pallokerhon hienoille perinteille, sillä huonojen peliesityksien lisäksi seurasta on jo lähtenyt esimerkiksi Aki Uusikartano, Pasi Tuominen ja Toni Mäkiaho. Johtopäätös: Joukkueen kurssia ei voi enää kääntää millään, mutta ehkä pieni tason nostaminen olisi paikallaan, mikäli saneerattavaan Ritarihalliin halutaan kausikorttilaisia myös ensi kaudella?

Lappeenrannan SaiPan kausi on sujunut tällä kaudella niin kuin olettaa sopii: alkukaudella huippuotteita, muutamia väläytyksiä ja tietysti uusia pelimiehiä. Sellainen kausi SaiPalla on taas ollut, ties monennenko kerran. Sijalla 12 oleva karjalalaismiehistö ei tule enää taistelemaan playoff-paikoista, mutta kunnialla pelattu kausi on tarjonnut silti esimerkiksi "sen toisen" Jarkko Immosen taidollisia väläytyksiä. Johtopäätös: Tulee taistelemaan loppuun asti Ari-Pekka Selinin valmennuksessa, mutta playoffit jäänevät haaveeksi. Yritystä kuitenkin riittää.

Rauman Lukko on pelannut oudon kauden, sillä välillä koko länsirannikkolaisjoukkue on pelannut kuin hurmiossa, mutta sitten yhtäkkiä tulee sysimusta hetki, jolloin jopa kolme neljä ottelua kuluvat häviävänä osapuolena. Ei ole ollut väliä, kuka on ollut vastassa, voittoja tai tappioita on tullut silti samalla prosentilla. Todennäköisesti loukkaantumiset ovat myös verottaneet iskukykyä, sillä tälläkin hetkellä rosterista on viisi pelaajaa lasareetin puolella - totta kai kaikki avainmiehiä! Johtopäätös: Voi voittaa kenet tahansa. Pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella voi hoitaa vielä Ilveksen, mutta jos vastaan tulee HIFK tai JYP, ovat ne liian kovia. Tippuu todennäköisesti säälipleijareissa.

"Mitä sellaiset nimet, kuten Niko Kluuskeri, Antti Erkinjuntti, Max Kolu, Alexander Salak ja Tommi Laine sanovat suomalaisille jääkiekkofaneille?" Näin paljon uskoa TPS sai muun muassa minulta viime kesänä. Yllätys olisi suuri, jos yhtäkkiä heräisin viime kesästä tähän hetkeen, sillä kukaan ei voi vakavalla naamalla väittää, että olisi osannut ennakoida kauden kulun näin TPS-myönteisesti. Tällä hetkellä sijoitus on kymmenes, mikä tarkoittaa samalla sitä, että säälipleijaripaikka on varma. Kuten olettaa sopii, niin panokset turkulaisleirissä tulevat vielä nousemaan kauden lähestyessä loppuaan. Johtopäätös: Tulee taistelemaan kynsin hampain oikeisiin pudotuspeleihin pääsystä. Tehtävä tuntuu kuitenkin aika haastavalta, mutta jos palataan viime kesään, niin...

Helsingin IFK:n kausi alkoi kaiken kaikkiaan surkeasti. Paul Baxterin päätä vaadittiin vadille fanien toimesta, ja kaikkea muutakin yhden erän boikotista fanien keskustelutilaisuuteen sattui matkan varrelle. Sitten tapahtui jotain outoa, joka johti täysin uuteen suuntaan, sillä esimerkiksi vuoden 2008 saldo on ollut huikea: 9 voittoa ja vain 2 tappiota. Ei pöllömmin joukkueelta, jonka valmentaja ei isojen poikien mukaan osaa valmentaa ollenkaan. Johtopäätös: Mitä vain voi sattua, kun kyseessä on iso ja paha HIFK. Voi yllättää ja päästä puolivälieriin, jopa välieriin, mutta se vaatii jo muutakin kuin fyysisyyttä.

Nyt pelataan Raipelle! Ainakin siltä vaikuttaa. Mikä olisi sen upeampaa kuin saada kaikkien aikojen Ilveksen palkintokaappiin vielä yksi SM-liigamitali? Näin ajattelee Ilves, ja siitä lähtökohdasta mitä vain voi tapahtua. Kuluva kausi on mennyt viime vuosien Tampereen kakkosjoukkueelta ehkä jopa rahkeita hiukan paremmin, sillä hyvällä viimeisellä rutistuksella joukkue voi ansaita vielä suoran pudotuspelipaikan kevään pääätteeksi. Johtopäätös: Joukkueen loppukauden vaikeusaste ratkeaa toden teolla runkosarjan toiseksi viimeisessä ottelussa 1. maaliskuuta Jyväskylässä JYPiä vastaan. Kaikki on mahdollista, sillä Raipe on mukana, vielä kerran!

JYPin satsaukset ennen tämän kauden alkua saivat varmasti monet haukkomaan henkeään, mutta lopulta tuhlailu oli viisasta, sillä se mahdollisti ensi kaudella toteutuvan hallin saneerauksen. Kausi on sujunut perusvarmalla tasolla syksystä lähtien Keski-Suomen ykkösseuralta. Tosin varsinkin alkukaudesta otteista heijastui epätasaisuutta, joka kuitenkin kauden vanhetessa on hävinnyt lähes olemattomiin. Tällä hetkellä sijalla kuusi. Johtopäätös: Kaikki on mahdollista. Hienoisia kysymysmerkkejä asettaa maalivahtikaksikko Tuokkola - Suomalainen, joka parhaana päivänä ovat loistava, mutta mitä sitten tapahtuu, kun pelataan seitsemännen ja ratkaisevan playoff-ottelun jatkoaikaa. Riittääkö kenenkään jypläisen pää tiukassa paikassa?

Tampereen Tappara on tukevasti menossa kohti kuuden parhaan armoitettua joukkoa. Kausi on sujunut yllättävän positiivisesti ottaen huomioon Dale Clarken johdolla mittavat poislähtijät. Rauli Uraman joukot ovat näyttäneet, mitä on pelaajien kehittäminen, sillä uusia pelaajia on noussut lähtijöiden tilalle. Erityisesti vanhojen Tappara-miesten Anssi Salmelan ja Timo Koskelan paluu on nostanut kirvesrintojen kauden aivan uusiin svääreihin. Johtopäätös: Tulee taistelemaan tiukasti välieräpaikasta todennäköisesti kohdattavaa Pelicansia vastaan, mahdollisesti taistelussa jopa puolivälierien kotiedusta. Kovissa paineissa pelaamisen puute useilla pelaajilla saattaa koitua ongelmaksi.

Tuntuu uskomattomalta, että reilu kaksi vuotta sitten Lahden Pelicans oli suurien talousvaikeuksien vuoksi valumassa konkurssikypsäksi seuraksi. Syksyn jälkeen on tullut notkahduksia, mutta yhtä kaikki: perusilme on ollut hieno. Joukkue on taistellut sellaisella ilmeellä, että oppia voisi ottaa jokainen jääkiekkojoukkue, vaikka sitten itse 1980-luvun Edmonton "Gretzkyn joukkue" Oilers! Sija neljä tuntuu liigan kolmanneksi pienimmän pelaajabudjetin poikaporukalta uskomattomalta. Mutta totta se on. Johtopäätös: Lahtelaisen kiekkoilun lippulaiva tulee taistelemaan tosissaan välieräpaikasta, mutta riittääkö taistelu, on toinen juttu. Hannu Aravirta tuo joukkueeseen kuitenkin sellaista tekemisen meininkiä, että mikä vain on mahdollista. Eikä äijien äijää, Pasi Nurmista, uskalla kohdata häviävänä osapuolena...

Loistavat hyökkääjät, loistava maalivahti ja heikot puolustajat. Kuulostaa erikoiselta! Siltikin Helsingin Jokerit on taistellut itsensä liigassa jo kolmanneksi, mikä tosin hyökkäyskaliiberia katsomalla pitäisi olla selviö. Ville Leinon johtama ykkösketju on ollut ehdottomasti joukkueen paras osasto, jota tarvitaan myös kauden lopullisessa rutistuksessa. Myös muiden ketjujen, erityisesti Kim Hirschovitsin johtaman kakkosketjun, on paikuteltava kevään valaistuessa enemmän pisteitä. Johtopäätös: Välierä-, ehkä jopa finaaliainesta, mutta vielä ennen sitä on raivattava tieltä ainakin joko aina vaarallinen JYP tai Raipe-hurmoksessa oleva Ilves. Kaikki mahdollista, myös täydellinen notkahdus.

Espoossa ei ole soinut blues Petri Matikaisen ensimmäisellä päävalmentajakaudella espoolaisten peräsimessä, sillä peli on toiminut hyvin. Ainut ongelma, melkoisen suuri sellainen, on ollut loukkaantumistilanne. Tälläkin hetkellä miehiä on loukkaantuneena reilu ketjullinen, ja heistä suurin osa on Bluesille elintärkeitä miehiä. Viime aikoina tosin tason nousua on tapahtunut laajalla rintamalla. Johtopäätös: Jos saa suurimman osan miehistä terveiksi ennen pudotuspelejä, runkosarjan todennäköinen kakkonen voi onnistua. Jos kaikki palapelin palaset loksahtavat kohdalleen, voi tulos olla duurisointuista tanssahtelua spottivaloissa.

Pieni ja sympaattinen kärppä on syönyt ja kasvattanut itsensä isoksi ja vaaralliseksi saalistajaksi. Oulun Kärpät ei ole enää se Juha Junnon 1990-luvun lopun illuusio pohjoisen pienestä suuresta seurasta, sillä nyt se on jo suuri suuri seura. Runkosarjan 99 prosenttisen voittajan loppukausi on vain voitonnälkää täynnä, ja se on ihan kunnianhimoinen ja hyvä lähtökohta pudotuspeliuurastukselle. Kauden lopussa oululaisryhmä voi kuitenkin painia erikoisen ongelman parissa: kuinka pitää kaikki tyytyväisenä? Ei ole helppoa pitää samaan aikaan Pesosta, Viuhkolaa, Brosia, Hyvöstä, ja Sahlstedtia tyytyväisenä. Niin ja jostain sen Aarnionkin on peliaika saatava... Johtopäätös: Varma Champions Hockey League -joukkue. Toisin sanoen, varma finalisti. Ei ole epäilystäkään siitä, pelataanko Oulussa loppuotteluja: kyllä pelataan! Mestaruus? Se onkin jo toinen (kevään) juttu.

The äijä!

2008-02-07T16:38:00.000+02:00

Myönnetään, olen perässähiihtäjä, peesaaja ja kaikkia muitakin ei kovin mairittelevia titteleitä, mutta suon sen kuitenkin itselleni!

Meirän Raipesta on tarinaa joka paikassa tällä haavaa (jostain kumman syystä), mutta ei se mitään, Raipe on RAIPE. Ja juuri siksi nyt jos koskaan on aiheellisesti miettiä Hämeen vaatimattomimmasta miestä, joka tunnetaan myös No emmää ny tiärä, ei tehrä tästä ny numeroo -Raipena.

Helmisen Raimo on pelannut upean uran, jonka aikana hän on nähnyt maailmaa. Hän on nähnyt Suomen, Ruotsin ja Pohjois-Amerikan sekä kuudet olympiakisat ja 11 MM-kisat. Koko komeuden kruunaa tämän illan päätteeksi jo 331:een noussut A-maaotteluiden määrä!

Vaikka rystylättyjen mestari on eittämättä ollut Suomi-kiekon ikonina nimenomaan pelimääränsä ansiosta, on hän kerännyt leiviskäänsä myös pisteiden valossa: 574 tehopistettä SM-liigassa, 199 pistettä Elitserienissä ja 88 aikuisten arvokisapistettä ovat hienoja määriä kenelle tahansa. Tietysti myös 1461 jääkiekon ammattilaisottelua kertovat siitä, että tässä on mies, joka ansaitsee kaiken kunnian ja glorian, mitä kiekkoileva maailma voi hänelle suoda.

Tämä mies, Raimo Helminen, on kaikkien äijien äijä, Mr Ilves, Leijonien Leijona ja kaikkia muitakin titteleitä - jotka tosin veisivät koko bittiavaruuteen mahtuvan tilan, joten jääköön luettelo nyt tähän. Sen sijaan hyvät ihmiset, kello 18:00 on aika liimautua televisioiden ääreen ja ihastella, kuinka numero 14:n läksiäiset sujuvat!

Mutta ei tehrä siitä nyt sen kummempaa numeroo...

Kiekkopeli vai väkivaltateatteri?

2008-02-05T20:18:00.000+02:00

Onko yllättävää, että reilua kuukautta ennen jääkiekon SM-liigan pudotuspelejä kiekkokeskustelu käy kuumana, lähes ylikierroksilla? Ei, sillä niin poliitikot, opettajat kuin jääkiekkotoimittajatkin ottavat aiheeseen kantaa, tietysti kukin omasta näkökulmastaan.

Yllätys, yllätys kaksi perusaihetta näissä kommenteissa ja kolumneissa on a) tappelut ja b) nuorten jääkiekkoilijoiden peluutus ja kasvattaminen, tietysti molemmista näkökulmista nähtynä.

Erilaiset kolumnistit ja kommentoivat paljastavat karulla tavalla sen, kuinka erilaisten lasien läpi jääkiekkokatsojat rakasta lajiaan seuraavat: On niitä, jotka puolustavat Nuoren Suomen Kaikki Pelaa -ohjelmaa ja jotka vihaavat tappeluita yhtä paljon kuin suomalaiset loskaista ja lämmintä talvea. Sitten on se toinen, äänekkäämpi porukka, joka vaatii Nuori Suomi -ohjelman lopettamista ja tappeluiden sallimista ilman minkäänlaisia pelikieltoja.

Eteläpohjalaisessa maakuntalehdessä Ilkassa oli (löytyy täältä sivulta 2) mielenkiintoinen kolumni, jossa seinäjokelainen erityisopettaja Jarmo Lintala ottaa kantaa jääkiekon nykyiseen tilaan. Mukaan otettiin niin reilun viikontakainen Sami Heleniuksen ja Libor Ustrnulin tappelu, SM-liigan kurinpitoryhmä kuin myös jääkiekkoilijoiden kasvattaminen.

Lintala muistaa myös mainita kolumnissaan sen, että lähes kaikki kiekkotappelut ovat ennalta – jo seurojen kabineteista asti – sovittuja: ”Jokainen ymmärtää, että iso osa (tappeluista) on teatteria.”

Totuushan on tietysti tarua ihmeellisempää. Todellisuudessa SM-liigan runkosarjan 392 ottelusta vain harva tappelu (lue: yksi Jokerien ja HIFK:n paikallisottelu) on niin sanotusti teatteria.

En nimittäin usko, että esimerkiksi NHL-jääkiekkoilija, Suomen paras NHL-pistemies, Olli Jokinen tappelee teatterin takia ison meren takana. Eiköhän Ollikin saa ennen kaikkea palkkansa maaleistaan eikä noloista kaatumisistaan tappeluiden aikana?

Jos joku ei vielä tiedä, niin jääkiekon yksi suurimmista viihdearvoista tulee nimenomaan fyysisyydestä, tunteesta ja eläytymisestä peliin, joista väistämättä syntyy ylilyöntejä. Enkä tarkoita tappeluita fyysisyydellä: tämän kauden 80:ssa seuraamassani matsissa tappeluiden määrä on ollut kolme tai neljä. Lukion lyhyellä matematiikallakin voisi siis päätellä, että jostain muusta jääkiekon viihdearvon pitäisi tulla kuin tappeluista.

Samalla matematiikalla voisi myös päätellä, että jostain muualta kumpuaa se nuorten kasvattamattomuus ja väkivaltaisuus kuin jääkiekkokaukalosta. Vaikka muiden muassa juuri Lintala ikään kuin rivien välistä toteaa, että jääkiekon parissa toimineet ovat kaikista väkivaltaisimpia tapauksia, (”ettei juniorivalmennuksen tehtävänä ole tehdä hyviä kansalaisia vaan huippukiekkoilijoita”) on hän – ja ne muutkin – kuitenkin väärässä.

On totta, että jääkiekon ensisijainen tehtävä on kasvattaa huippukiekkoilijoita. Lastentarhan ja jääkiekkoseuran välillä ei käsittääkseni ole merkkiä nimeltä yhtä suuri. Kiekkovalmennuksen pääsääntöinen tehtävä ei toden totta ole tehdä kiekkolijoista kunnon kansalaisia. Mutta se tulee sivutuotteena jääkiekkoharrastuksessa, koska jääkiekkojoukkue on ikään kuin yhteiskunta, mutta pienoiskoossa: samalla kun taistellaan tärkeistä sarjapisteistä ja voitoista, joudutaan toimimaan yhteisönä.

Yhteisössä joudutaan toimimaan myös tulevassa elämässä, nykyisenä hyvinvointiyhteiskunnan aikakautena. Ihan villinä veikkauksena voisi olettaa, että parhaiten pärjäävät jo nuorena tiettyyn kurinalaisuuteen, yhteiseen muottiin sekä yhteisen päämäärän eteen töitä tekemään tottuneet kansalaiset – siis jääkiekkoilijat! Samat henkilöt, joita 50-vuotiaiden hyvin koulutettujen vanhempien naisten joukko on maailman luomisesta asti haukkunut ja mollannut.

Tätä voisi kutsua myös ihmeeksi!

Sama pätee myös muissa joukkuepeleissä, ja totta kai tietyllä tapaa myös yksilölajeissa. Mutta se, missä yhteisönä toimimista ei opi, on tietokone. Väline, joka kokoaa jokaisen ikäryhmän lapset pelaamaan aina niin kehittäviä ja liikuttavia counterstrikeja ja muita todelliseen elämään perustuvia väkivaltapelejä. Pelejä, joissa veri lentää ja ihmiset kuolevat. Tosin niitä pelejähän nämä kukkahattutädeiksikin kutsutut arvokkaat tädit eivät muista.

Vielä sanotaan, että jääkiekko tekee nykynuorista väkivaltaisia ja pahoja...

0010 - Kun velatkin muuttuivat saataviksi

2008-02-01T20:13:00.000+02:00

On kaunis kesäpäivä. Kesäfestarit ovat täydessä käynnissä. Yhtäkkiä ilta on kuitenkin pilalla, jokin on pielessä: kesken kesäyön juhlinnan joku kieroutunut ja vihastunut lätkäfani lyö 007:aa - tässä tapauksessa 0010:iä; Jere Karalahtea - Koskenkorva-pullolla päähän. Karalahti kaatuu verta vuotavana maahan, samalla hänen ystävänsä luulevat, että agentti-Jeren loppu on käsillä, ja lähtevät pois paikalta.

Mutta ei, kuolema ei tule vieraaksi. Helsingin salaisen palvelun, HIFK:n, 0010 herää seuraavana aamuna yltä päältä veren tahrimana, pää kauhean jomotuksen vallassa - mutta hengissä. Samalla Karalahti, Jere Karalahti kuitenkin muistaa, että taskussa on vielä 20 euron seteli, jonka 0010 lainasi eräältä kaverilta itselleen. Kiekkoagentti kävelee kohti baaritiskiä ja lausuu käheällä, miehekkäällä äänellään kuolemattomat vuorosanansa, jotka kaikki hänen lähipiiristään tuntevat:

- Puolen litran raaka kossu jäillä, ei jäähileillä, Karalahti huutaa kassalle.

HIFK:n puolustuspään agentti saa puolen litran Koskenkorvansa, (vaikka normaalisti suurin annos on neljä senttilitraa) koska myös baarimikko huomaa, että kyseessä on julkisuudenhenkilö.

0010 lähtee kävelemään pahan Karalahti-juoman kanssa pois. Samalla Tapulikaupungin kasvatti soittaa Kuoppalan taksipalveluun, jonka kanssa HIFK:lla on sopimus Karalahden kuskaamisesta, mikäli mies ei autolla ajeluun itse pysty.

Hetken kuluttua, noin varttia myöhemmin taksifirman auto kaartakin pihaan. Mutta Jeren yllätykseksi autossa on myös helsinkiläisseuran Moneypenny, Pentti Matikainen, joka ei ole ollenkaan yllättynyt Jeren kunnosta.

Yllätys ei ole myöskään se, että Karalahden uusin käänne alkoholismin saralla lakaistaan maton alle Matikaisen toimesta ilman puhettakaan mistään muusta kuin seuraavista harkoista. Onhan juominen pysynyt hallinnassa - tai niin ainakin kaikille annetaan ymmärtää.

Tapahtumasta kuluu kolme ja puoli viikkoa. Puolustajan on aika siirtyä "salaisen palvelun" harjoituksiin ja peleihin HIFK-paidassa. Koskenkorva-juoma on kuollut tämän agenttitarinan lopussa, ainakin hetkeksi. Tällä kertaa kierroksessa on 0010:n toinen rakas "vaimo", Antabus, johon juomatottumukset on vaihdettu talven jääkiekkokauden ajaksi.

- Karalahti on sitten ykköskentän pakki, huutaa lempinimen Q saanut hifkiläisvalmentaja.

Sama hifkiläisvalmentaja, joka on vaivannut päätään parhaalla agentillaan koko kesän. Kuinka tuollainen hulivili-agentti voi hoitaa hommat kaukalossa kunnolla; kuinka tuollainen huippupuolustaja ei pysty hoitamaan siviiliasioitaan ollenkaan?

Agenttiseikkailun lomassa jokainen katsojakin miettii samaa kysymystä: Miksi Jere, oi miksi?

The Finnish Flash is back!

2008-01-31T11:32:00.000+02:00

Kiekkoviikko on ollut yksi koko kauden vilkkaimpia, sillä tämän viikon aikana on tapahtunut lukuisia seurasiirtoja ja uusia sopimuksia eri puolille Suomea ja Eurooppaa. Kiekkoviikkoon on mahtunut Jerea, on mahtunut HPK:ta ja Jukka Rautakorpea - ennen kaikkea Teemua. Selänteen Teemua!

Voi siitä tiistaiaamun fiilistä, kun tieto The Finnish Flashin paluusta kiiri myös meikäläisen korviin. Kuvat Teemusta, jääkiekkomaalista, tuuletuksista ja miehen laukauksesta vilisi silmissä kuin vastustajan kovimman taklaajan miinan alle jäämisen jälkeen.

Mutta mitä nyt tapahtuu?

540 NHL-maalin mieheltä ei voi olla odottamatta huimia pistemääriä myös tulevalta paluulta, sillä onhan Selänne yksi kaikkien aikojen kovimmista maalintekijöistä. Mutta ei hätää, kyllä Teemu ne maalit vieläkin saa aikaiseksi. Puolen vuoden poissaolosta ei pitäisi juurikaan tulla vaikutuksia Teukka Salaman peliin.

Siitäkin huolimatta, että hän ei ole pelannut kahdeksaan kuukauteen. Tai ehkä juuri siksi. Asiaa voi nimittäin lähestyä muustakin lähtökohdasta kuin siitä, että Selänne on jäänyt muista pelaajista puoli kautta jälkeen. Kannattaa muistaa, että hän ei ole pelannut viimeisen Stanley Cup -finaalin jälkeen sekuntiakaan oikeassa pelissä, ja jo sen ansiosta Selänne tulee olemaan paluun jälkeen entistäkin kovemmassa tikissä.

Hän on saanut huilata ja parannella vaivojaan - joita oli varmasti keväälläkin, vaikka julkisuuteen niitä ei tuotukaan - sillä aikaa, kun muut ovat uhranneet itsensä pelille. Siten tilanne onkin hyvin samanlainen kuin työsulun aikana, sillä silloinkin Selänne sai huilata perusteellisesti ilman paineita huomisesta tai ylihuomisesta pelistä.

Tosin vielä Teemun pelistä ei liikaa toiveita kannata elätellä, sillä puolen vuoden pelitauko tulee vaikuttamaan ennen kaikkea kolmeen, neljään ensimmäiseen otteluun. Vähän samoin kuin kauden alkaessa, eiväthän ne syyskuun ja lokakuun vaihteen jääkiekko-ottelut ole mitään kovin näyttävää kiekkoa, mutta muutaman pelin kuluttua peli muuttuu ja paranee. Niin käy myös Selänteelle, joten kannattaa seurata Teemun peliä maaliskuussa tai myöhemmin keväällä.

Selänteen panos tullaan näkemään ennen kaikkea juuri keväällä, pudotuspeleissä. Silloin The numero kahdeksan tulee olemaan kovimmasssa kunnossaan pelillisesti. Varmasti myös Ducks tietää tämän, juuri siksihän Teemulle paikkaa joukkueessa aivan siirtorajalle asti pidettiin.

Ja tuskin kovin moni Ducksista tai kiekkofaneista on unohtanut sen, millaista peliä Selänne pelasi edellisen, työsulun aikaisen, kiekkotauon jälkeen?

(Ei) Kaikkien aikojen katastrofi(ko?)

2008-01-27T00:58:00.000+02:00

NHL:n työsulku tappaa jääkiekkomielenkiinnon lopullisesti. Seurojen talous on surkeassa kunnossa. NHL-tähdet ovat pelkkiä vanhoja kehäraakkeja. Liigan pelin taso on heikko. Maalin kuivumisen katselussakin olisi enemmän katsojia kuin NHL-pelissä. Kuulostaako tutulta?

Näin positiivista kuvaa kiekkomedia tarjoili ennen NHL:n työsulkua lätkän suurkuluttajille. Mutta kuinkas sitten kävikään? Tuli Crosbya, tuli Ovetshkinia, tuli Malkinia, tuli Kanea ja tuli Toewsia. Pelin taso nousi uusien tähtien myötä, ja kaikki liigaa seuraavat olivat yksimielisiä siitä, että kiekkoliigan työsulku oli miltein enemmän positiivinen kuin negatiivinen asia itse pelille.

Lähes kolme kautta työsulkua myöhemmin NHL:n silloinen tilanne muistuttaa hyvin paljon kotimaisen SM-liigan nykyistä aikaa. Kun NHL:ssä alettiin puhua työsulusta, vanhat tähdet, kuten Steve Yzerman ja Mark Messier, olivat lopettelemassa kiekkoaskareitaan. Tämän kauden SM-liigasta tällaiset pojat on helppo löytää Tampereelta Janne Ojasesta ja Raimo Helmisestä.

Eivät yhtäläisyydet tähän jää, sillä esimerkiksi pelin tasoa on Suomessa arvosteltu kovasti, SM-liiga on auttamattomasti vasta neljäntenä liigojen vertailussa Sveitsiin, Venäjään tai Ruotsiin ja lisäksi yleisömäärät ovat tippuneet 2001 vuodesta lähtien melkein joka vuosi. Kaikki on siis pielessä, ainakin kiekosta kirjoittavien tahojen mukaan.

Mutta eipä hätää, NHL näytti jo, että pieni suvantovaihe saattaa ennustaa myös uutta tulemista, mikä on toivottavasti hyvä sellainen.

SM-liigankin tulevaisuuden mahdollisuudet ovat hyvät. Uusi tv-sopimus tarjoaa liigaseuroille enemmän tuloja, joka tuo mukanaan myös enemmän resursseja - jos rahat käytetään oikein. Myös uusi pelijärjestelmä tuo mukanaan sen, ettei pelaajia tulla kauppaamaan enää kauden loppupuolella, joten ainakin jännityksen pitäisi olla taattu. Lisäksi lupaavat uudet pelaajat parin vuoden sisällä esimerkiksi nuoren Toni Rajalan muodossa tuonevat uutta väriä liigaan.

Kaikki näyttää siis ihan hyvältä, vaikka media on viime aikoina haukkunut ja pyörittänyt SM-liigaa mielin määrin. Mutta ei liigan taso ja tulevaisuus ihan niin heikolta näytä kuin voisi tiedotusvälineiden puheista ymmärtää. Välillä tulee notkahduksia, ja se on ihan ymmärrettävää, mutta niistä pitää ottaa vain opiksi tulevaisuutta varten, mikäli hommaa pyöritetään 110-lasissa.

Kaikkien kiekkofanien unelma on...Tämä!

2008-01-26T14:50:00.000+02:00

On tammikuun 1. päivä. USA:n Buffalossa on perinteinen talvinen keli: Lunta sataa, ehkä vähän räntääkin ja välillä on myös pakkasta. Ja totta kai, uudenvuodenpäivä kun on, pojat pelaavat pihajääotteluaan - tosin vähän isomman katsomon edessä ja vähän paksumpi lompakko taskussaan kuin Kauhavan Oravan kylän pojat.

Tarkkaavaisimmat lukijat ovatkin jo päässeet jyvälle, mistä puhutaan. Kysehän on tietenkin Winter Classicista, kaikkien aikojen suosituimmasta usalaisesta kiekkotapahtumasta!

Samaan aikaan, kun Yhdysvalloissa rikottiin jääkiekon katsojaennätyksiä, tilanne Suomessa oli hyvin omituinen ja ennen kaikkea perisuomalainen. Suomalaiset halusivat ulkoilmajääottelun, olihan sellaisesta puhuttu jo vuodesta 2004 asti, joten Harry, Hjalliksenakin tunnettu, Harkimo otti puhelimen taskustaan ja soitti:

- Hjallis terve, oot varmaan kuullut minusta! Voisinko vuokrata 26. päivä tammikuuta Olympiastadionin? Hjallis viisaana ja reippaana, vähän vanhempana poikana kyseli.

Vastaus oli kuin suoraan sketsisarja Kummelista:

- Mitäs älämölöä sieltä puhelimen toisesta päästä kuuluu, ette saa! kuuluu pelästyneen stadionsäätiöläisen vastaus.

Apua, olisihan sitten Hjallis päässyt paukuttelemaan henkseleitään Olympiastadionin VIP-aitiossa hienon saavutuksensa johdosta. Joten tämän puhelun johdosta (vuorosanat lavastettuja) pihajääottelu jäi jälleen kaukaiseksi haaveeksi.

Melkoinen ylläri suomalaisessa kiekkoelämässä!

Reilua pari kuukautta Hjalliksen puhelua myöhemmin nuori, 17-vuotias lukiolaispoika keksii idean NHL:n All Stars -ottelun innoittamana:

- Tehdään Suomeenkin oma All Stars -ottelu!

Hei hei, nyt pientä breikkiä... Suomeen oma All Stars -ottelu, sitähän on jo kokeiltu? WTF? Eihän sellainen toiminut 90-luvulla; ei toimi nytkään!

Ei toiminut, ei. Asiaa täytyykin hieman pureskella. Palataanpa vielä kerran rapakon taakse, ennen kaikkea NHL-kaukaloihin. NHL:n All Stars -ottelulla on todella pitkät perinteet, sillä ensimmäinen All Stars -matsi järjestettiin jo vuonna 1947. Kyllä, siihen Suomessa on vielä pitkä matka!

Toinen mielenkiintoinen pohjoisamerikkalainen jääkiekkotapahtuma löytyy USA:n pikkuveljenäkin ja suomalaisten isoveljenä tunnetuksi tulleesta Kanadasta, jääkiekon kotimaasta, jossa on vietetty vuodesta 2001 lähtien Hockey Day in Canadaa. Joo, ei ehkä vielä sitäkään voi saada Suomeen!

Tättärärääärärää!!!

Sopiiko, että yhdistetään päivät? Samaan aikaan "Hockey Day in Finland" ja SM-liigan All-stars -ottelu. Kuulostaa samalla kertaa hieman utopistiselta, mutta myös todella kiehtovalta, suorastaan makealta.

SM-liigassa on tukku hienoja pelimiehiä, niin ulkomaalaisia kuin kotimaisiakin mailataitureita. Hienojen pelaajien ansiosta kiekkokauden aikana on hienoja pelejä, vaikka jotenkin yleisömäärien perusteella voisi luulla, ettei peleissä ole järkeä, juonta tai tapahtumia. Esimerkiksi ystävämme Wikipedia tietää kertoa, että kaupungista nimeltä Helsinki löytyy 570 000 asukasta, eikä ainakaan Jokerien kotipelejä miksikään varsinaiseksi yleisöryntäykseksi voi kutsua.

Siinä mielessä Suomen oma All Stars -tapahtuma kuulostaa väkisin kehitellyltä idealta, mutta mitä jos lähestytään hieman eri lähtökohdasta tapahtumaa? Tehdäänkin niin, että viedään All Stars -viikonloppu sinne, missä kiekko vielä on kiekkoa: pikkukaupunkien pikkuhalleihin.

Sillä saataisiin kaksi kärpästä yhdellä iskulla: samalla sekä täysi kiekkohalli tunnelmineen kaikkieen että tapahtuman arvoinen mediamielenkiinto, joka pikkukaupungissa järjestettävässä kiekkotapahtumassa välittömästi olisi melkoinen.

En usko, että tapahtumasta pikkukaupunkien jääkiekko-organisaatiot varsinaisesti pahastuisivat tapahtumasta. Mikä olisi hienompaa kuin SM-liigapelaajien omat taito- ja luistelukilpailut NHL-isoveljen mallin mukaisesti sekä tietenkin SM-liigan All Stars -ottelu, jossa ulkomaalaiset tähdet kohtaisivat suomalaiset supertähdet?

Pikkukaupungin halli pursuaisi innokkaita kiekkofaneja, media ylistäisi tapahtumaa, pelaajat tykkäisivät omasta hienosta hetkestään parrasvaloissa ja jääkiekko nousisi entistä suuremmaksi lajiksi Suomessa. Samalla jotkut niistä sattumalta pikkukaupungin halliin tulleista katsojista rakastuisivat peliin nimeltä jääkiekko; samalla pikkukaupungin jääkiekkojoukkue saisi sen pienen hetken julkisuudessa, ihan niin kuin Kanadan jääkiekkopäivänä.

Lisäksi tapahtuman tuoton voisi ohjata esimerkiksi järjestävän kiekkoseuran junioriorganisaatiolle, joten idea kuulostaa hienolta. Vai mitä? Ainut mietityttävä asia on SM-liigaan ensi kaudella tuleva 58 ottelun runkosarja, jonka ansiosta tällaiselle tapahtumalle ei löydy aikataulua millään. Ei ennen kuin SM-liigan otteluohjelmasta tehdään hieman inhimillisempi.

Mutta se on sitten taas toinen tarina. Toivottavasti joku lämää Suomen oman All Stars -kiekon liikkeelle, sillä sille on tilausta. Ehkä vähän toisella tavalla kuin 58 ottelun SM-liigan runkosarjalle?

Falsifioidaanko minut vai Petteri?

2008-01-23T21:42:00.001+02:00

Olipa kerran Piidör, sihvospetteri, Sipsukan Petsku tai ihan vaan Sihvosen Petteri (rakkaalla lapsella on monta nimeä). Petteri halusi muuttaa Suomen kiekkojournalismia. Pari vuotta myöhemmin Suomessa on yhdenlaista kiekkojournalimia: skandaalijournalismia. Mutta eihän se ollut oppineen Petterin vika, eihän Petteri voi olla lätkäskenen sika.

Niin, onhan kiekkojournalismi muuttunut melkoisesti viimeisten parin vuoden aikana. Nyt lätkäjargon on a) pelikirjapainotteista rakettitiedettä, josta kukaan ei valmentajatutkinnon omaava kiekkointoilija ymmärrä mitään tai b) seiska-journalismia, jossa Jere Karalahden jokainen vessassa - tai käymälässä, kuten Sihvosen Petteri sanoisi maisterismiehenä - käynti tulee varmasti julkisuuteen. Ja ehkä se ei ole sitä oikeaa kiekkojournalismia.

Toisaalta voin olla myös väärässä. Ehkä nyt onkin aiheellista puhua hienoilla vieraskielisillä termeillä kiekosta, ja tottahan toki myös Jerestä: Jere Karalahden uloste tarttuu pöntön tiukkaan keskialueen 1-2-2 trappiin, jossa vessan puolustajat kuitenkin tulevat kuin holokaustinsa kärsineinä apuun tärkeällä momentumilla. Valitettavasti puolustajien momentuaalinen plaseeraus kuitenkin epäonnistuu tässä kohtaa pahasti, joten Jeren uloste tukkii käymälää.

Harmi sinänsä!

Onneksi Petterin ansiosta suomalainen lätkäväki puhuu tärkeimmistä kiekollisista asioistaan ikinä, koska siihen koko ajan on pyritty, ja onhan nyt suomalainen kiekkokansa paljon viisampaa ja intellektuaalisempaa kuin silloin, jolloin Mr. Sihvonen ei vielä viljellyt tarkoin harkittua ja aiheellisesti (ja aiheesta) ajatuksia herättävää erilaista kiekkonäkökulmaa.

Nyt kiekkojournalismi on juurikin sitä, mitä sen pitääkin olla. Onhan kiekkovuoden ykköspuheenaiheen oltava Jere Karalahden kokaiinin myyminen tai Heikki Mälkiän rattijuopumus.

On taas äärettömän hienoa olla suomalainen kiekkofani!

Jos otetaan vielä se - voisiko sanoa - pienimuotoinen sarkasmi pois, niin todellisuudessa kiekkopuheenaiheet eivät ole menossa ihan putkeen - tässä tapauksessa kaukaloon...

Kriisijoukkue onkin nyt katastrofijoukkue

2008-01-17T17:38:00.000+02:00

Luovuttaminen ottaa päähän. Vielä enemmän se ottaa päähän silloin, kun luovuttaminen tapahtuu ammattilaisjääkiekkoliigassa, koska niin monet joutuvat kärsimään luovuttajasta eli luuserista; niin pelaajat, fanit kuin mediakin.

Ja vaikka muut sanovat mitä, niin on onni, että SM-liiga otti playout-järjestelmän käyttöön ensi kaudeksi. Ehkä Porin Ässätkin keskittyy silloin pelaamaan kiekkoa, onhan se heidän ammattinsa. Tosin tällä hetkellä mikään ei viittaa siihen, että näin olisi. Ei mikään.

Jos olisin ilkeä, voisin sanoa, että minähän tiesin.

Ässät nimittäin aloitti pitkään SM-liigapiireissä uumoillun pelaajien kauppaamisen vuokraamalla neljänneksi parhaan pistemiehensä Pasi Saarelan ainakin loppukaudeksi Rauman Lukkoon. Lisäksi John Lammers siirtyy takaisin NHL-seura Dallas Starsin organisaatioon.

Hauskaksi ja suorastaan ironiseksi Lammersin tilanteen tekee se, että pahasti Porissa epäonnistuneen kanadalaishyökkääjän Texasiin kutsui NHL-seura itse. Eikä syynä ainakaan ollut se, että Lammersin palveluja erityisesti tarvittaisiin tällä kaudella. Todellinen syy oli se, että tottakai NHL:ssäkin on huomattu, ettei Ässien kaltaisessa kriisijoukkueessa todellakaan pelaaja kehity - jos ei sitten haluta oppia, mitä ei ainakaan kannata tehdä.

Käänteisoppiminen jatkuu myös lopppukaudella, sillä tällä hetkellä mikään ei viittaa siihen, että jokin muuttuisi Porissa kevään aikana: haluton, mauton, väritön ja aneeminen porilaisryhmä vain pelaa... Öö, siksi, että on pakko? Vai siksi, että itsensä nöyryyttäminen on nyt in?

Loppukausi menee koko Ässä-organisaatiossa todennäköisesti pelkäksi pelailuksi ilman minkäänlaisia merkkejä motivaatiosta. Surulliseksi tilanteen tekee se, että SM-liigan runkosarjaa on jäljellä vielä miltein kaksi kuukautta, joten voi sitä tuskan määrää, mikä vallitsee Isomäellä loppukauden ajan. Ennen kaikkea, voi niitä raukkoja, jotka joutuvat seuraamaan SM-liigan surkeimman joukkueen pelejä illasta ja ottelusta toiseen.

Paljon on muuttunut hopeakeväästä: Kaikki muistavat hurmokselliset - ja alkoholin piristämät - kevään 2006 playoffit Porin jäähallissa, silloin Ässien kiekkopyhätön tunnelma oli katossa. Mutta tänä keväänä sellaista alkoholimäärää ei olekaan, joka saisi tunnelman nousemaan edes katsomon ensimmäisten penkkirivien tasalle...

CHL - tulevaisuuden NHL?

2008-01-14T09:56:00.001+02:00

ECC oli pettymys yleisöllisesti, ja ehkä viimeisenä vuonnaan myös vähän pelillisesti. Mutta mitä tarjoaa uusi, lokakuussa aloittava Champions Hockey League? Mahdottoman määrän mahdollisuuksia...

European Champions Cup, ECC, pelattiin viimeisen kerran Pietarin Ice Palacessa viime viikonloppuna, ja ainakin tämän vuoden turnaus jäi tasollisesti aika heikoksi. Lopulta rehellisyyden nimissä on todettava, että turnaus oli jokaisena neljänä vuotenaan juuri se jääkiekkokauden välipalaturnaus, jollaiseksi se myös aikoinaan kaavailtiin. Ei yhtään enempää.

Viimeistä kertaa pelattu turnaus ei varsinaisesti noussut miksikään kiekkoklassikoksi missään vaiheessa neljänä pelattuna vuonna, sillä esimerkiksi vuoden 2008 ECC pelattiin joko puolityhjille tai 2/3 tyhjille katsomoille. Ja finaalia on turha ottaa lukuun, sillä silloin paikalla oli IIHF:n kavereita ja muita sidosryhmiä, ei kiekkofaneja. Jotain kertonee myös uutinen Ruotsista: TV4 Sport osti turnauksen tv-oikeudet päivää (!) ennen ECC:n alkua. Päivää ennen ECC:n alkua!

Ruotsin kiinnostus on nolla... Joten voisi olettaa, ettei Champions Hockey League eli CHL tule myöskään olemaan mikään menestys. Väärin, väärin ja väärin! CHL tulee olemaan varteenotettava kiekkovaihtoehto fanille kuin fanille. Kannattaa muistaa, ettei ECC:stä haluttu alun perinkään muuta kuin porrasta, joka mahdollistaa Euroopan mestaruuden tavoittelun tulevaisuudessa; pieni kiekollinen välipala pieleen menneen 1990-luvun Euroopan liiga -kokeilun jälkeen. Haluttiin kokeilla, mitkä uuden kiekkoliigan mahdollisuudet ovat.

Olisi nimittäin ollut tuhoon tuomittua pistää pystyyn CHL:n tapainen superkokeilu heti totaalisen epäonnistuneen EHL:n jälkeen. Sitten uudesta liigasta olisi tullut varmuudella limbo, turhine otteluineen ja turhine joukkueineen; samat virheet olisivat olleet läsnä myös CHL:ssä kuin mitkä tehtiin aikoinaan EHL:ssä. Ei tosissaan otettavaa kiekkoliigaa voi pyörittää Manchester Stormin, Vålerenga IF:n tai Amiens Gothiquesin kaltaisilla mahtavilla kiekkojoukkueilla. Ei todellakaan.

Mutta mitä on todellisuudessa muuttunut EHL:n lopettamisen ja vuoden 2000 jälkeen? Oikeastaan kaikki. Esimerkiksi rahasummat ovat nyt sellaisia, että ne tulevat kyllä liikuttamaan niin suomalaista, ruotsalaista kuin venäläistäkin kiekkojoukkuetta melkoisen varmasti. Jo osallistumismaksuna liigaan tuleva joukkue saa 300 000 euroa ja alkulohkojen voittaja lisäksi 50 000 euroa. Välierään pääseminenkin tuo 200 000 euroa ja finaaliin selviäminen kakkoselle 500 000 sekä ykköselle 1 000 000 euroa.

Lisäksi ensi lokakuussa starttaavassa CHL:ssä kilpailee 12 joukkuetta neljässä alkulohkossa: Suomesta, Ruotsista, Tsekistä ja Venäjältä pääsee kustakin kaksi joukkuetta liigaan, kun taas Saksasta, Sveitsistä ja Slovakiasta hallitseva mestari sekä vielä yksi nimeämätön joukkue. Joten ainakaan pelien tasosta kiekkoinnostuksen ei pitäisi olla kiinni, sillä matsit tulevat olemaan paljon kovatasoisempia kuin esimerkiksi kotimainen SM-liigakiekko. Se on yksi tärkein porkkana, miksi liiga on parempi kuin aiemmat eurokokeilut: ei raiskata hyvää ideaa liian turhilla otteluilla.

Toki myös CHL:ssä on niin huonoja kuin hyviä puoliakin. Huonoista tietysti päällimäisenä se, että kiekkofanille, -pelaajalle, -toimitusjohtajalle ja vaikkapa -järjestysmiehelle saattaa tulla ähky, kun lätkää tulee joka tuutista. 58 runkosarjan SM-liigapelin lisäksi jokainen Mestarien liigan osallistuva joukkue pelaa 4 ottelua (2 kotona, 2 vieraissa) oman lohkon joukkueita vastaan, lisäksi on välieriä ja kaksiosainen finaali. Mistä sen tietää, ettei tämäkin jää Harju & Pöntinen -iskelmätv:n televisioitavaksi; mistä tietää että kiekkoihmiset, faneista seurojen toimitusjohtajiin kiinnostuvat, uudesta tuotteesta?

No, varmastihan mitään ei voi ikinä tietää, mutta uusi liiga tarjoaa todella mielenkiintoisen vaihtoehdon - ennen kaikkea mahdollisuuden - jokaiselle kiekon parissa toimivalle henkilölle. Kannattaa myös muistaa, että uuden liigan taustavoimana häärii maailman kovimman jalkapalloliigan, Uefa Champions Leaguen, taustavoimana operoiva markkinointitoimisto. Se jos mikä kertoo kiekkoliigan mahdollisuuksista...

Niin, ja meinasi melkein unohtua: jos tänä vuonna ECC:n voittaja kohtaa jonkun NHL-seuran (NY Rangersin?), tulee CHL:n mestari kohtaamaan Victoria Cupissa NHL:n Stanley Cup -mestarin. Niin, NHL:n Stanley Cup -voittajan! Ajatelkaa Detroit Red Wings vastaan Oulun Kärpät Raksilassa, siinä olisi kiekkofiilistä parhaimmillaan!

Luulisi ruotsalaisiakin tv-kanavia kiinnostavan uuden kiekkoliigan tv-oikeudet vähän ennemmin kuin 6. lokakuuta 2008, siis päivää ennen uuden liigan alkua. Tämän kiekkoliigan tarjoama mahdollisuus kannattaa käyttää, niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Ehdottomasti.

Nicklas Lidström - täydellinen kiekkoilija

2008-01-11T14:05:00.000+02:00

Paljon on ehtinyt virtaamaan vettä Västeråsin Mälaren-järvestä Itämereen kesän 1989 jälkeen. Paljon on ehtinyt tapahtua myös västerålaissyntyisen Nicklas Lidströmin kiekkouralla samaisen kesän NHL-varaustilaisuuden jälkeen. Meriitit seitsemästä All Stars -ottelusta viiteen Norris Trophyyn kertovat kaiken oleellisen miehestä Red Wingsin ruotsalaislegioonan johtajana – hän on paras; Mr täydellinen!

Kun legendaarinen Detroit-kapteeni Steve Yzerman päätti lopettaa huikean NHL-uransa kesällä 2006, odotti myös Red Wingsiä uusi tilanne: seuran piti päättää Wingsin uusi kapteeni, ensimmäistä kertaa 20 vuoteen. Lopulta seremoniamestaria ei tarvinnut kauan miettiä, sillä syksystä 1991 seurassa ollut Lidström oli ehdoton valinta Steve Y:n seuraajaksi.

– Jokainen pukuhuoneessa halusi hänen toimivan kapteenina, onhan meillä ehdottomasti maailman paras puolustaja joukkueessa. Hänelle kapteenin virka on suuri kunnia, kuten meille se, että juuri hän on joukkueen kapteeni, sanoi joukkuekaveri Kris Draper syksyllä 2006.

– Olen pelannut Steven kanssa koko urani (NHL:ssä). Samalla olen nähnyt, kuinka hän johti tätä joukkuetta. Hänen esimerkkinsä oli se, mitä hän teki jäällä; mitä isompi peli, sitä paremmin hän pelasi, mietti Lidström USA Todayssa juuri kapteeniksi tullessaan.

Esimerkillään myös Lidström on johtanut joukkojaan kapteeniksi tulemisensa jälkeen. Kun viime kaudella alettiin jakaa ison Y:n perintöä, teki Lidström mahtavaa jälkeä niin runkosarjassa kuin myös piste per peli -tahtiin eli 18 tehopisteeseen päättyneissä pudotuspeleissä. Ai niin, hän on puolustaja, mikä meinaa monesti unohtua västeråslaisen tehoja tai peliä katsellessa, sillä monesti Lidström pelaa kuin neljäntenä hyökkääjänä – ehdottoman hyvänä sellaisena.

Detroitlaiset, sirkus on saapunut kaupunkiin!

Jos viime kausi oli vakuuttava, niin todellinen sirkus Joe Louis Arenalle on saapunut tällä kaudella. Ja sirkuksen pääohjelmanumerona on häärinyt Lidas-nimeä kantavan taiteilijan yhden miehen show, joka on viihdyttävänyt sirkuskansaa alkukaudesta 44 ottelussa jo 40 tehopisteellä. Pistemäärä lupaa lähes 80 tehopisteen kautta Tre Kronorin ja Red Wingsin taikurille.

Mutta ei kiekkoarvostus ole jäänyt vain mustekalojen heittelystä kuullun autokaupungin kiekkoareenan sisäpuolelle, sillä myös kaikkien kiekkotoimittajien jumala, The Hockey News, on noteerannut lähes 15 vuoden menestyksekkään NHL-uran. 100-vuotisjuhliaan viettävä THN valitsi Lidaksen kaikkien aikojen eurooppalaispelaajaksi, muun muassa ohi kiekkolegendojen Jari Kurrin ja Mats Näslundin. Ainakin perustelut olivat vakuuttavat: ”A perfect player”, kuului kiekkoraamatun argumentissa.

Jos oli kanadalaislehti tyytyväinen ruotsalaispuolustajan otteisiin, oli sitä tällä viikolla NHL.comin haastattelussa myös Detroitin päävalmentaja Mike Babcock:

– Hän on paras, kukaan ei ole niin hyvä kuin hän, Babcock sanoi hyvin tyhjentävästi, kovin monella tuskin on lisättävää tuohon kommenttiin.

Peli toimii tällä(kin) hetkellä kuin unelma; hyökkäyksiä on mahtavaa tukea, ylivoimaa on mukava pyörittää, ja ennen kaikkea kenestäkään ei ole vastusta miehelle. Näin voisi ajatella, kun maailman kaikkien aikojen toista bobbyorria katsoo. Niin voisi kuvitella myös Nicklaksen pohtivan, vaikka ammattimies ei niin tietenkään ajattele.

Lopettaminenkaan ei hyvien otteiden ansiosta käy mielessä, sillä kuin joululahjaksi Lidström- ja Red Wings -faneille teki hän kahden vuoden jatkosopimuksen Detroitiin. Samalla kiekkoväki sai jälleen puheenaiheen miehestä, joka rakastaa kiekkoa. Vai voisiko sanoa, miehestä, jota kiekko rakastaa.

– Kun on pelannut Nickin kanssa, ei edes halua ajatella kiekkojoukkuetta ilman Nicklas Lidströmiä. Se rauhoittaa kaikkia tässä joukkueessa, kertoi sopimuksen jälkeen vastustajien inhokkipelaajana tunnettu Kris Draper Detroit free Pressissä.

Lätkäfaneille välipäivän joululahjan tarjonnut Lidströmkin oli mielissään kaksivuotisesta jatkosopimuksestaan:

– Tuntui hyvältä tehdä kaksivuotinen jatkosopimus. Viimeksikin tein samanlaisen sopimuksen ja tuntui mukavalta tehdä samanlainen diili, kertoi Nicklas Lidström jatkokontrahtinsa jälkeen.

Vaikka sopimus rauhoittaa kaikkien kiekkoa seuraavien mielen ainakin hetkeksi, alkavat heti spekulaatiot siitä, mitä Lidström tekee sopimuskautensa jälkeen. Jäällä tapahtuvasta toiminnasta jatkaminen ei ainakaan ole kiinni: Ruotsin viidenneksi suurimman kaupungin superjulkkis valmistautuu tällä hetkellä uransa kahdeksanteen NHL:n tähdistöotteluun, ja ikää ei ole 25 vaan 38 vuotta, kuten otteista voisi luulla.

– Ainoa mitä tiedän tällä hetkellä on, että keskityn täysillä kiekkoon seuraavan kahden vuoden ajan. Mietin uran jatkoa vasta, kun kaksi vuotta on kulunut. Katsotaan. Mutta olen iloinen ja kiitollinen sopimuksestani, Lidström kommentoi uransa jatkoa.

Ainakin tyypillinen ”kiekkojargon” joukkueen kiittelystä mitään sanomattomaan kiertelyyn ja kaarteluun uran jatkosta ovat kuin jääkiekkopelaajien haastatteluoppikirjasta. Mutta mikäli rivien välistä voisi jotain tulkita, niin Nicklas Lidström ei enää jatka Vancouverin olympiakauden jälkeen vuonna 2010. En usko, että silloin 40-vuotias Lidström jaksaa enää raskaan olympiakauden jälkeen kiekkoammattilaisen kovaa arkea. Toivottavasti Nicklas on kuitenkin toista mieltä.

Toiveisiin lohtua tuo se, että ruotsalaisen ura ei ole ennenkään mennyt suunnitelmien tai odotusten mukaan. Kannattaa muistaa, että Ruotsin kultapoika on aina tehnyt kaiken hieman paremmin, joten ei olisi mikään jymypaukku, vaikka liideri-Lidas jatkaisi uraansa 2016 vuoteen saakka – tai pidempäänkin. Olisihan hän silloin yhtä vanha kuin Detroit-veteraani, 46-vuotias, Chris Chelios nyt.

Ei olisi yllätys, jos vuoden 2016 pakkipörssin ykkösenä edelleen komeilisi harmaahapsinen Nicklas Lidström, sillä näyttää siltä, että kaikki on historian kovimmalle eurooppalaiskiekkoilijalle mahdollista.

Ehkä enemmänkin.

Lähteet: NHL.com, USA Today, Detroit free Press ja The Hockey News

Nicklas Lidström
Syntynyt: 28.4.1970, Västerås
Pelipaikka: puolustaja (left)
Pituus: 186 cm
Paino: 87 kg
Seurat: Västerås -1991, Detroit 1991-1994, Västerås 1994-1994, Detroit 1995-
NHL-varaus: 1989 Detroit Red Wings #53 3. kierros
NHL:ssä yhteensä: 1217. 206 + 700= 906 390 jäähymin.
NHL:ssä kaudella 2007 - 08: 44. 4+36= 40 20 jäähymin. (Tilanne 10.01.2008)

Saavutuksia: mm. 3 Stanley Cupia, 7 All Stars -ottelua, 5 kertaa NHL:n paras puolustaja, olympiakulta, MM-kulta ja kuuluu ”kolmen kovan kerhoon” (MM-, olympiakulta ja Stanley Cup)

Epäselkeääkö vai selkeän epäselvää?

2008-01-08T20:37:00.000+02:00

Tänään SM-liigan liigahallitus hyväksyi siis esityksen, jossa liigakarsinnat palaavat uudelleen mukaan pääsarjakiekkoon, runkosarjan otteluohjelma muuttuu 58 otteluun ja kaikki joukkueet pelaavat "playjotain"-juttuja 58 ottelun päätteeksi.

Niin, 58 ottelua! Se meille kaikille varmasti ensimmäisenä pomppaa uudesta liigamallista silmään. Se on paljon. Niin paljon, että Kärppien Janne Pesonen tulee pelaamaan - jos ei ole Anaheimissa - kiduttavan tuntuisen ensi kauden; ohjelmassa on niin Euro Hockey Touria, CHL:ää (jääkiekon mestarien liigaa), SM-liigan pudotuspelit ja MM-kisat. Ainakaan tekemisen puutetta ei pitäisi olla...

Kuulostaa kieltämättä hieman hölmöltä, että muutenkin täyteen ahdettuun liigakauteen lisätään vielä kaksi lisäottelua, kun uusi, koko Euroopan laajuinen kiekkoliiga avaa ovensa ensi kaudella. Kuten eri tiedotusvälineissä on jo jankattu, kampppailuja pitäisi vähentää jo nykyisestäkin, mutta nyt kävikin toisin päin. Äkkiseltään muuta viisasta ratkaisua ottelumäärän kasvuun ei ole kuin se, että liigaseurat haluavat tällä tavalla saada lisää rahaa kirstuunsa. Mutta sehän kuulostaakin jo ihan läpimenevältä tekosyyltä.

Vaikka isot pojat ovatkin jo ehtineet haukkua runkosarjan 11-14 sijoittuneiden playout-ottelut, ovat ne minun mielestäni juuri kiinnostavin seikka uudessa sarjamallissa: ensi kaudella tuskin nähdään sitä joukkomuuttoa, joka hännänhuippujen HPK:n ja Ässien toimesta tapahtuu tämän kuun aikana pelaajavuokrina muihin SM-liigan ja Euroopan joukkueisiin. Mestiksen voittajaa vastaan pelaamaan joutuminen on niin iso porkkana, että sitä mahdollisuutta tuskin vapaaehtoisesti kukaan haluaa kokea. Eiköhän kuitenkin playouteissa ole toimistusjohtajankin mukavampi seurata pelejä aitiosta Kai Nurmisen tai Pasi Saarelan kaltaisten kultaranteiden turvaamana?

Kaiken kaikkiaan uusi liigamalli vaikuttaa 58 ottelua lukuunottamatta toimivalta, varsinkin jo ennestään lähes varmana pidetty liigakarsinta tuo väriä kiekkoliigaan. Tosin liigasta putoamisesta ei SM-liigan tiedotteessa puhuta mitään, ja liigaan nouseminenkin vaikuttaa samalta kuin tähänkin asti. Onkohan käynyt vanhanaikaisesti, ja meitä kiekkofaneja onkin viilattu linssiin? Toivottavasti ei, ei suomalaisessa kiekossa...

Mutta vaikka sarjamuoto olisikin toimiva ja ennen kaikkea sellainen, miltä se näyttää, täytyy kuitenkin muistaa, että kaikki lähtee viime kädessä liikkeelle sieltä tärkeimmästä: kaukalosta.

Tämä tie oli toivottavasti tässä

2008-01-07T20:52:00.000+02:00

Kun sarjakausi alkoi syyskuun alussa, oli Porin Ässät vahvasti tyrkyllä jopa koko kiekkokauden mustaksi hevoseksi ja suurimmaksi yllättäjäksi. Ässät onkin yllättänyt totaalisesti, mutta vähän toisin kuin ennen kautta ennakoitiin, sillä ei patalaumaa pahnan pohjimmaiseksi kukaan kuvitellut - eivät edes raumalaiset.

Pieleen mennyt kausi on ollut shokki myös koko seurajohdolle. Tänään johtoryhmä ilmoittikin, että Ässien koko edustusjoukkueen urheilullinen linja uudistetaan. Samalla kriisiajan valmentajaksi hankitun Alpo Suhosen sopimusta jatkettiin kontrahdilla, joka on mallia "voimassa oleva". Voimassa oleva -termi kuulostaa heti niin pelottavalta, että on pakko hieman kyseenalaista koko porilaisen edustuskiekkoilun uusi linjaus.

Mikä ihmeen voimassa oleva? Minun korvaani ei kuulosta hyvältä, että pitkäjänteiseen - toivottavasti se on sitä - työhön on hankittu valmentaja tilapäisellä sopimuksella. Mikäli joukkue ei pärjää uusien muutostenkaan jälkeen, niin tottakai Suhonen käyttää lähtemismahdollisuutensa, ei "Ape" mikään tyhmä ole. Homma toimii myös toisin päin: jos sarjakausi alkaa syyskuussa viiden ottelun tappioputkella, alkaa välittömästi liipasinsormi osoittaa Suhosta kuin Villissä lännessä. Ja sitten Porissa ollaan taas tilanteessa "se siitä pitkäjänteisyydestä".

Toisaalta organisaation pitikin tehdä muutoksia sysimustan kuluvan kauden jälkeen. Esimerkiksi viime kesänä ilmeisen huonosti sujunut kesäharjoittelu piti saada kuntoon, ja myös kauden aikana rakoilleet henkilökemiat joukkueen sisällä olivat niin heikoissa kantimissa, että jotain oli tehtävä. Ei olekaan ihme, että Porissa ollaan mietitty täysin uusia ratkaisumalleja tulevaisuutta silmällä pitäen, sillä näihin asioihin pitää myös puuttua, ja siinä Porin Ässät on onnistunut. Ainakin paperilla ideat kuulostavat hyviltä.

Nyt on vain mielenkiintoista nähdä, tulevatko linjaukset onnistumaan vai eivät. Teoriassa koko uudistettu organisaatiomalli voi saada aikaan ihmeitä, mutta käytännössä joukkue voi hajota niin kuin palapeli, kuten tällä kaudella on tapahtunut. Jos Ässien kesäharjoittelu, joukkueen rakentaminen ja valmentaminen epäonnistuvat ensi vuonnakin yhtä pahasti kuin tällä kaudella, ei sillä ole mitään mahdollisuutta menestyä myöskään uudella kiekkokaudella.

Mutta jos kaikki asiat tehdään vihdoin viimeisen päälle, voi kurssi kääntyä ennennäkemättömällä tavalla. Tosin siihen tarvitaan jotain muutakin kuin pelkkiä kliseitä ja porilaiselle kiekkoyleisölle tarkoitettuja kiekkolatteuksia, muuten kyse on katsojien ostamisesta ja kauniisti sanottuna kusettamisesta. Kaikki uudet muutokset kuulostavat paperilla yhtä hyviltä kuin miltä Christina Aguilera näyttää, mutta välttämättä paperi ei ole sama asia kuin kaukalo; pelkällä hienolla A4:lla otteluita ei tulla voittamaan.

Se Porissa pitäisi jo pikkuhiljaa olla selvillä. Muuten seuraa uhkaa ensin yleisön katoaminen, sitä kautta sponsoreiden kaikkoaminen ja lopulta koko porilainen edustusjääkiekko joutuu pöytälaatikkoon ainakin muutamaksi vuodeksi.

Niin Porissa meinasi jo 1990-luvulla käydä, mutta nythän siitä on opittu ja viisastuttu.

Onhan?

Voiko Kanadaa lyödä enää kukaan?

2008-01-05T23:37:00.000+02:00

Nuorten MM-kisojen päätösseremonia on alkanut käydä tylsäksi, sillä Kanada on voittanut jo neljännen kerran peräkkäin MM-kultaa. Kanadan ja Ruotsin välinen finaali päättyi nimittäin jatkoajalla Matthew Halischukin vietyä vaahteralehtipaidat maalinedusmaalilla mestaruuteen. 2000-luvun saldo Kanadalla nuorten MM-kisoista on muutenkin vakuuttava: kolmas, kolmas, toinen, toinen, toinen, ensimmäinen, ensimmäinen, ensimmäinen ja ensimmäinen. Murhaavan vakuuttavaa...

Kanada osoitti Tshekissä olevansa ehdottomasti maailman kovin jääkiekkomaa, eikä menestystarinalle ole loppua, sillä tämän vuoden kultajoukkueessa pelasi kymmenen pelaajaa, jotka teoriassa voisivat pelata myös ensi vuoden kisoissa ikänsä puolesta. Käytännössä tosin osa näistä pelaajista tulee vaikuttaa jo ensi kaudella NHL:ssä. Vielä kahden vuoden päästä USA:ssa pelattavissa kisoissakin tästä joukkueesta mukana voisivat ikänsä puolesta olla vielä John Tavares ja Steven Stamkos.

Jos oli Kanada loistava, niin myös Ruotsille on annettava tunnustus loppuottelusta ja koko hienosta turnauksesta. Tre Kronorin juniorit onnistuivat nousemaan esimerkiksi juuri finaalissa kahden maalin takaa tasoihin vain puoli minuuttia ennen varsinaisen peliajan loppua. Ja jos aivan rehellisiä ollaan, niin varmemmalla maalivahtipelillä turnaus olisi saattanut päättyä sinikeltaisten voittoon. Ainakin Kanadan ensimmäinen, Jonas Enrothin kautta maaliin mennyt osuma olisi ollut torjuttavissa.

Taitavuus jäi mieleen

Pääasiassa nuorten MM-kisoista jäivät mieleen taitavat yksilöt, kuten Venäjän Nikita Filatov, Ruotsin Patrick Berglund ja Kanadan John Tavares. Myös yleisön vähyys muissa kuin Kanadan otteluissa pisti silmään, sillä voisi olettaa, että nuorten MM-kisojen kaltainen jääkiekkotapahtuma saisi edes Tshekin kaltaisessa jääkiekkomaassa yleisön innostumaan hienoista suorituksista.

Ensi vuonna kisat pelataan jälleen parin vuoden tauon jälkeen Kanadassa. Tällä kertaa keskuspelipaikkana on Ottawa, jossa varmasti riittää katsojia jokaiseen otteluun hallin täydeltä. Näissä kisoissa Kanada tulee taistelemaan jälleen tosissaan kultamitaleista yhdessä Yhdysvaltojen kanssa, myös Venäjä ja Ruotsi lienevät lähellä välieriä. Suomen turnaus tulee olemaan todella vaikea, sillä 1989-syntyneiden ikäluokka ei ole kovinkaan kummoinen.

"Kasiysit" eivät todellakaan tule taistelemaan mitalipeleissä, sillä ikäluokka on ollut yksi huonoimpia suomalaisen jääkiekon ikäryhmiä kautta aikojen. En halua maalata piruja seinille, mutta ne realiteetit on tiedostettava, mitä ikäryhmään liittyy. Esimerkiksi viime kesän NHL-draftissa varattiin pääasiassa samaisia 1989-syntyneita, joista suomalaisia oli vain neljä! Yhtä vähän on varaustilaisuudessa huudettu suomalaisia viimeksi vuonna 1989. Lisäksi ikäluokka sijoittui alle 18-vuotiaiden MM-kisoissa viime keväänä sijalle seitsemän, joka on todella surkeasti, sillä taakse jäivät niinkin kovat kiekkomaat kuin Saksa ja Latvia sekä umpisurkeat kisat pelannut Tshekki. Vaikka Pikkuleijonia olisi koutsaamassa ensi vuodenvaihteessa Kanadassa kaksikko Scotty Bowman ja Hannu Aravirta, ei Suomi tulisi taistelemaan mitaleista - tosin tällä kaksikolla karsintasarjassa voitettaisiin kaikki ottelut suvereenisti...

Niihin kisoihin on tosin vielä vuosi aikaa, joten eiköhän anneta kaikkien palata Tshekin MM-kisoihin vielä hetkeksi. Samalla annetaan Steve Masonille ja muille kanadalaisille lupa juhlia mestaruutta ensi vuoteen asti, sillä Kanada on toden totta mestaruutensa ansainnut. Jälleen kerran!

Déjà vu - taas Kanada?

2008-01-04T22:55:00.000+02:00

Kanada, Kanada ja vielä kerran Kanada. Paljon on tapahtunut viimeisen blogikirjoituksen jälkeen, mutta Kanada on ja pysyy tapetilla nuorten MM-kisoissa. Ensin Suomea vastaan pelattu puolivälieräottelu oli lähettää vaahteralehtipaidat ulos kisojen mitalipeleistä, ja sitten kanadalaisten uskomaton pelaaminen USA:ta vastaan oli kuin jääkiekon oppikirjasta. Outoa?

Ei, sitä se ei ole. Kanada on tunnettu siitä, ettei se aina ole aloittanut turnauksia juhlavasti, mutta silti maa on aina koonnut itsensä pudotuspeleihin. Pienenä yllätyksenä Kanadan voittoa Yhdysvalloista voi kuitenkin pitää, kun katsotaan puhtaasti turnauksen aiempi otteita: USA oli ennen eilistä ottelua pelannut niin vahvasti, ettei kultamitalikaan olisi ollut minkäänlainen yllätys. Kanadalle puolestaan jo pääsy välieriin nihkeästä Suomi-ottelusta oli kuin lottovoitto. Väärä voittaja ottelussa ei kuitenkaan ollut, koska Kanadan peli varsinkin toisessa ja kolmannessa erässä oli niin vakuuttavaa, että USA näytti ajoittain jopa surkealta, varsinkin Kanadan avausmaalin jälkeen.

Loppuottelussa Kanada kohtaa perjantain toisen välieräottelun voittajan Ruotsin. Suomen länsinaapuri pelasi todella tasaisen ja ennen kaikkea aneemisen ottelun Venäjää vastaan. Ajoittain pelaaminen oli surkeampaa ja hitaampaa kuin alkusarjassa, mutta kaikki kunnia Ruotsille, se kuuluu ehdottomasti finaaliin Kanadan kanssa.

Loppuottelun hienoinen suosikki on Kanada, siitäkin huolimatta - tai ehkä jopa sen takia -, että se on jo kerran hävinnyt tässä turnauksessa Ruotsille. Toisaalta Ruotsi on jo kerran näyttänyt, että se pystyy kyllä tarvittaessa lyömään Kanadan; toisaalta Kanada ottaa nyt varmasti Ruotsin tosissaan tulevassa finaalissa. Nyt Tre Kronorin junioreilla ei ole enää sitä yllätyssaumaa, mikä sillä oli voittoon päättyneessä alkusarjan ottelussa Kanadaa vastaan, mutta turnauksen aiempien otteiden perusteella se ei sitä edes välttämättä tarvitse.

Pelkästään rostereiden perusteella on turha tehdä pesäeroa kummankaan joukkueen välillä, sillä sekä Ruotsilta että Kanadalta löytyy tarvittaessa ratkaisijoita jopa runkomiesten ulkopuolelta.
Kanadalla riittää loppuottelun pelaajistossaan varmaa kiekko-osaamista, ja esimerkiksi joukkueen kulmakivet maalivahti Steve Masonin johdolla näyttivät olevansa turnauksen aatelia. Erityisesti Masonin kopit välieräottelun ensimmäisessä erässä olivat tärkeitä finaalipaikkaa ajatellen. Myös profiilipelaajat Brad Marchand ja joukkueen kapteeni Karl Alzner onnistuivat hyökkäyspäässä erinomaisesti.

Ruotsin maalivahti Jonas Enroth osoitti välierässä Venäjää vastaan muutamalla komealla paraatipelastuksellaan, ettei Ruotsin ainakaan teoriassa pitäisi hävitä turnausta maalivahtipelillä. Lisäksi Patrick Berglund ja Mikael Backlund etunenässä onnistuivat luomaan lukuisia vaarallisia tilanteita vastustajan maalille läpi välierän, myös Robin Figrenin panos vastustajan päässä oli välillä oivallista.

Kun vielä molemmissa miehistöissä on hyviä nuoria, vasta ensi kesänä varattavia pelaajia, tullee taistelu kullasta olemaan erittäin tasainen, ja onkin vaikea sanoa selvää suosikkia tämän illan otteluun. Kanada tulee olemaan vahva, mutta Ruotsi on osoittanut kisojen saatossa, että se pystyy kyllä voittamaan tarvittaessa vaikka Suomen A-maajoukkueen, joten ei Ruotsikaan ihan utopistinen mahdollisuus ole ottelun voittajaa veikattaessa.

Jos johonkin ottelun voisi etukäteen ajateltuna ajatella ratkeavan, niin se on maalivahtipeli. Ruotsin veskari Enroth oli vastikään Karjala-turnauksessa Tre Kronorin maalilla ja siinä turnauksessa hän ei ollut vahva. Hän päästi helppoja maaleja läpi Venäjää vastaan pelatun ottelun, eikä silloin edes pelattu maailmanmestaruudesta.

Kaikesta huolimatta ottelusta tulee tasainen ja kumpi vain joukkueista voi mestaruuden voittaa, mutta jos vetoa olisi lyötävä, sanoisin, että Kanada tulee varmemman pelinsä avulla voittamaan kultaa neljännen kerran peräkkäin. Ja tietysti myös sen kuuluisan voittamisen kulttuurin vuoksi, eihän ruotsalaiset ole olleet edes mitaleilla sitten Bostonin vuoden 1996 kisojen (!)

Huomenna kisoissa on myös pronssiottelu, jossa pelaavat USA ja Venäjä. Voisi olettaa, että USA tulee olemaan vastaantulija, koska sitä tuskin kiinnostaa pronssista pelata. Voin olla myös väärässä - ei olisi ensimmäinen kerta.

Valitettavasti kisat päättyvät siis huomenna, joten All Stars -kenttä julkaistaan myös huomenna. Omaakin kenttää olen miettinyt pitkin kisoja, mutta vasta nyt päätin lopullisen miehistöni. Joukkueeni on seuraava:

Maalivahti
Steve Mason, Kanada

Puolustajat
Drew Daughty, Kanada; Karl Alzner, Kanada

Hyökkääjät
James vanRiemdyk, USA; Patrik Berglund, Ruotsi; Colin Wilson, USA

Edessä joko taivas tai helvetti

2008-01-02T12:37:00.000+02:00

Suomi kohtaa tänään nuorten MM-kisojen suursuosikin Kanadan iltapäivän puolivälieräottelussa. Mikäli Pikkuleijonat voittaa iltapäiväpelin, edessä on välierät, tappion tullessa on vielä turnauksen päätösotteluna sijoitusottelu viidennestä sijasta.

Panokset ovat siis todella kovat. Ottelu tulee olemaan todella kova ja raastava, ja kumpikin joukkue taistelee varmasti koko ottelun ajan oman sietokyvyn ylärajoilla. Kanada ei tule antamaan mitään ilmaiseksi, mutta toisaalta ei Suomi mitään sellaista odotakaan.

Suomen peli on tähän mennessä kulkenut vuoristoratamaisesti läpi turnauksen, valitettavasti turnaus-vuoristoradassa on kuitenkin ollut enemmän laskuja kuin nousuja; peli ei ole toiminut toivotulla tavalla. Jukka Rautakorven luotsaama miehistö ei ole näyttänyt suurimmassa osassa otteluita parasta osaamistaan, ja oikeastaan yhdessäkään ottelussa Pikkuleijonat ei ole pelannut täyttä 60 minuuttia hyvin tai edes siedettävästi. Siihen Suomen täytyy myös panostaa puolivälieräottelussa, sillä jos Pikkuleijonien peli pysyy hyvin uomissaan koko ottelun ajan, on jopa voitto täysin mahdollinen, mutta mikäli ei pysy, ei voittoon ole mitään mahdollisuuksia.

Ottelun ennakkosuosikki on ehdottomasti Kanada, jonka maalilla iltapäivän ottelussa aloittaa Steve Mason, joka on torjunut kisoissa, huikealla, yli 97 torjuntaprosentilla. Craig Hartsburgin joukkue on varmasti sisuuntunut tappioon päättyneestä Ruotsi-ottelusta, vaikka ihan parasta mahdollista vaahteralehtimiehistöä turnauksessa ei olekaan vielä tähän mennessä nähty. Mutta sehän on tunnettua, ettei aiemmilla otteilla ole enää mitään merkitystä tässä vaiheessa turnausta, koska playoffit ovat kuitenkin ihan oma maailmansa, ja mitä vain voi tapahtua - Kanadalla tämä korostuu entisestään, sillä se tunnetusti parantaa turnauksen loppua kohti jatkuvasti otteitaan.

Ottelun lopputulos riippuu paljon siitä, mitä tapahtuu ensimmäisellä kymmenminuuttisella: Mikäli Pikkuleijonat saa pidettyä Kyle Turrisin johtaman ykköshyökkäyskolmikon pimennossa, vaikuttaa se välittömästi myös muuhun joukkueeseen - niin Kanadan kuin Suomen pelaajiin.

Sen jälkeen vaahteralehtipaidat alkavat pelaamaan - jos mahdollista - entistäkin fyysisemmin, ja jäähyjä alkaa tulla väistämättä, minkä ansiosta Suomen huippuvaarallinen ylivoimapeli pääsee oikeuksiinsa.

Näistä lähtökohdista katsottuna ottelun luonteesta ei ole mitään epäselvyyttä: Suomi tulee puolustamaan kynsin hampain, kun taas Kanada pyrkii ratkaisemaan ottelun mahdollisimman varhain. Tavallaan altavastaajan asema sopiikin Pikkuleijonille, sillä Suomelle ei ole perinteisesti sopinut ennakkosuosikin asema. Pikkuleijonilla on voittoon parhaana päivänä täydet mahdollisuudet, sillä kenttäpelaajistosta löytyy Nicklas Luceniuksen johdolla sen verran ruutia, että se on mahdollista. Lisäksi kumpi vain Suomen maalivahdeista pystyy huippupäivänä torjumaan Kanadan kumoon, siitä ei ole mitään epäselvyyttä.

Aika näyttää, kuinka Suomi pärjää. Kannattaa muistaa lähihistoriasta myös se, että pari vuotta sitten Vancouverissa muuan nuori Tuukka Rask torjui Suomelle voiton Ruotsia vastaan upeilla torjunnoillaan - ehkä jotain sellaista on luvassa myös nyt. Täytyy pitää kädet ristissä...

Winter Classicista tulee legenda!

2008-01-01T17:29:00.000+02:00

Kun Edmonton Oilers ja Montreal Canadiens kohtasivat kylmänä marraskuisena viikonloppuiltana 53 000 jääkiekkofanin edessä vuonna 2003, oli se ensimmäinen NHL:n runkosarjan ulkoilmaottelu - se myös näkyi ja kuului kaikessa, niin markkinoinnista itse ottelutapahtumaan. Tänään Buffalo Billsin kotistadion, Ralph Wilson Stadium, saa luvan ratketa liitoksistaan, kun nykymuotoisen NHL:n toisessa ulkoilmaottelussa kohtaavat Buffalo Sabres ja Pittsburgh Penguins.

Tapahtumaa on ehditty Atlantin takana ylistää moneen kertaan, eikä ihan syyttä: 74 000 ihmistä vetävä stadion on ääriään myöten täynnä, ja niin Kanadasta kuin muualta USA:stakin ihmiset ovat tulossa katsomaan ottelua. Ei olekaan mikään ihme, että Winter Classic -tapahtumaa on hehkutettu viikkoja ja kuukausia etukäteen Pohjois-Amerikan tiedotusvälineissä. Samalla ottelussa tehdään NHL:n yleisöennätys, joka on siis 74 000 illan päätteeksi.

Suomessakin samankaltainen tapahtuma toisi katsomoihin varmasti Olympiastadionin verran katsojia, jos sellainen vain Pohjolaan saataisiin. Hjallis Harkimo olisi halunnut ulkoilmaottelun Suomeen, mutta ainakin vielä idea jäi haaveeksi. Olympistadionin vuokra-asioita hallinnoiva Stadion-säätiö esitti nimittäin suorastaan idioottimaista 120 000 euron vuokraa (!), joka vaikuttaa niin paljolta, että talvisin tyhjillään viruvan Olympiastadionin luulisi olevan käytössä nykytermein "kakskytneljäseiska". Mutta niin ei ole, sillä se on ollut käyttämättömänä marraskuun puolivälistä lähtien.

Jossakin mättää ja pahasti, koska perisyyhän tässä korkeassa vuokrassa oli kateus. Mutta toivottavasti joskus tulevaisuudessa myös Suomessa hyväksytään se tosiasia, että välttämättä kaiken hauskan ei tarvitse olla itsekehiteltyä.

Se taas kuulostaa sinänsä jo niin fiksulta, että sellaista ajattelumallia tuskin hetkeen nähdään Suomessa. Valitettavasti.

Nuorten MM-kisoista nuorten MM-kisoihin

2007-12-31T12:43:00.000+02:00

Vuosi 2007 alkaa olla pikkuhiljaa ehtoopuolella, mutta mitä kiekkovuosi tarjosi vuonna 2007? Tarjosiko se vain Teemu Selänteen Stanley Cup -voiton vai jotain muutakin? On aika pureutua vielä kerran menneen kiekkovuoden tapahtumiin.

Alkuvuodesta nuorten MM-kisat tarjosivat Jonathan Toews -rankkarishown ja puolustajan pistepörssivoiton, kun Erik Johnson voitti nuorten MM-kisojen pistepörssin. Totta kai päällimmäisenä kisoista jäi mieleen myös Kanadan ylivoimainen esitys, joka oli fyysisellä ja kurinalaisella joukkueella ihan omaa luokkaansa.

Melkein heti nuorten MM-kisojen jälkeen olikin sitten vuorossa Euroopan seurajoukkueiden mestaruusturnaus. Suomalaisjoukkue oli kolmatta kertaa peräkkäin finaalissa, kun HPK raivasi tiensä alkulohkosta loppuotteluun. Lopulta kuitenkin Venäjän Superliigan AK Bars Kazanin tähtisikermä osoittautui odotetun kovaksi tai jopa vieläkin kovemmaksi vastukseksi, kun se voitti mestaruuden HPK:n nenän edestä peräti lukemin 6-0.

SM-liigan pudotuspeleissä Kärpät osoitti jälleen olevansa kotimaan pääsarjan kovin joukkue, kun se kaatoi loppuottelusarjassa Jokerit suoraan kolmessa ottelussa. Muutenkin koko Kari Jalosen luotsaama miehistö oli juuri niin vahva kuin se parhaimmillaan tai pahimmillaan voi olla, sillä Kärpät voitti peräti kymmenen ottelua putkeen pudotuspeleissä ja se jos mikä kertoo viime kauden mestarijoukkueesta kaiken oleellisen.

Jääkiekon MM-kisat olivat Suomelle menestys, vaikka lopulta kulta jäikin taas harmittavan lähelle. Leijonien pelit Hodynka-areenalla sujuivat hyvin vaihtelevissa merkeissä; välillä peli toimi kuin unelma, välillä mikään ei toiminut. Alku- ja jatkosarjassa Suomi hävisi kahdesti, mutta puolivälierässä USA:ta vastaan Jere Lehtisen helpottava maali rangaistuslaukauskilpailussa käänsi turnauksen kulun. Välierissä suomalaisten peli taitavaa Venäjää vastaan pysyi hyvin paketissa, ja lopulta Mikko Koivun hieno taistelumaali jatkoajalla toi Suomelle finaalipaikan. Loppuottelussa Leijonat alkoi pelaamaan vasta, kun Kanada oli siirtynyt kolmen maalin johtoon. Sen jälkeen Suomen tehtävä tuntuikin mahdottomalta, ja tietenkin vähän kisojen jälkeen hopea tuntuu aina hävityltä mitalilta, mutta melkein vuosi kisojen jälkeen on aika tunnustaa, että eiköhän se hopa lopulta ollut ihan hyvä saavutus.

Kesäkuussa 2007 Teemu Selänteen 15 vuoden NHL-ura sai upeimman mahdollisen kruunun, kun Anaheim Ducks voitti viidennessä ottelussa Ottawa Senatorsin kotiyleisönsä edessä. Selänteen kyynelehtimistä katsoessa ei voi olla muuta kuin tyytyväinen mestaruuden mentyä Ducksille - siinä oli Teemun uran lopullinen kruunu, jatkoi hän sitten uraansa tai ei.

Kesäkuussa varattiin myös tulevaisuuden NHL:n hallitsijat Columbuksessa, johon NHL-väki oli kokoontunut juhannusviikonlopuksi. Lopulta pienikokoinen usalaishyökkääjä Patrick Kane sai kunnian olla ensimmäinen varattu pelaaja Chicago Blackhawksin toimesta. Seuraavat pelaajat olivat James vanRiemsdyk ja Kyle Turris, jotka kaikki olivat vielä päivää ennen varaustilaisuutta tasoissa ykkösvarausta ajatellen. Lopulta kuitenkin ensimmäisenä varannut Blackhawks päätti ottaa edellisenä vuonna varatulle Jonathan Toewsille tutkaparin Kanesta.

Uusi kiekkokausi lähti SM-liigan osalta liikkeelle syyskuun 11. ottelulla HIFK-HPK. Ennen kauden alkua suurimmat puheenaiheet olivat olleet jälleen SM-liigapelaajien joukkomuutto ulkomaille, ja tietenkin Jere Karalahden siirtyminen Oulun Kärppiin. Myös JYPin suursatkaukset ja Lahden Pelicansin koko alkukauden jatkunut hieno pelivire ovat olleet liigasyksyn ykköspuheenaiheita. Lisäksi vähälle mediahuomiolle jäänyt Espoon Blues on pelannut koko syksyn todella vahvasti, sillä esimerkiksi 11 voiton putki on ollut harvinaista liigahistorian aikana kenelle tahansa, ja varsinkin joka vuosi alle tasonsa pelanneelle espoolaisryhmälle.

NHL:ssä syksy on tarjonnut pahannäköisia ylilyöntejä moneen kertaan: kukaan ei ole välttynyt Philadelphian Jones-Boulerice-Downie trion ylilyönneistä, mutta - toivottavasti - pahin tapahtui joulukuussa, kun New York Islandersin hyökkääjä Chris Simon yritti polkaista luistimellaan Pittsburghin Jarkko Ruutua. Toivottavasti tällaiset tapaukset jäivät vuodelle 2007.

Marraskuussa pelattu Karjala-turnaus käynnisti A-maajoukkueen uuden valmennusryhmän työn kohti Kanadan MM-kisoja. Alku ei vaikuttanut erityisen lupaavalta, sillä Leijonat oli pienten marginaalien kotiturnauksessa lopulta viimeinen, vaikka ennen Ruotsi-ottelua sillä oli mahdollisuudet jopa turnausvoittoon saakka.

Joulukuun kiekkopuheenaiheeksi nousi jälleen Jere Karalahti, joka joutui poliisin huostaan kuukaudeksi kesällä tapahtuneen laajan huumevyyhdin jälkimainingeissa. Karalahti itse on koko ajan kiistänyt syyllisyytensä häntä vastaan esitettyihin rikoksiin, mutta vasta aika näyttää, mikä on lopullinen totuus asiassa.

Vuosi 2007 päättyi siihen, millä se myös alkoi, sillä nuorten MM-kisat nousivat kiekkoväen otsikoiksi jälleen tapaninpäivänä. Tällä kertaa yllätyksiä nuorten MM-kisoissa tarjosi Ruotsi, joka päätti Kanadan Suomen kotikisoista jatkuneen voittoputken tylysti alkusarjassa. Suomen joukkue pelasi ensimmäisen puolikkaan nuorten MM-kisoista suunnilleen omalla tasollaan, vaikka tottakai aina löytyy parannettavaa.

Vuosi 2007 alkaa pikkuhiljaa olla ohi, ja niin myös jääkiekkovuosi 2007. Vuosi oli mielenkiintoinen ja jännittävä, mutta nyt on aika siirtyä uudelle vuodelle 2008. Kannattaa muistaa myös: jos otat, et ammu; jos ammut, et ota.

Nyt puhuttiin siis raketeista, mutta kiitos tämän blogin lukijoille vuodesta 2007 ja hyvää uutta vuotta 2008!

Ruotsi sen jo teki, onko myös Suomen vuoro?

2007-12-30T02:01:00.000+02:00

En uskonut näkeväni päivää, jona olisin tyytyväinen Ruotsin voitosta, mutta nyt olen senkin päivän nähnyt, eikä siihen mennyt kuin 17 vuotta. Tre Kronorin juniorit nimittäin voittivat lauantai-iltana Kanadan 4-2. Kanadan, joka oli sitä ennen voittanut 20 ottelua nuorten MM-kisoissa putkeen (!), edellinen tappio tuli Suomen kotikisoissa USA:ta vastaan dramaattisessa loppuottelussa vuonna 2004.

Hienoa, muuta ei voi sanoa. Olen tässä muutamana viime päivänä miettinyt vallitsevaa tilannetta, jossa vaahteralehtipaitaisten miehistö jatkaa ottelu ottelulta vakuuttavaa kulkuaan voitosta ja mestaruudesta toiseen, mutta onneksi ainakin pieni mutta tuli matkan varrelle juuri nyt. Ei minulla sinänsä olisi mitään vastaan Kanadan neljännelle perättäiselle kultamitalille, mutta ehkä tässäkin tapauksessa liika on liikaa: olisi hienoa nähdä jonkun muunkin välillä juhlivan nuorten MM-kisoissa - vaikka se olisi - noh pahaltahan tämä tuntuu - Ruotsi.

Mutta ei tämä Kanadan kultajunaa ole pysäyttämässä, todennäköisesti Pendoliino kiihdyttää entistä vakuuttavammin maanantaina Tanskaa vastaan, mutta ainakin puolivälieristä tien karsiminen välieriin näyttää varmalta: samaan aikaan, kun Kanadan pitäisi voittaa maanantaina Tanska, - minkä se tekeekin vuorenvarmasti - pitäisi Tshekin voittaa A-lohkon päätösottelussa Ruotsi maksimissaan viidellä maalilla, että Kanada selviäisi suoraan välieriin, muuten Ruotsi tai Tshekki on suoraan välierissä. Ei vaikuta kovinkaan helpolta...

Mutta ei Suomenkaan tie välieriin helpottunut Kanadan hävittyä länsinaapurillemme. Mikäli Pikkuleijonat häviää USA:lle, on hyvin todennäköinen puolivälierävastustaja juuri suuri ja mahtava Kanada. Voitollakin vastaan asettuu hyvin todennäköisesti kisaisäntä Tshekki, eikä sekään ole mitenkään ihana vastustaja.

Mutta ei välieräpaikka mahdottomalta tunnu. Eilisen helpottavan 5-0 Kazakstan-voiton jälkeen Suomen on huomattavasti helpompi hengittää, sillä puolivälieräpaikka on jo periaatteessa varma, jos Sveitsi sitten ei yllätä Venäjää.

Puolivälieräpaikan jälkeen peli täytyykin saada toden teolla kuntoon, mikäli voi edes haaveilla välieräpaikasta. Aiemmissa otteluissa vaivannut pelin eläminen hyvissä ja huonoissa jaksoissa pitää saada ehdottamasti kunnolla kaltereiden taakse. Enää hyvän erän jälkeen ei voi seurata täysin sysimustaa erää tai voi tulos olla katastrofaalinen. Kanadalla kyllä riittää rankaisijoita: on Stamkosia, Tavaresia, Turrisia ja Girouxia.

Hyvänä päivänä Suomi voi lyödä ihan kenet vain, niin Kanadan kuin USA:nkin. Ruotsin voitto osoitti sen, että kanadalaisetkin ovat vain ihmisiä, sillä kolme maalia omiin neljässä minuutissa kertoo, ettei Atlantin takana oleva kaurapuuro ole sen kummallisempaa kuin kotimainen Elovenakaan.

Hyvä ottelu maanantai-iltana USA:ta vastaan ja samalla hankittu hyvä fiilis voi siivittää suomalaiset ihan mihin vain. Kaikki on vielä auki. Tästä on hyvä jatkaa.

Toiveikas, toiveikkaampi, minä

2007-12-29T14:25:00.000+02:00

Olipa kerran jääkiekkojoukkue, joka oli menossa pelaamaan Tshekkiin nuorten MM-kisoja. Tämän joukkueen tavoitteena oli voittaa mestaruus. Tämän joukkueen varamiehinä olivat muun muassa Teemu Laine, Janne Laakkonen ja Ville Koistinen.

Samaan aikaan, mutta tasan viisi vuotta myöhemmin on muuan joukkue, joka on myöskin menossa pelaamaan Tshekkiin nuorten MM-kisoja. Tämän joukkueen tavoitteena on ottaa turnauksesta mitali. Tämän joukkueen varamiehiä ei ole julkistettu, sillä kaikki kynnelle kykenevät on koottu mukaan kaukaisesta Pohjolan maasta.

Viisi vuotta sitten Pikkuleijonat toi lopulta pronssia Pardubicen kisoista. Siihen voi olla lievästi pettynyt, koska joukkue oli joko kovin tai toisiksi kovin suomalainen kaksikymppisten tiimi ikinä: on ihan makuasia, kumpi 2002 vai 2003 vuoden nuorten MM-kisajoukkue on Suomen kaikkien aikojen Pikkuleijonamiehistö.

Näissä MM-kisoissa Suomen turnaus ei ole lähtenyt erityisen hyvin liikkeelle, sillä sekä Sveitsiä että Venäjää vastaan peli on ollut kuin huonossa vuoristoradassa. Eikä huono alku johdu ainakaan siitä, että Jukka Rautakorpi ei osaisi enää valmentaa Ruotsissa vietetyn vuoden jälkeen, sillä kyllä hän on edelleen ammattilainen isolla A:lla.

Taapertaminen johtuu yksinkertaisesti siitä, ettei tämä ikäluokka ole niitä Suomen jääkiekkohistorian kovimpia - vaikkakin se otti kahden vuoden takaisista 18-vuotisten kisoista hopeaa. Mutta silti. Tämän joukkueen pelaajat ovat valovuosia jäljessä esimerkiksi nuoria Tre Kronor -pelaajia, sillä kovin paljon vaihtoehtoja ei olisi Suomen joukkueen Patrik Berglundiksi tai Rob Hisey -veivin tehneeksi Robin Figreniksi. Jos valmentaja-Rautakorpi ei ole sitten oppinut Leksandissa temppuilemaan mailan kanssa...

Huono alku on Suomen rasitteena myös koko turnaukselle, sillä mikäli Pikkuleijonat häviää tänään Kazakstanille, on se lähes varmasti karsintasarjassa. Se jos mikä kuulostaa pelottavalta. Älkääkä sanoko Kazakstanin olevan läpihuutojuttu, sillä se osoitti jo loistavalla ja tasaisella pelillä Venäjää vastaan olevansa pelottavan hyvä ja vaarallinen huippupäivänään - toivottavasti ei tänään.

Ottakaamme positiivisuutta vähän pullosta ja miettikäämme tulevaa, sillä turnausta on vielä paljon jäljellä ja se voidaan pelastaa ja tuhota vielä moneen kertaan. Mikäli Suomi voittaa tänään Kazakstanin, on se lähes varmasti pudotuspeleissä mukana, ja sen jälkeen kaikki on taas ihan auki ja vaikka kulta on mahdollista, eikä ikäluokka olekaan enää ihan huono.

Jääkiekko on ihmeellinen peli, mutta toivottavasti negatiiviset ihmeet tämän nuorten MM-turnauksen osalta olisivat jo Pikkuleijonien osalta takana päin. Nyt jos koskaan olisi hienoa päästä takaisin mitalikantaan kaksikymppisten turnauksessa vuoden tauon jälkeen.

Vaikka vain sen takia, että Suomi on taulukosta riippuen joko kolmanneksi tai neljänneksi kovin maa nuorten MM-kisoissa kautta aikojen. Ja sitä historiaa olisi herkullista jatkaa, oli vuosi sitten 2002 tai 2007!

Oodi nuorten MM-kisoille

2007-12-28T17:10:00.000+02:00

Nuorten MM-kisat ovat perinteinen pala minun joulupalapeliäni. Nuorten MM-kisojen seuraamisesta saa lähes aina paremmin mielihyvähormonit liikkeelle kuin aikuisten MM-kisoista - se jos mikä on fakta. Kevään arvokisoissa nimittäin on liian monta ennalta arvattavaa ja mitään sanomatonta ottelua, joten kisoista ei saa läheskään sitä fiilistä, mikä nuorten MM-kisoista tulee.

Alle 20-vuotiaiden kisoissa tunne on sana, josta kumpuaa kaikki se hieno, mikä kisoista tekee loppuvuoden hienoimman yleisötapahtuman. Varsinkin kanadalaiset pelaavat jokaisessa pelissä kuin Stanley Cup -finaalissa, mikä on tietenkin kiekkofanille plussaa. Tunne tuo peliin aivan uuden ulottuvuuden.

Valitettavasti globaalisti kiekkojuniorien mestaruudesta kamppaileminen ei ole erityisen mediaseksikästä. Sen olen huomannut vasta tänä vuonna, ja sen, kuinka pieni laji jääkiekko ja nuorten MM-kisat ovat, sillä kovin monelle maailmassa tai edes Suomessa vuodenvaihteessa järjestettävä turnee ei sano juuri mitään: "Jaa, mitkä kisat?", on hyvin yleinen kysymys, kun puhe siirtyy nuorten MM-kisoihin.

Mutta ei se mitään, kaksikymppisten arvokisat ovat silti hieno tapahtuma. Ja joskus se on pakko kokea myös itse. Jos ei vielä ensi talvena, niin neljän vuoden kuluttua on pakko päästä katsomaan Kanadan järjestämiä nuorten MM-kisoja: 20 000 hullua Kanukkia huutaa kurkku suorana jääkiekon kotimaan puolesta. Voiko hienompaa olla?

Varmasti. Mutta ei vaatteet päällä.

Jos ei olisi kateutta, ei olisi ylpeyttä

2007-12-28T00:56:00.000+02:00

"Sääliä saa ilimaaseksi mutta kateus pitää ansaata", on Tähkän Laurin motto, joka sopii hyvin kaikkeen - myös kiekkojournalismiin.

Kun viidennellä luokalla ilmoitin tomerasti kaikille tutuille ja tuntemattomille urahaaveekseni urheilutoimittajan ammatin, oli kaikkien ystävien ja sukulaisten reaktiot enemmän myötähäpeään kuin kateuteen viittavia. Toisin on nyt. Saan pientä puukkoa koko ajan kirjoittamisesta kavereiltani, ja se jos mikä pitää ajatukset ja kirjoitukset raikkaana, eikä siinä mitään: pieni piikittely kuuluu asiaan. Välillä on vain hiukan vaikea ymmärtää, miksi minusta pitää tehdä joku pyhä auktoriteetti, joka ei voi olla koskaan jääkiekon suhteen väärässä?

Niillä hetkillä muistan leikkiväni kiekkojournalistia - ja tietenkin komealta kuulostavan asian: he ovat kateellisia minulle jostakin perverssistä syystä!

Jokaisesta tekemästäni virheestä maksetaan kalliisti; jokaisesta unohduksesta maksetaan kalliisti. Tottakai, eihän muuten elämä olisi niin hauskaa. Mielestäni ei kuitenkaan ole synti, ettei joulunaikaan tiennyt Henrik Zetterbergin olevan ainakin kahden pelin selkähuililla. "Zeta" on nimittäin viimeisin lyönnin aihe, jonka kaveriltani sain jääkiekkoerheestäni johtuen. Aika skitsofreenista touhua.

Toisaalta ymmärrän myös tätä kaveriani: olen itsekin aina vihannut ihmisiä, jotka luulevat tietävänsä kaikesta kaiken, vaikka eivät kuitenkaan tiedä - kuulun juuri tähän kategoriaan itsekin, siksi niin kaltaisiani vihaankin. Kaikkitietävänä on erittäin mukavaa olla, siksi haluan, ettei muita kaikkitietäviä maailmasta löydy!

Niin, melkein unohdin: Michael Frolik teki Tanskaa vastaan nuorten MM-kisoissa hattutempun. Ai, et tiennyt sitä?

Etkä tiennyt sitäkään, miten se liittyy tähän kolumniin? Ei mitenkään. Mutta ei se mitään, ettet tiennnyt. Sen takia sinulla on olemassa minut. Jos taas tiesit, kuulut ryhmään "Ihmiset, joilla ei ole muuta elämää kuin jääkiekko" (lue: olet vähän parempi kuin muut!)

Tervetuloa kerhoon, olet kerhopaikkasi ansainnut.

Pikkuleijonia vai isoja lampaita?

2007-12-23T17:50:00.000+02:00

Nuorten jääkiekon MM-kisat pyörähtävät jälleen käyntiin tapaninpäivänä. Tällä kertaa kisat pelataan Tshekin Liberecissä ja Pardubicessä, mestari on selvillä loppiaisen aattona 5. tammikuuta 2008.

Suomi ei tänäkään vuonna lukeudu kisojen suurimpien ennakkosuosikkien joukkoon, vaikka Jukka Rautakorven luotsaama miehistö pystyykin nappisuorituksella haastamaan muut huippumaat jopa mitalipeleissä. Kisojen suurimpina ennakkosuosikkeina ovat edellisvuosien tapaan Kanada, USA ja Venäjä, erityisesti Kanadan joukkue on totutusti kova, sillä jääkiekon kotimaassa nuorten MM-kisoilla on kovin arvostus heti olympiakisojen jälkeen. Suomen lisäksi B-lohkossa pelaavat Kazakstan, Venäjä, Sveitsi ja USA. A-lohkossa pelaavat kisäisäntä Tshekin lisäksi Kanada, Tanska, Ruotsi ja Slovakia.

Etukäteen ajateltuna A-lohkon lohkovoittoon ja samalla suoraan välieräpaikkaan pitäisi selvitä Kanada. Kanadan joukkue vaikuttaa juuri niin vahvalta kuin sen voisi ennen kisojen alkua ajatella olevankin, sillä joukkueen kirkkaimmat tähdet niin maalivahdeista kenttäpelaajiinkin ovat vakuuttavia. Esimerkiksi maalinsuulta löytyvät niin viime vuoden Ruotsin kisojen kakkosmaalivahti Leland Irwing kuin myös alkukauden Los Angeles Kingsin NHL-joukkueessa pelannut Jonathan Bernier. Eikä unohtaa sovi myöskään Steve Masonia, joka saattaa hyvinkin olla Kanadan maalinsuulla.

Myös Kanadan hyökkääjistössä löytyy varmoja tulevaisuuden NHL-supertähtiä. Vuonna 1990 syntyneistä huippuhyökkäjistä, Steven Stamkosista ja John Tavaresista, povataan tulevaisuuden NHL-eliittiä. Tavaresin tähtistatuksesta kertoo muun muassa se, että Toronto Maple Leafs oli tarjoamassa loppuvuodesta 1990 syntyneelle hyökääjälle vuoteen 2011 kestävää sopimusta ennen varsinaista NHL-sopimusta.

Vaikka nuoremmalla kaartilla onkin tähtistatus, niin on sanottava, että Kanadan kirkkain tähti lienee kuitenkin Kyle Turris, joka varattiin viime kesänä Columbuksen järjestämässä NHL-varaustilaisuudessa kolmantena. Siltikin, että hän ei seurajoukkueessaan olekaan ollut kovimmassa lennossa, mutta Kanadan maajoukkue ja vaahteralehtipaita ovatkin tunnetusti toinen juttu, sillä Turris on jo harjoitusotteluissa paukutellut pisteitä lähes joka ottelussa.

B-lohkon suurimmat paineet menestyksestä kantavat Venäjä ja USA, vaikkakaan ihan kirkkainta joukkuetta Venäjä ei tämän vuoden MM-kisoihin saa. Maan valmennusjohto ei ottanut viime vuoden MM-kisojen huippuveskaria Semen Varlamovia, joka oli aika kummallinen veto johtoryhmältä. Hyökkäyksen ehdottomiin tähtiin kuuluvat Nikita Filatov ja Aleksei Tsherepanov, joista jälkimmäinen kaveri saattaa halutessaan olla kisojen kovin hyökkääjä - jos venäläinen ylimielisyys ei nosta päätään oikein kunnolla.

USA:n joukkueen nimilistassa silmä kiinnittyy väkisinkin viime kesänä toisena NHL:ään varattuun James vanRiemsdykiin, joka kantaa hyökkäyskaluston suurimmat paineet maalinteossa. Puolustuksessa johtajan viittaa laitetaan toden teolla Jamie McBainille, joka esiintyi jo viime kaudella länsinaapurimme järjestämissä MM-kisoissa. Ihan viime kauden joukkue ei nimilistan puolesta ole, mutta kyllä tällä tiimillä pitäisi olla ihan mahdollista päästä finaaliin tai ainakin mitalipeleihin. Lohkovoitto ei ole mahdotonta.

USA:n ja Venäjän jälkeen Suomen pitäisi onnistua olemaan kolmantena omassa lohkossaan. Ainakaan valmennusjohdosta sen ei pitäisi jäädä kiinni, sillä Jukka Rautakorpi on mies paikallaan joukkueen peräsimessä. Myöskin maalivahtikalusto on ehdotonta huippukaliiperia parin kesän takaisen Tampa Bay Lightningin ykkösvarauksen Riku Heleniuksen muuraamana. Puolustus on hiukan laadukkaampi kokoonpano kuin hyökkäys, mutta sekään ei ole erityisen jäätävä, vaikka joku muuta väittäisikin. Uskon, että Suomen puolustuksen kirkkain tähti Joonas Lehtivuori onnistuu pysymään sveitsiläishyökkääjien kyydissä, mutta mitä sitten tapahtuu, kun Aleksei Tsherepanov tulee täydellä vauhdilla Lehtivuorta kohti, ehtiikö hän edes nähdä Tsherepanovia kiekon kanssa?

Näissäkin MM-kisoissa Pikkuleijonien pelin pitää onnistua ennen kaikkea joukkueena, yksilöpelissä Suomi voi hävitä niin Sveitsille kuin Slovakiallekin. Sillä tiellä Suomi ei tule pärjäämään, mutta joukkueena poikamme voivat yllättää jopa mitaleille, sillä eihän Suomella pitänyt olla mitään mahdollisuutta toisessa maailmansodassa Neuvostoliittoakaan vastaan, mutta kuinkas sitten kävikään?

Koska nuorten MM-kisat ovat perinteisesti jouluna, lienee aika antaa ,Teille hyvät lukijat, joululahja. Nimittäin tässä jo vähän etukäteen 2008 vuoden nuorten MM-kisojen tulokset:

Mestari: Kanada
2. USA
3. Venäjä
4. Ruotsi
5. Suomi
6. Tshekki
7. Slovakia
8. Sveitsi
9. Tanska
10. Kazakstan

Pistepörssin voittaja: Kyle Turris, Kanada
Paras maalivahti: Riku Helenius, Suomi
Paras puolustaja: Karl Alzner, Kanada
Paras vuonna 1990 syntynyt pelaaja (samaa ikäluokkaa kuin allekirjoittanut): John Tavares, Kanada

Mutta nyt on aika siirtyä joulunviettoon, joten jääkiekkorikasta joulunaikaa hyvät lukijat!

Nimihirviö vai veskareiden hirviö?

2007-12-21T19:25:00.000+02:00

Tällä kaudella NHL-fanien normaalien aamurutiinien sekaan on ilmestynyt uusi nimi: Dustin Byfuglien. Varmasti yksi jos toinenkin on ihmetellyt, kuka ihme on tämä mystinen Buf... (no antaa olla) ja mistä hän on yhtäkkiä tupsahtanut NHL-kaukaloihin. Tummahipiäinen nuori puolustaja erottuu NHL-pelaajien joukosta paitsi ihonvärinsä, myös rankan lapsuutensa vuoksi.

Dustin Byguflienin tarina on tavallinen teiniäidin lapseksi syntyneen tarina – se on kaikkea muuta kuin helppo. Hänen valkoinen äitinsä Cheryl Byfuglien päätti lukion jälkeen mennä kauneusakatemiaan St. Cloudiin Minnesotan osavaltioon. Siellä hän tapasi tummaihoisen St. Cloudin yliopiston huippujalkapalloilija Rick Spencerin. Parin tapaillessa kaikkia asioita ei hoidettu aina niin viimeisen päälle, ja yhdeksän kuukautta myöhemmin maailmaan ilmestyi tuleva huippujääkiekkoilija, joka ristittiin myöhemmin Dustin Byfuglieniksi.

Byfuglien – tai BUHF-lihn, kuten hänen nimensä kuuluu lausua – varttui pienessä, 2800 asukkaan, Roseaun pikkukaupungissa lähes kivenheiton päässä Kanadan rajasta. Nuorena elämän pääosassa eivät olleet playstationit, hienot vaatteet tai uutuuttaan kiiltävät jääkiekkomailat, sillä asuminen yksinhuoltajaäidin kanssa asuntovaunussa ei todellakaan ollut niitä helpoimpia teitä jääkiekkoilijan ammattiin valmistuessa.

Esimerkiksi Dustinin varusteisiin Cheryl-äiti joutui ottamaan hyvin usein lyhytaikaista pankkilainaa, lisäksi hän joutui muun muassa vuokraamaan luistimia suurkaupunkien isommista urheiluliikkeistä. Mutta myös äiti tiesi, että kiekko oli ”Buffille” se henkireikä, minkä avulla poika jaksoi päivästä toiseen.

Eikä lapsuuden vaikeuksia helpottanut se, että Dustinia ei koulu liiemmälti kiinnostanut. Ja tuskin sekään, että hän joutui viettämään kotona jo nuoresta saakka paljon aikaa äidin kiireistä johtuen.

– Oli raskasta, kun ei ollut isää. Töiden jälkeen äidillä oli keilailua, moottorikelkkailua tai muita juttuja. Minun täytyi pärjätä omillani, kertoo Byfuglien.

Byfuglienin lapsuudesta liikkuu mielenkiintoisia lätkätarinoita, joista yksi kuvaa ehkä parhaiten nuorukaisen sitoutumista rakkaaseen lajiin. Kiekkoilijan alku nimittäin odotti lähes joka aamu ennen koulun alkua Roseaun Memorial Arenan ulkopuolella kylmässä ja pimeässä ennen kuutta, jolloin hallin ovet avattiin – harkat pojalla puolestaan alkoivat vasta seitsemältä.

Ja kun koulupäivä loppui, – yllätys, yllätys – oli urheilijapoika jälleen Memorial Arenassa. Lähes joka päivä.

Koska koulu ei kiinnostanut, ei kaupungissa ollut pelipaikkaa tarjolla enää teini-iässä, sillä Roseaun kovin jääkiekkojoukkue oli tyypillinen amerikkalainen High School -tiimi. Niinpä 191-senttinen kolossi lähti hakemaan peliaikaa ja uusia tuulia peliinsä 17-vuotiaana Kanadan WHL-junioriliigasta. Brandon Wheat Kingsissä roseaulainen pelasikin kauteen 2004–05 asti.

Vaikka Chicago Blackhawks varasikin usalaisnuorukaisen jo kesällä 2003, ei NHL-varaus kahdeksannella kierroksella osoittanut varsinaisesti kovin suurta luottoa puolustajaa kohtaan. Mutta se ei haitannut jo pienenä vaikeuksia vastaan taistellutta pelimiestä, sillä ongelmia oli ollut ennenkin.

– Tiesin, että kiekko on hänelle pelastus. Koulu ei ollut helppoa hänelle, ja Dustin tiesi, että tässä hänen täytyi onnistua, toteaa Dale Smedsmo, joka oli itsekin aikoinaan huippupelaaja ja tapailee nyttemmin Cheryl Byfuglieniä.

Kaksi WHL:ssä pelattua lisävuotta varaustilaisuuden jälkeen toivat kuitenkin myös Chicago-scouteille uskoa, että tummaihoisesta kiekkoilijasta saattaisi tulla tulevaisuuden NHL-jyrä. Kahdella seuraavalla WHL-kaudella tulleet 45 ja 58 tehopistettä kuulostavat kieltämättä mukavilta pistemääriltä kenelle tahansa puolustajalle, oli sarja sitten mikä tahansa.

Kun Chicago-rookie pelasi avauspelejään ammattilaissarjoissa junioriliigan jälkeen kaudella 2005–06, pääsi hän haistelemaan NHL-tuulia jo 25 otteluun, vaikka pääosa kaudesta kuluikin vielä AHL:n Norfolk Admiralsissa. Jo silloin Admiralsin valmentaja Mike Haviland näki kuitenkin Byfuglienin potentiaalin puolustajana:

– Tulemme antamaan hänelle kaiken mahdollisen, että hän tulisi yhä paremmaksi – luisteluvalmentajat, henkilökohtaisia valmentajia, ravitsemusterapeutit... Jos hän itse vain niin haluaa – ja uskon, että hän haluaa. Dustin voi pelata pitkän uran NHL:ssä.

Ilmeisesti on halunnut. Viime kausi meni lähes kokonaan Norfolkissa, mutta tällä kaudella 22-vuotias puolustaja, joka on tosin pelannut kauden aikana myös paljon hyökkääjänä, on pelannut lähes koko syksyn ylhäällä. Pisteitäkin on kertynyt loistavasti, sillä 8+6 tehoilla nuori puolustaja on pakkien maalipörssin ykkösenä. Eikä peliaikaakaan ole mitenkään huonosti tullut, sillä hän on pelannut koko kauden lähes 18 minuuttia per ottelu.

Usalaisen koko toiminta jäällä näyttää hienolta, sillä tekemisestä huokuu määrätietoisuus. Esimerkiksi juuri näihin tämän kauden kahdeksaan maaliin sisältyy hienoja oivalluksia, joissa hän pääsee näyttämään omaa osaamistaan nokikkain vastustajien veskarin kanssa. Buffin tämän kauden tekemisen jälkeen ei olekaan ihme, että hän on vakuuttanut myös Chicagon seurajohdon ja päävalmentaja Denis Savardin otteillaan.

Jos matka jatkuu tällä tavalla myös kauden muissa ottelussa, ja tulevaisuudessa, tulee Byfuglien olemaan vielä pitkään myös suomalaisten kiekkofanien aamurutiineissa mukana. Ja vaikka ei olisikaan, – mitä en kyllä ihan heti usko – niin jo tämän kauden palkallaan Dustin Byfuglien voi ostaa itselleen ja äidilleen vaikka koko asuntovaunukaravaanin, jos vain mieli niin tekee...

Lähteet: Pilotonline.com, hockeydb.com ja nhl.com

Sankariainesta

2007-12-16T22:41:00.000+02:00

Kun sellaiset tahot kuten Kansainvälinen Jääkiekkoliitto ja maailman paras jääkiekkolehti The Hockey News viettävät juhlavuottaan, - IIHF täyttää 100 vuotta ja THN 60 vuotta - on se melkoisen mahtipontinen spektaakkeli. Ja mikä hienointa, siitä saavat osansa myös tavalliset kiekkofanit – tai saisivat, mikäli suomalaisissa lehtipisteissä olisi tarjolla kiekkoraamattu The Hockey News.

Kansainvälisen Jääkiekkoliiton osalta koko juhlakausi on kissanristiäisiä täynnä. Liiton 100-vuotissynttärit päättyvätkin vasta toukokuussa, kun IIHF toivottaa Kanadan tervetulleeksi mukaan MM-kisajärjestäjien perheeseen sen järjestäessä MM-kisat lajin synnyinmaassa ensimmäistä kertaa kiekkohistoriassa. The Hockey News puolestaan on viettänyt juhlavuottaan tekemällä juttuja lehden 60-vuotisen historian ajalta koko kuluvan syksyn.

Kansainvälinen kiekkoliitto juhlii pyöreitä vuosia, joten on perusteltua miettiä myös Suomen jääkiekon hienoimpia hetkiä ja komeimpia saavutuksia vuosien varrelta. ”Härmästä” on tullut vuosien ja vuosikymmenten saatossa monta hienoa kiekkoilijaa, mutta kuka on Suomen kaikkien aikojen kovin pelimies?

Onko se viiden Stanley Cup -sormuksen Jari Kurri? Vai onko se kaikkien aikojen suomalainen maalintekijä Teemu Selänne? Miksi se ei voisi olla myös Teppo Numminen tai Miikka Kiprusoff? Voisiko Raimo Helminen olla 330 A-maaottelun miehenä kaikkien aikojen suomalaispelaaja?

Toiset tykkäävät äidistä, toiset tyttärestä ja jotkut jopa molemmista; yksiselitteistä vastausta ei ole – on vain mielipiteitä. Ei voida sanoa, että Teemu Selänne olisi ehdottomasti kaikkien aikojen suomalaiskiekkoilija, mutta voidaan todeta, että hän on kaikkien aikojen paras suomalainen maalintekijä. Ei voida myöskään sanoa, ettei kaikkien aikojen suomalaispelaaja voisi olla Reijo Ruotsalainen, jota pidetään jopa yhtenä nopeimmista luistelijoista lätkähistoriassa.

On myöskin vaikea verrata eri aikakausia toisiinsa: ennen pelattiin maalirikkaampaa kiekkoa, joten ei liene yllätys, että pisteitäkin kasattiin ”kasarilla” enemmän kuin puolustusvoittoisuudestaan kuululla ”ysärillä”.

Lisäksi yleensä ainakin Selännettä ja Kurria vertailtaessa on nostettu esille, että jälkimmäinen pelasi uransa parhaimmat ottelut Edmontonin kulta-aikoina. Mutta onko se synti, että legendaarinen suomalaishyökkääjä oli aikoinaan Gretzkyn laituri? Tuskin. Kovin moni ei voi sanoa, että olisi pystynyt pelaamaan aikoinaan ”Väinön” vierellä. Minä en usko, että maailman kovimman kiekkopelaajan laituri olisi löydetty ”Arvotaan Gretzkylle ketjukaveri” -pelissä.

Muutenkin Suomen kovimman kiekkoilijan valinta on hyvin kiharaista: Miten voidaan vertailla SM-liigapelaajaa ja NHL-pelaajaa toisiinsa? Miten onnistuu vertailu 1970-luvun lätkän ja 2000-luvun kiekon välillä? Kuinka eri pelipaikkojen vertaileminen onnistuu?

Muuttujia on melkoisesti, ja vaikka olisi harrastanut kiekkoseuraamisen ohessa matematiikan opintoja, ei kukaan tällaista yhtälöä pysty selvittämään. Ei ole sellaista kiekkotietäjää, joka voisi sanoa absoluuttisen totuuden siihen, kuka oikeasti on Suomi-kiekon todellinen ikoni. Vertailuja voi toki aina tehdä, mutta on eri asia, mikä on realismia ja mikä taas ei ole.

Suomalaiskiekkoilijoiden ehdotonta johtotähteä ei voida sanoa, mutta jos ei halua esitellä itseään ihan täytenä idioottina, on vastaus tultava kahden pelaajan väliltä: joko Teemu Selänteestä tai Jari Kurrista. Kaikkien muiden vaihtoehtojen kertoimet ovat niin suuria, että saa olla aikamoinen uhkapeluri, jos aikoo vastata jonkun muun kuin jomman kumman näistä kahdesta – ja siinä uhkapelissä ei ole kuin negatiivinen odotusarvo...

Olipa kerran päivä, jolloin SM-liiga keksittiin

2007-12-12T22:16:00.001+02:00

– Pistä jo se Leijonan kita, kaverini kehottaa minua kesken SM-liigapelin.

Ei tuota ongelmaa, ei todellakaan. Kaukosäädin löytyy sekunnin murto-osassa verryttelyhousujeni vierestä. Nopeasti Tinken ja JP Jalon puujalkavitsit vaihtuvatkin siihen, kun Kyösti Kakkonen pitää nuoria bisnesmiehen alkuja pilkkanaan.

Leijonan kita on ihan katsomisen arvoinen ohjelma. Talvinen torstai-ilta ja kellonaika 20:00 ovat kuitenkin sellainen kombinaatio, että ohjelman jokaviikkoinen seuraaminen on miltei mahdotonta – ainakin teoriassa.

Eletään marraskuun loppua, tarkemmin sanottuna on marraskuun 22. päivä. Canal plus Sportilla näytetään SM-liigan huippuottelu Pelicans-Lukko, joka pitäisi olla SM-liigafanin unelmapeli: hienosti koko syksyn pelannut liigakärki Pelicans kohtaa Isku Areenalla tunnetta aina laatikkoon tuovan Rauman Lukon.

Näin teoriassa. Isku Areenan parasta antia on kuitenkin se, kun pelaajat vihdoin ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen kättelevät toisiaan ottelun päättymisen merkiksi.

Jälkeenpäin olen harmitellut, ja miettinyt kovasti kyseistä ottelua, koska kaiken järjen mukaan jääkiekon suurkuluttajien pitäisi saada ”kiksejä” jääkiekon katsomisesta. Eihän autokaupan kalleinta bemariakaan osteta sen vuoksi, että sillä on ihan kivaa ajella – kalliin auton kyyti pitää olla parasta!

Seuraavan illan NHL-ottelu Philadelphia–Washington puolestaan tarjoilee hienoa, suorastaan silmiä hivelevää kiekkoa. Ottelun päättyessä mieleeni syöpyy yhä uudelleen ja uudelleen kriittisiä kysymyksiä: mitä vikaa SM-liigassa ja eurooppalaisessa jääkiekossa on, kun se ei jaksa kiinnostaa? Mitä SM-liigassa tehdään väärin?

Vastaus kysymykseen on selvä: pelissä ei ole tunnetta. Ja tunnetta kiekkokaukaloihin saadaan vain sillä, että vanhalla mantereella siirrytään pohjoisamerikkalaistyylisesti pienempään laatikkoon.

Alkujärkytyksen jälkeen kaukaloiden pienentäminen tuntuu loogiselta, lähes ainoalta järkevältä vaihtoehdolta. SM-liigan suurin ongelma mitään sanomattomissa runkosarjaotteluissa on se, että kamppailuissa ei ole vauhtia ja fyysisyyttä juuri nimeksikään. Eritoten tappajan asenne puuttuu kärkiotteluistakin kuin sauna ruotsalaisesta jouluperinteestä.

Kapeammalla kaukalolla saataisiin ihmeitä aikaan myös Suomessa: pelissä olisi vauhtia ja taklauksia. Pienemmän askin ansiosta kotimaisen kiekkomatsin suurin viehätys ei olisi enää ensimmäisen erätauon ylihintainen kahvikuppi vaan itse peli. Lisäksi slogan ”draamaa ja rytinää” pitäisi ensimmäistä kertaa kutinsa toden teolla.

Tietysti jotkut irvileuat löytävät tästäkin uudistuksesta pelkkiä negatiivisia asioita – niin kuin kaikista muistakin kiekkouudistuksista. Uudistuksesta, joka näiden pahanilmanlintujen mielestä näyttäisi entistä kolkommin SM-liigapelaajien taidon ja oveluuden puutteen. Siitä ei kuitenkaan ole kyse, sillä samaan hengenvetoon otettaisiin käyttöön kahden päätuomarin järjestelmä, jolla kitkettäisiin kahvaamiset, koukkimiset ja mailahäirinnät pois.

Toimenpiteillä nopeat ja taitavat pelaajat pääsisivät parrasvaloihin ilman jatkuvaa tuttavuutta vastustajan puukätisen pakin mailan kanssa. Taklausten lisääntyminen puolestaan saisi jääkiekon näyttämään ihan oikeasti jääkiekolta. Samalla kiekkoväki rynnisi takaisin katsomoihin – myös marraskuun pimeinä syysiltoina.

Tuntuu kummalliselta, ettei kaukalon leveyteen ole kiinnitetty huomiota aiemmin. Maailman kovin kiekkoliiga NHL ei varmasti olisi maailman kovin kiekkoliiga lentokentän kokoisella pilkkiareenalla. On lähes painajaismaista edes miettiä, mitä kaikkien aikojen kiekko-Hulk Scott Stevensin legendaarisille taklauksille olisi tapahtunut, jos NHL:ssä olisi hänen aikakaudellaan pelattu isossa kaukalossa.

Ai, mitkä taklaukset? Emme nimittäin olisi kuulleet niistä. Euroopassakaan kukaan ei jaksa taklata. Ei ottelusta, eikä edes vaihdosta toiseen. Esimerkkejä taklausten vähyydestä isossa kaukalossa löytyy vaikka kuinka paljon. Kovin moni ei voi luetella naama peruslukemilla ja oikeanlaisen lääkityksen alaisena esimerkkipelaajia SM-liigan scottstevenseistä...

Tuskin kukaan.

Boy, your life is wicked!

2007-12-09T11:52:00.000+02:00

Lumipallo kasvoi, kasvoi ja kasvoi. Mahdollisuuksia tuli, mahdollisuuksia meni. Kaikki mahdollinen Helsingissä oli nähty ja koettu. Tai niin ainakin luultiin, mutta viime kesänä mentiin vieläkin pidemmälle. Jere Karalahti teki kesällä jotain sellaista, minkä jälkeen paluuta liigakaukaloihin ei enää voi eikä saa olla. Vai voiko?

Onko lukuisten mahdollisuuksien mies vielä yhden mahdollisuuden arvoinen? Oliko tämä Karalahden uran viimeinen niitti? Pitäisikö Kärppien antaa Jerelle vielä yksi mahdollisuus? Pitäisikö SM-liigan hyllyttää Kärppä-puolustaja?

Paljon kysymyksiä, mutta niin vähän vastauksia. Kyllä-ei-kyllä-ei ovat minun vastaukseni tähän kysymyssarjaan. Jere Karalahti on hyvin kiistelty persoona: joko häntä rakastaa tai sitten häntä vihaa. Minulla oli kesällä tätä jälkimmäistä tunnetta pelissä paljon, sillä päähäni ei kertakaikkiaan mahtunut se, että kuinka hän niiden lukuisten mahdollisuuksien jälkeen jälleen kerran petti HIFK:n eikä ilmestynyt kesätreeneihin.

Mutta nyt, nyt tunteeni Karalahtea kohtaan ovat enemmänkin positiiviset kuin negatiiviset. Tässä kohtaa on todettava, etten ole huumeiden tai rikollisuuden kannattaja. En. Mutta tässä kohdassa sympatiani menevät Jeren puolelle. Hän on pelannut koko kauden hyvin Kärppien takalinjoilla, suuria epäonnistumisia ei ole tullut.

Olisi aika naiivia ajatella, että Jere olisi katoamistemppunsa aikana harrastanut postimerkkeilyä tai virkannut uusia pelisukkia Helsingissä. Tämän tiesi myös Oulun Kärpät ja yhtiön hallitus pohjoiseen palkattaessa. Sen tiesi Juha Junno, Seppo Arponen ja Kari Jalonen ja sen tiesin minäkin.

Mutta tietysti se, mitä lopulta tapahtui tuli kaikille yllätyksenä. Tiedot Karalahden talousvaikeuksista tulivat minulle suurena yllätyksenä, kuten tottakai koko episodikin. Minulla oli pieniä aavistuksia kesällä siitä, mitä tuleman pitää, mutta silti kesällä tapahtunut huumesekoilu tuli suurena yllätyksenä. Mutta nyt täytyy muistaa se, että tapaus tapahtui kesällä ennen Oulun keikkaa.

Koko tapahtumasarja tapahtui ennen Jeren Ouluun saapumista. Koko kohu ei liity millään tavalla siihen aikaan, kun hän on ollut Kärppien palkkalistoilla. Totta on sekin, että se ei yhtään puolusta Karalahden tekoa. Huumeostot ja niissä mukana oleminen on lähtökohtaisesti väärin.

Kaikesta huolimatta Jerelle pitäisi antaa vielä kerran mahdollisuus. Vaikka joku muuta väittäisikin, ei Tapulikaupungin kasvatti ole voinut tehdä Kärppä-keikan aikana mitään väärää testauksesta ja valvonnasta johtuen. Kaikki muu on ihan täyttä valetta. Ei Karalahdella ole ollut mitään järkeä edes ajatella Oulun keikan aikana mitään rikollista toimintaa. Eikä hän edes siihen missään vaiheessa olisi ehtinytkään.

Jos jääkiekkofanien suosikkipelaajaa ei tuomita Suomen oikeuslaitoksessa, miksi jääkiekkoväen pitäisi tuomita Karalahti? Koko maamme oikeuslaitoksen perustana on ollut iän kaiken se, että vankilassa saadaan vangista jälleen tuomion jälkeen yhteiskuntakelpoinen. Kysymys kuuluukin: Tuleeko numero 42:stä yhteiskuntakelpoinen sitten, jos hänet suljetaan vankilaan tai edes siinä tapauksessa, että hän ei enää saisi harjoittaa jääkiekkoammattilaisen ammattiaan?

Ei tule. Jos hän joutuu vankilaan, on peli selvä: paluuta tavallisen ihmisen elämään ei enää ole. Karalahden tempaukset tietäen se tarkoittaa sitä, että päihteet tulevat kuvaan tavalla tai toisella.

Jos taas Karalahti ei löydä itseään vankilasta, ja mikäli jääkiekkoperhe ei hylkää häntä, tulee hän pelaamaan vielä vuosia SM-liigan huipputasolla. Jopa maajoukkueessa. Jääkiekko on nimittäin aina pitänyt Jere Karalahden kaidalla polulla, ja kentällä Karalahti on tehnyt hommat aina viimeisen päälle ilman minkäänlaista moitteensijaa. Lisäksi tällä kaudella Oulun Kärpät ja Jere itse ovat osoittaneet , että järjestely toimii ja että Karalahti pystyy kunnioittamaan tiukkoja sääntöjä - jääkiekon tähden.

Mikäli jääkiekko viedään häneltä pois, mitään ei ole enää tehtävissä. Toisin sanoen, häntä ei pelasta enää mikään.

Jos jääkiekkoväki antaa Jerelle vielä kerran mahdollisuuden, voi tulos olla jotain samanlaista kuin Norjan MM-kisoissa 1999, ja sen jälkeen varmasti kaikki hykertelevät tyytyväisyyttään siitä, että hänelle annettiin mahdollisuus.

Koska koko homman pointti on se, että lyöty pitää olla Venäjä eikä Jere Karalahti, Suomen legendaarisin viivapyssy ansaitsee mahdollisuuden - vielä viimeisen kerran.

Supersankari Sverigesta

2007-12-07T19:30:00.001+02:00

Ei. Hän ei ole Peter Forsberg. Eikä hän ole Mats Sundin. Eikä hän ole edes Suomen jääkiekkomaajoukkueen ja Minnesota Wildin luottoveskari Niklas Bäckström väärin kirjoitettuna. Tarinamme päähenkilö on nuori, vasta vastikään 20 vuoden miehiseen ikään ehtinyt Washington Capitalsin huippulahjakas sentteri Nicklas Bäckström - Ruotsin seuraava suuri supertähti.

Nuori, viisivuotias Nicklas aloitti jääkiekon vajaan 7 000 asukkaan Valbossa (noin 12 kilometriä Gävlestä länteen), Valbo AIF:ssä isoveljensä Kristofferin ja isänsä, niin ikään NHL:ään aikoinaan varatun ja 311 Elitserien-ottelua pelanneen Anders Bäckströmin innostamina, kuten totta kai jääkiekkoammattilaisen pojan kuuluukin.

14-vuotiaana ”Bäckis" halusi kuitenkin lähteä Valbo AIF:stä vähän isommille jääkiekkoareenoille Gävleen ja Elitserien-seura Brynäsiin, jossa Bäckström pelasikin aina NHL:ään siirtymiseensä saakka.

Suuren yleisön tietoisuuteen Bäckström nousi Ruotsin Pohjola-leirinä tunnetussa TV-puckenissa, jossa nimensä mukaisesti hankitaan ensikosketus jääkiekkoilijana parrasvalojen ja TV-kameroiden loisteessa. Jo ensimmäisessä TV-puckenissaan vuonna 2001 Bäckström sai kotimaakuntansa, Gästriklandin joukkueessa runsaasti vastuuta turnauksen kahdeksassa ottelussa. Saaliina Ruotsin parhaita junioreita vastaan syntyi neljä tehopistettä. 13-vuotiaan pojankoltiaisen saavutus oli melkoinen, kun otetaan huomioon, että TV-pucken on pääasiassa 16-vuotiaiden aluejoukkueiden turnaus.

Seuraavalla kaudella gävleläinen räjäytti pankin täydellisesti. Kahdeksassa TV-pucken -ottelussa syntyi komeat tehopisteet 5+10, joilla hän oli yksi turneen parhaimpia hyökkääjiä.

Pelaaminen kuin unelmaa

Bäckiksen ruuti muuttui entistä kuivemmaksi. Seuraavina kolmena kautena Nicklas Bäckström oli lähes kaikessa mukana seilaten niin Brynäsin ykkösjoukkueen, kaksikymppisten kuin 18-vuotiaidenkin mukana. Tulostakin syntyi. Tuloksista kovin lienee se, että Bäckström debytoi jo 16-vuotiaana Brynäsin liigamiehistössä ja pelasi täyden kauden Elitserienissä 2005–2006 ollessaan vasta 18-vuotias.

Unohtaa ei sovi myöskään vuodenvaihteessa 2005–2006 Vancouverissa pelattujen nuorten MM-kisojen kuudetta sijaa pistepörssissä, ja totta kai, että ruotsalainen sankaritarina olisi täydellinen, lähes kaikkia muita vuoden nuorempana. Ensimmäisestä Elitserien-kaudesta jäi käteen 26 tehopisteen lisäksi myös valinta liigan vuoden tulokkaaksi.

Olympiakauden lopullinen kruunu tuli kuitenkin vasta toukokuussa. 18-vuotias Elitserien-supertähti pääsi jääkiekon MM-kisoissa pelaamaan turnauksen neljä viimeistä kamppailua, vieläpä Tre Kronorin jääkiekkohistorian nuorimpana pelaajana kautta aikojen. Näissä Latvian MM-kisoissa 185-senttinen nuorukainen pääsi pelaamaan muun muassa Detroit Red Wingsin Henrik Zetterbergin kanssa, joka on Bäckströmin suurimpia jääkiekkoidoleita yhdessä Mats Sundinin ja Peter Forsbergin kanssa.

Onnistunut MM-kisamatka toi lopulta kauden päätteeksi myös NHL-varauksen. Kesällä 2006 Washington Capitals varasi gävleläissyntyisen superlupauksen neljänneksi pienimmällä varausnumerolla. Edelle menivät vain Erik Johnson, Jordan Staal ja Jonathan Toews. Bäckströmin varausnumero oli niin pieni, että esimerkiksi sellaiset ruotsalaiset jääkiekkolegendat kuin Forsberg, Markus Näslund ja Daniel Alfredsson on varattu aikoinaan häntä myöhemmin NHL:ään. Bäckistä ennemmin ruotsalaispelaajan nimi varaustilaisuudessa on huudettu aiemmin vain Sundinin ja Sedinin kaksosten ansiosta.

Moskova sinettinä NHL-sopimukselle

Viime kaudella Nicklas Bäckström räväytti itsensä lopullisesti kiekkoilevan maailman tietoisuuteen. Bäckström näytti otteillaan, etteivät hänen vahvuutensa ole tuuletuksissa vaan toimistotöissä ja kiekon vastustajan maalin takatolpalle syöttämisessä. Tästä ruotsalaisen huippujääkiekkoilijan ilmentymästä ei pelkkää maalintekijää saa tekemälläkään, sillä vaikka viime kausi olikin miehen (tai pojan) paras, ei hän kihauksia kuitenkaan saanut aikaan kovin montaa. Brynäs-kauden saaliiksi tuli 45 pelissä tehopisteet 12+28.

Nuorten MM-kotikisat viime talvena Taalainmaalla olivat superlupaukselle myös onnistuneet, sillä seitsemässä ottelussa tulleisiin 0+7 tehoihin ei voi olla muuta kuin tyytyväinen. Kuin kertomaan Brynäs-miehen loistokkuudesta jääkiekkoilijana on sanottava vielä se, ettei viime kausi vielä tähän hänen osaltaan päättynyt. Kevään kruunuksi muodostui Moskovan MM-kisat, joissa tuli myös henkilökohtaista menestystä, yhdeksässä ottelussa kaikkiaan tehopisteet 1+5.

Suurenmoisen viime kauden jälkeen nuori Valbon - tai no ehkä kuitenkin - Brynäsin kasvatti lähti hakemaan uutta, entistäkin suurempaa nostetta uralleen hänet NHL:ään varanneesta Washington Capitalsista. Jo kesällä Capitals näytti arvostavansa tulevan supertähtensä palveluksia, sillä heinäkuun kolmantena Washingtonin GM George McPhee laittoi ison pyörän pyörimään ja hankki ruotsalaisen NHL-veteraani Michael Nylanderin NY Rangersista ikään kuin Bäckströmin oppi-isäksi Capsiin.

Liekö sitten Nylanderin isälliset neuvot menneet perille, mutta joka tapauksessa Nicklas Bäckströmin ura NHL-kaukaloissa on alkanut salamavalojen loisteessa, kuten Washingtonin ykkösvarauksen arvolle sopiikin. Alkukaudella hän on saanut vastuuta sekä venäläissupertähti Aleksandr Ovetshkinin että juuri Nylanderin kanssa. Tulosta on tullut siitäkin huolimatta, että Capitals on koko itäisen konferenssin ja liigan viimeisenä sekä samalla myös kehnoin kotijoukkue. Kauden aikana on syntynyt 25 ottelussa jo 14 tehopistettä (29.11.2007), eikä mies edelleenkään ole varsinaisesti mikään maalilinko, nimittäin pisteistä 12 on tullut syötöistä. Ehkä on aika tunnustaa, että nuori ruotsalainen on ennen kaikkea sekä loistava kahden suunnan hyökkääjä että pelintekijä.

“Pelaan puolustus- ja hyökkäysalueella. Tämä on minun peliäni. Luen peliä (hyvin) ja se on isoin vahvuuteni, numero yhdeksäntoista sanoi uutispalvelu msnbc.comin haastattelussa kauden alussa.”

Samoilla linjoilla oli myös Washingtonista potkut marraskuun 22. päivä saanut päävalmentaja Glen Hanlon:

“Hän on hyvä pelintekijä. Uskon, että hän on pelaaja, joka tuntee olonsa turvallisemmaksi syöttäessään kiekkoa kuin laukoessaan sitä.”

“Hän on hyvä kahden suunnan pelaaja. Bäckström vaikuttaa olevan aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan kaukalossa taistellessaan. Hän viihtyy sekä vasemmassa laidassa että keskellä. Hänen tulevaisuutensa NHL:ssä näyttää valoisalta.”

Eikä yhtään huonommaksi Bäckströmin kehumisessa jää Washington Postin jutussa Capitalsin GM George McPheekään:

“Viisas pelaaja. Olemme (Capitalsin omistaja Ted Leonsiksen kanssa) sanoneet aina, että parhaat pelaajat ovat viisaimpia pelaajia.”

Tulevaisuus taalajäillä

Vuoden paras eurooppalaistulokas olisi ylivoimainen myös koko liigan tulokaspörssissä ilman muuan Chicago-kaksikko Patrick Kanea ja Jonathan Toewsia. Ainakaan vielä Bäckström ei ole antanut kuitenkaan menestyksen nousta kansanomaisesti sanottuna hattuun. Siltä ainakin vaikuttaa:

“Minulle ei ole mitään väliä, kuka ne maalit tekee. Tärkeintä on, että joukkue voittaa. Tottakai minun täytyy aloittaa maalien tekeminen, mutta ei, en halua ottaa siitä paineita. Haluan pelata omaa peliäni, sillä tiedän, että lopulta se (maali) sieltä tulee, vaatimaton washingtonilaistunut gävleläinen sanoi msnbc.comissa, kun maaleja ei ollut 11 ensimmäisessä ottelussa tullut vielä ainoatakaan.”

Ainakin kliseet ovat kuin Fopalla tai Sundinilla ikään. Vaikka hän itse sanoisi mitä, on tämä ruotsalaisen kiekkokoulun ihmemies ollut elementissään rookie-kautensa aikana NHL:ssä. Esimerkiksi 23. marraskuuta Philadelphia Flyersia vastaan Bäckström oli ottelun näkyvimpiä hahmoja: syötöt napsahtelivat tasaisesti oman joukkueen pelaajien lapaan ja peliaikaakin tuli lähes 14 minuuttia. Miehen kansallisuudesta johtuen ei liene kenellekään yllätys, että jatkoajalle venyneen Philly-ottelun ratkaisi juuri Bäckström.

Jos kausi jatkuu tähän malliin, voi Capitals-tulokas nousta kohisten tulokaspörssissä. Hänen uransa kannalta se ei kuitenkaan ole tärkein asia. Caps nimittäin alkaa muutaman seuraavan vuoden sisällä nousta toden teolla 2000-luvun ahdingostaan. Sellaiset "uuden" NHL:n hallitsijat, kuten maalivahti Semen Varlamov, Ovetshkin ja Bäckström tulevat olemaan organisaation tulevaisuuden avainpelaajia. Eikä unohtaa tästä prospektista sovi myöskään Chris Bourqueta, sillä 1612 NHL-ottelun legendan, Ray Bourquen poika ei voi olla ihan kädetön pelihommissa. Tässä tulevaisuudennäkymässä Bäckström on ehdottomasti Capitalsin tärkeimpiä kivijalan palasia.

Ei tarvitse olla meedio ennustaessaan Bäckikselle pitkää NHL-uraa. Suomalaisittain on valitettavaa todeta, että se toinen Bäckström, Ruotsin Bäckström, tullee olemaan seuraavan kymmenen vuoden periodilla Suomen kaataja numero yksi.

Anteeksi vain suomalaiset, mutta uuden vuosituhannen jääkiekossa tarinamme päähenkilö tulee olemaan Capitalsin suurin valttikortti yhdessä Ovetshkinin kanssa - kenties yksi merkatuimpia NHL-senttereitä 2010-luvulla. Tämän tarinan päähenkilön uran viimeistä lukua ei ole vielä kirjoitettu.

Ei edes silloin, vaikka tarinaa kirjoittaisi suomalaistoimittaja!

Lähteet: Ruotsin Jääkiekkoliiton, MSNBC:n, Washington Postin, Hockey DB:n, Elite Prospectsin ja Arbetarbladetin internet-sivut

Nicklas Bäckström
Syntynyt: 23.11.1987, Gävle, Ruotsi
Ikä: 20 vuotta
Pituus: 185 cm
Paino: 90 kg
Pelipaikka: keskushyökkääjä (left)
Perhe: naimaton
Seurat: Valbo AIF -2001, Brynäs IF 2001-2007, Washington Capitals 2007-
Saavutuksia: MM-kultaa 2006, alle 18-vuotiaiden MM-pronssia 2005
Valinnat: Elitserienin vuoden tulokas 2006
Maaottelut: 28 A (4+8=12 tehopistettä), 18 N (5+13=18), P 18 (5+6=13)
Elitserienissä: runkosarjassa 110 ottelua 22 maalia + 44 syöttöä= 66 tehopistettä
NHL-varaus: Washington, 1. kierros, 4. valinta, kesä 1999
NHL:ssä: runkosarjassa 24 ottelussa 2 maalia + 12 syöttöä= 14 tehopistettä. Tilanne 29.11.2007
Muuta: on kaikkien aikojen nuorin (18 vuotta ja 6 kuukautta) ruotsalaispelaaja, joka on koskaan pelannut jääkiekon MM-kisoissa. Isä Anders on aikoinaan varattu NY Rangersiin, hän on myös pelannut 311 Elitserien-ottelua. Isoveli Kristoffer on seilannut Elitserienin ja Allsvenskanin väliä viime vuosina.

Kärpät "punnersivat" voiton

2007-12-06T14:13:00.001+02:00

Mikään ei ärsytä niin paljon kuin asiantuntemattomuus urheilutoimittajilla. Myönnetään, minun on ihan turha saarnata siitä, koska omakin asiantuntemuus on vähän niin ja näin – mutta en olekaan ammattitoimittaja.

Vielä 2000-luvun jääkiekossakin kuulee maagisen lauseen: ”Oulun Kärpät voittivat mestaruuden!”

Ei Kärpät ole mikään monikko, eihän Tapparan kohdallakaan sanota ”Tampereen Tappara voittivat paikallispelissä Ilvekset”. Okei, huono esimerkki, mutta silti. Ei ole mitään niin raivostuttavaa kuin kuulla näitä typeriä sananmuunnoksia, sillä jokainen vähänkään äidinkieltä lukenut tietää, ettei esimerkiksi Puolustusvoimiakaan käytetä monikossa – eihän Suomella ole kuin yksi maanpuolustus.

Myös turhat lainausmerkit inhottavat hyvin paljon jääkiekko- ja urheiluaiheisten tekstien edessä, kuten vaikkapa: Selänne ”haistoi” hienosti maalipaikan.

Ei tarvitse olla ruudinkeksijä tietääkseen, ettei esimerkiksi Suomen MM-kisajoukkueessa pelaa kukaan oikea leijona. Eikä kenelläkään ole nenää, jolla haistettaisiin maalipaikat. Hyvät toimittajat, ei niissä tarvitse olla lainausmerkkejä.

Koin tuskia aiheen kanssa jo eilen iltapäivällä lukiessani paikallislehteä, mutta illalla järkytyin totaalisesti. Ylen torstaisessa Urheiluruudussa Kirsi Pelttari totesi: ”Lentopalloliigan kaksi kärkikamppailua olivat tasaisia. Muuramen Lentopallo voitti oman ottelunsa 3-2 ja Santasport omansa 3-1.” Hyvin tasaista, kun ottaa huomioon, että lentopallossa on kuitenkin mahdollisuus maagisiin 3-0 voittoihin...

Toimittajat, yrittäkää edes kiinnostua urheilun kirjoittamisesta ja puhumisesta tai vaihtakaa alaa. Ihan kuinka vaan, mutta lukijoita, katsojia ja kuuntelijoita täytyy arvostaa. Muuten on aika hakoteillä.

Ja pahasti.

Kovy – the King

2007-12-06T13:02:00.000+02:00

Upeat harhautukset ja hallittu nosto Sveitsi-maalin kattoon saivat Atlanta Trashersin Ilja Kovaltshukin näyttämään 2000-luvun Albert Einsteinilta jääkiekon MM-kisojen avausottelussa vuonna 2003.

Reilun neljän vuoden takaiset venäläistaiturin MM-kisaotteet saivat minut vakuuttuneeksi miehen kyvyistä. Nyt, neljä vuotta myöhemmin Kovaltshuk on noussut maalintekijälupauksesta universumin kovimmaksi maaliruiskuksi.

Tällä kaudella Trashersin ykköspelaaja on saanut kasaan jo 22 maalia ja 15 syöttöpistettä. Harva muistaa, että NHL:n maalipörssiä johtavan Kovaltshukin kausi alkoi kuitenkin mollivoittoisesti, niin kuin koko Trashers-miehistöllä.

Kuten venäläispelaajilla yleensä, myös Kovaltshukin jääkiekolla on kaksi puolta: hyvänä päivänä hän on loistava maalintekijä, huonona päivänä yksi huonoimmista ykkösketjun NHL-pelaajista. Jälkimmäisestä sai osansa myös kauden kuusi ensimmäistä otteluaan hävinnyt Trashers, sillä Kovaltshuk teki samaan aikaan vaatimattomat 3+1 tehopisteet.

GM Don Waddel teki nopean ratkaisun: täydellisesti epäonnistunut Bob Hartley sai lähteä päävalmentajan paikalta.

Yllätys, yllätys, Waddelin itse otettua valmennusvastuun Kovy nousi todelliseen lentoon tehden heti kuudessa seuraavassa ottelussa kaksinkertaiset, 3+5 pisteet Hartleyn alkukauteen verrattuna.

- Tämä on itseasiassa ensimmäinen kerta täällä ollessani, kun todella nautin pelaamisesta. Nykyinen pelityyli sopii paremmin nopeudellemme ja taidollemme, Kovaltshuk sanoi Toronto Sunissa.

Parempi kuin koskaan

Kesän 2001 NHL:n ykkösvaraus voitti jo kaudella 2003 – 04 NHL:n maalikuninkuuden, mutta tällä kaudella hän on pelannut paremmin kuin koskaan. Kovaltshukista tuli marraskuun alussa Ottawa- ja Tampa Bay -kamppailujen hattutemppujen ansiosta 12 vuoteen ensimmäinen pelaaja, joka on saanut kolme maalia kasaan kahdessa peräkkäisessä ottelussa.

- En ikinä ajattele ennen kauden alkua, että kuinka monta maalia tai pistettä teen. Menen vain jäälle ja teen parhaani, Kovaltshuk sanoi.

Mitä ihmettä, venäläiskiekkoilijako tyytyy vain tekemään parhaansa? Olkaa huoleti, sillä miehen omanarvontunto on edelleen tallessa:

- Valmentaja odottaa pisteitä. Ei ehkä joka vaihdossa, mutta siksi olen täällä, hän jatkoi.

Philips Areenan yleisö on tottunut viimeistään tällä kaudella, että kun kaksikko Marian Hossa – Kovaltshuk on jäällä, on lupa odottaa maaleja. Jokailtainen Kovaltshuk meidän -rukous ei venäläissupertähteä tunnu kuitenkaan haittaavan:

- Ei se tunnu paineelta, se tuntuu hauskalta. Sen takia pelaat lätkää. Yrität maalata aina, kun lauot. Sinun täytyy laukoa, jos haluat tehoja, Kovy sanoi The Canadien Pressin haastattelussa.

Jos homma on yhtä helppoa kuin Mr. Kovaltshuk sanoo, ehkä suomalaisvalmentajien kannattaa ottaa oppia venäläistähdestä: lauot, ja maaleja tulee kuin liukuhihnalla.

Utopistista, mutta ainakin näyttää toimivan...

Lähteet: The Canadian Press ja Toronto Sun