Nuorten MM-kisoista nuorten MM-kisoihin

Vuosi 2007 alkaa olla pikkuhiljaa ehtoopuolella, mutta mitä kiekkovuosi tarjosi vuonna 2007? Tarjosiko se vain Teemu Selänteen Stanley Cup -voiton vai jotain muutakin? On aika pureutua vielä kerran menneen kiekkovuoden tapahtumiin.

Alkuvuodesta nuorten MM-kisat tarjosivat Jonathan Toews -rankkarishown ja puolustajan pistepörssivoiton, kun Erik Johnson voitti nuorten MM-kisojen pistepörssin. Totta kai päällimmäisenä kisoista jäi mieleen myös Kanadan ylivoimainen esitys, joka oli fyysisellä ja kurinalaisella joukkueella ihan omaa luokkaansa.

Melkein heti nuorten MM-kisojen jälkeen olikin sitten vuorossa Euroopan seurajoukkueiden mestaruusturnaus. Suomalaisjoukkue oli kolmatta kertaa peräkkäin finaalissa, kun HPK raivasi tiensä alkulohkosta loppuotteluun. Lopulta kuitenkin Venäjän Superliigan AK Bars Kazanin tähtisikermä osoittautui odotetun kovaksi tai jopa vieläkin kovemmaksi vastukseksi, kun se voitti mestaruuden HPK:n nenän edestä peräti lukemin 6-0.

SM-liigan pudotuspeleissä Kärpät osoitti jälleen olevansa kotimaan pääsarjan kovin joukkue, kun se kaatoi loppuottelusarjassa Jokerit suoraan kolmessa ottelussa. Muutenkin koko Kari Jalosen luotsaama miehistö oli juuri niin vahva kuin se parhaimmillaan tai pahimmillaan voi olla, sillä Kärpät voitti peräti kymmenen ottelua putkeen pudotuspeleissä ja se jos mikä kertoo viime kauden mestarijoukkueesta kaiken oleellisen.

Jääkiekon MM-kisat olivat Suomelle menestys, vaikka lopulta kulta jäikin taas harmittavan lähelle. Leijonien pelit Hodynka-areenalla sujuivat hyvin vaihtelevissa merkeissä; välillä peli toimi kuin unelma, välillä mikään ei toiminut. Alku- ja jatkosarjassa Suomi hävisi kahdesti, mutta puolivälierässä USA:ta vastaan Jere Lehtisen helpottava maali rangaistuslaukauskilpailussa käänsi turnauksen kulun. Välierissä suomalaisten peli taitavaa Venäjää vastaan pysyi hyvin paketissa, ja lopulta Mikko Koivun hieno taistelumaali jatkoajalla toi Suomelle finaalipaikan. Loppuottelussa Leijonat alkoi pelaamaan vasta, kun Kanada oli siirtynyt kolmen maalin johtoon. Sen jälkeen Suomen tehtävä tuntuikin mahdottomalta, ja tietenkin vähän kisojen jälkeen hopea tuntuu aina hävityltä mitalilta, mutta melkein vuosi kisojen jälkeen on aika tunnustaa, että eiköhän se hopa lopulta ollut ihan hyvä saavutus.

Kesäkuussa 2007 Teemu Selänteen 15 vuoden NHL-ura sai upeimman mahdollisen kruunun, kun Anaheim Ducks voitti viidennessä ottelussa Ottawa Senatorsin kotiyleisönsä edessä. Selänteen kyynelehtimistä katsoessa ei voi olla muuta kuin tyytyväinen mestaruuden mentyä Ducksille - siinä oli Teemun uran lopullinen kruunu, jatkoi hän sitten uraansa tai ei.

Kesäkuussa varattiin myös tulevaisuuden NHL:n hallitsijat Columbuksessa, johon NHL-väki oli kokoontunut juhannusviikonlopuksi. Lopulta pienikokoinen usalaishyökkääjä Patrick Kane sai kunnian olla ensimmäinen varattu pelaaja Chicago Blackhawksin toimesta. Seuraavat pelaajat olivat James vanRiemsdyk ja Kyle Turris, jotka kaikki olivat vielä päivää ennen varaustilaisuutta tasoissa ykkösvarausta ajatellen. Lopulta kuitenkin ensimmäisenä varannut Blackhawks päätti ottaa edellisenä vuonna varatulle Jonathan Toewsille tutkaparin Kanesta.

Uusi kiekkokausi lähti SM-liigan osalta liikkeelle syyskuun 11. ottelulla HIFK-HPK. Ennen kauden alkua suurimmat puheenaiheet olivat olleet jälleen SM-liigapelaajien joukkomuutto ulkomaille, ja tietenkin Jere Karalahden siirtyminen Oulun Kärppiin. Myös JYPin suursatkaukset ja Lahden Pelicansin koko alkukauden jatkunut hieno pelivire ovat olleet liigasyksyn ykköspuheenaiheita. Lisäksi vähälle mediahuomiolle jäänyt Espoon Blues on pelannut koko syksyn todella vahvasti, sillä esimerkiksi 11 voiton putki on ollut harvinaista liigahistorian aikana kenelle tahansa, ja varsinkin joka vuosi alle tasonsa pelanneelle espoolaisryhmälle.

NHL:ssä syksy on tarjonnut pahannäköisia ylilyöntejä moneen kertaan: kukaan ei ole välttynyt Philadelphian Jones-Boulerice-Downie trion ylilyönneistä, mutta - toivottavasti - pahin tapahtui joulukuussa, kun New York Islandersin hyökkääjä Chris Simon yritti polkaista luistimellaan Pittsburghin Jarkko Ruutua. Toivottavasti tällaiset tapaukset jäivät vuodelle 2007.

Marraskuussa pelattu Karjala-turnaus käynnisti A-maajoukkueen uuden valmennusryhmän työn kohti Kanadan MM-kisoja. Alku ei vaikuttanut erityisen lupaavalta, sillä Leijonat oli pienten marginaalien kotiturnauksessa lopulta viimeinen, vaikka ennen Ruotsi-ottelua sillä oli mahdollisuudet jopa turnausvoittoon saakka.

Joulukuun kiekkopuheenaiheeksi nousi jälleen Jere Karalahti, joka joutui poliisin huostaan kuukaudeksi kesällä tapahtuneen laajan huumevyyhdin jälkimainingeissa. Karalahti itse on koko ajan kiistänyt syyllisyytensä häntä vastaan esitettyihin rikoksiin, mutta vasta aika näyttää, mikä on lopullinen totuus asiassa.

Vuosi 2007 päättyi siihen, millä se myös alkoi, sillä nuorten MM-kisat nousivat kiekkoväen otsikoiksi jälleen tapaninpäivänä. Tällä kertaa yllätyksiä nuorten MM-kisoissa tarjosi Ruotsi, joka päätti Kanadan Suomen kotikisoista jatkuneen voittoputken tylysti alkusarjassa. Suomen joukkue pelasi ensimmäisen puolikkaan nuorten MM-kisoista suunnilleen omalla tasollaan, vaikka tottakai aina löytyy parannettavaa.

Vuosi 2007 alkaa pikkuhiljaa olla ohi, ja niin myös jääkiekkovuosi 2007. Vuosi oli mielenkiintoinen ja jännittävä, mutta nyt on aika siirtyä uudelle vuodelle 2008. Kannattaa muistaa myös: jos otat, et ammu; jos ammut, et ota.

Nyt puhuttiin siis raketeista, mutta kiitos tämän blogin lukijoille vuodesta 2007 ja hyvää uutta vuotta 2008!

Ruotsi sen jo teki, onko myös Suomen vuoro?

En uskonut näkeväni päivää, jona olisin tyytyväinen Ruotsin voitosta, mutta nyt olen senkin päivän nähnyt, eikä siihen mennyt kuin 17 vuotta. Tre Kronorin juniorit nimittäin voittivat lauantai-iltana Kanadan 4-2. Kanadan, joka oli sitä ennen voittanut 20 ottelua nuorten MM-kisoissa putkeen (!), edellinen tappio tuli Suomen kotikisoissa USA:ta vastaan dramaattisessa loppuottelussa vuonna 2004.

Hienoa, muuta ei voi sanoa. Olen tässä muutamana viime päivänä miettinyt vallitsevaa tilannetta, jossa vaahteralehtipaitaisten miehistö jatkaa ottelu ottelulta vakuuttavaa kulkuaan voitosta ja mestaruudesta toiseen, mutta onneksi ainakin pieni mutta tuli matkan varrelle juuri nyt. Ei minulla sinänsä olisi mitään vastaan Kanadan neljännelle perättäiselle kultamitalille, mutta ehkä tässäkin tapauksessa liika on liikaa: olisi hienoa nähdä jonkun muunkin välillä juhlivan nuorten MM-kisoissa - vaikka se olisi - noh pahaltahan tämä tuntuu - Ruotsi.

Mutta ei tämä Kanadan kultajunaa ole pysäyttämässä, todennäköisesti Pendoliino kiihdyttää entistä vakuuttavammin maanantaina Tanskaa vastaan, mutta ainakin puolivälieristä tien karsiminen välieriin näyttää varmalta: samaan aikaan, kun Kanadan pitäisi voittaa maanantaina Tanska, - minkä se tekeekin vuorenvarmasti - pitäisi Tshekin voittaa A-lohkon päätösottelussa Ruotsi maksimissaan viidellä maalilla, että Kanada selviäisi suoraan välieriin, muuten Ruotsi tai Tshekki on suoraan välierissä. Ei vaikuta kovinkaan helpolta...

Mutta ei Suomenkaan tie välieriin helpottunut Kanadan hävittyä länsinaapurillemme. Mikäli Pikkuleijonat häviää USA:lle, on hyvin todennäköinen puolivälierävastustaja juuri suuri ja mahtava Kanada. Voitollakin vastaan asettuu hyvin todennäköisesti kisaisäntä Tshekki, eikä sekään ole mitenkään ihana vastustaja.

Mutta ei välieräpaikka mahdottomalta tunnu. Eilisen helpottavan 5-0 Kazakstan-voiton jälkeen Suomen on huomattavasti helpompi hengittää, sillä puolivälieräpaikka on jo periaatteessa varma, jos Sveitsi sitten ei yllätä Venäjää.

Puolivälieräpaikan jälkeen peli täytyykin saada toden teolla kuntoon, mikäli voi edes haaveilla välieräpaikasta. Aiemmissa otteluissa vaivannut pelin eläminen hyvissä ja huonoissa jaksoissa pitää saada ehdottamasti kunnolla kaltereiden taakse. Enää hyvän erän jälkeen ei voi seurata täysin sysimustaa erää tai voi tulos olla katastrofaalinen. Kanadalla kyllä riittää rankaisijoita: on Stamkosia, Tavaresia, Turrisia ja Girouxia.

Hyvänä päivänä Suomi voi lyödä ihan kenet vain, niin Kanadan kuin USA:nkin. Ruotsin voitto osoitti sen, että kanadalaisetkin ovat vain ihmisiä, sillä kolme maalia omiin neljässä minuutissa kertoo, ettei Atlantin takana oleva kaurapuuro ole sen kummallisempaa kuin kotimainen Elovenakaan.

Hyvä ottelu maanantai-iltana USA:ta vastaan ja samalla hankittu hyvä fiilis voi siivittää suomalaiset ihan mihin vain. Kaikki on vielä auki. Tästä on hyvä jatkaa.

Toiveikas, toiveikkaampi, minä

Olipa kerran jääkiekkojoukkue, joka oli menossa pelaamaan Tshekkiin nuorten MM-kisoja. Tämän joukkueen tavoitteena oli voittaa mestaruus. Tämän joukkueen varamiehinä olivat muun muassa Teemu Laine, Janne Laakkonen ja Ville Koistinen.

Samaan aikaan, mutta tasan viisi vuotta myöhemmin on muuan joukkue, joka on myöskin menossa pelaamaan Tshekkiin nuorten MM-kisoja. Tämän joukkueen tavoitteena on ottaa turnauksesta mitali. Tämän joukkueen varamiehiä ei ole julkistettu, sillä kaikki kynnelle kykenevät on koottu mukaan kaukaisesta Pohjolan maasta.

Viisi vuotta sitten Pikkuleijonat toi lopulta pronssia Pardubicen kisoista. Siihen voi olla lievästi pettynyt, koska joukkue oli joko kovin tai toisiksi kovin suomalainen kaksikymppisten tiimi ikinä: on ihan makuasia, kumpi 2002 vai 2003 vuoden nuorten MM-kisajoukkue on Suomen kaikkien aikojen Pikkuleijonamiehistö.

Näissä MM-kisoissa Suomen turnaus ei ole lähtenyt erityisen hyvin liikkeelle, sillä sekä Sveitsiä että Venäjää vastaan peli on ollut kuin huonossa vuoristoradassa. Eikä huono alku johdu ainakaan siitä, että Jukka Rautakorpi ei osaisi enää valmentaa Ruotsissa vietetyn vuoden jälkeen, sillä kyllä hän on edelleen ammattilainen isolla A:lla.

Taapertaminen johtuu yksinkertaisesti siitä, ettei tämä ikäluokka ole niitä Suomen jääkiekkohistorian kovimpia - vaikkakin se otti kahden vuoden takaisista 18-vuotisten kisoista hopeaa. Mutta silti. Tämän joukkueen pelaajat ovat valovuosia jäljessä esimerkiksi nuoria Tre Kronor -pelaajia, sillä kovin paljon vaihtoehtoja ei olisi Suomen joukkueen Patrik Berglundiksi tai Rob Hisey -veivin tehneeksi Robin Figreniksi. Jos valmentaja-Rautakorpi ei ole sitten oppinut Leksandissa temppuilemaan mailan kanssa...

Huono alku on Suomen rasitteena myös koko turnaukselle, sillä mikäli Pikkuleijonat häviää tänään Kazakstanille, on se lähes varmasti karsintasarjassa. Se jos mikä kuulostaa pelottavalta. Älkääkä sanoko Kazakstanin olevan läpihuutojuttu, sillä se osoitti jo loistavalla ja tasaisella pelillä Venäjää vastaan olevansa pelottavan hyvä ja vaarallinen huippupäivänään - toivottavasti ei tänään.

Ottakaamme positiivisuutta vähän pullosta ja miettikäämme tulevaa, sillä turnausta on vielä paljon jäljellä ja se voidaan pelastaa ja tuhota vielä moneen kertaan. Mikäli Suomi voittaa tänään Kazakstanin, on se lähes varmasti pudotuspeleissä mukana, ja sen jälkeen kaikki on taas ihan auki ja vaikka kulta on mahdollista, eikä ikäluokka olekaan enää ihan huono.

Jääkiekko on ihmeellinen peli, mutta toivottavasti negatiiviset ihmeet tämän nuorten MM-turnauksen osalta olisivat jo Pikkuleijonien osalta takana päin. Nyt jos koskaan olisi hienoa päästä takaisin mitalikantaan kaksikymppisten turnauksessa vuoden tauon jälkeen.

Vaikka vain sen takia, että Suomi on taulukosta riippuen joko kolmanneksi tai neljänneksi kovin maa nuorten MM-kisoissa kautta aikojen. Ja sitä historiaa olisi herkullista jatkaa, oli vuosi sitten 2002 tai 2007!

Oodi nuorten MM-kisoille

Nuorten MM-kisat ovat perinteinen pala minun joulupalapeliäni. Nuorten MM-kisojen seuraamisesta saa lähes aina paremmin mielihyvähormonit liikkeelle kuin aikuisten MM-kisoista - se jos mikä on fakta. Kevään arvokisoissa nimittäin on liian monta ennalta arvattavaa ja mitään sanomatonta ottelua, joten kisoista ei saa läheskään sitä fiilistä, mikä nuorten MM-kisoista tulee.

Alle 20-vuotiaiden kisoissa tunne on sana, josta kumpuaa kaikki se hieno, mikä kisoista tekee loppuvuoden hienoimman yleisötapahtuman. Varsinkin kanadalaiset pelaavat jokaisessa pelissä kuin Stanley Cup -finaalissa, mikä on tietenkin kiekkofanille plussaa. Tunne tuo peliin aivan uuden ulottuvuuden.

Valitettavasti globaalisti kiekkojuniorien mestaruudesta kamppaileminen ei ole erityisen mediaseksikästä. Sen olen huomannut vasta tänä vuonna, ja sen, kuinka pieni laji jääkiekko ja nuorten MM-kisat ovat, sillä kovin monelle maailmassa tai edes Suomessa vuodenvaihteessa järjestettävä turnee ei sano juuri mitään: "Jaa, mitkä kisat?", on hyvin yleinen kysymys, kun puhe siirtyy nuorten MM-kisoihin.

Mutta ei se mitään, kaksikymppisten arvokisat ovat silti hieno tapahtuma. Ja joskus se on pakko kokea myös itse. Jos ei vielä ensi talvena, niin neljän vuoden kuluttua on pakko päästä katsomaan Kanadan järjestämiä nuorten MM-kisoja: 20 000 hullua Kanukkia huutaa kurkku suorana jääkiekon kotimaan puolesta. Voiko hienompaa olla?

Varmasti. Mutta ei vaatteet päällä.

Jos ei olisi kateutta, ei olisi ylpeyttä

"Sääliä saa ilimaaseksi mutta kateus pitää ansaata", on Tähkän Laurin motto, joka sopii hyvin kaikkeen - myös kiekkojournalismiin.

Kun viidennellä luokalla ilmoitin tomerasti kaikille tutuille ja tuntemattomille urahaaveekseni urheilutoimittajan ammatin, oli kaikkien ystävien ja sukulaisten reaktiot enemmän myötähäpeään kuin kateuteen viittavia. Toisin on nyt. Saan pientä puukkoa koko ajan kirjoittamisesta kavereiltani, ja se jos mikä pitää ajatukset ja kirjoitukset raikkaana, eikä siinä mitään: pieni piikittely kuuluu asiaan. Välillä on vain hiukan vaikea ymmärtää, miksi minusta pitää tehdä joku pyhä auktoriteetti, joka ei voi olla koskaan jääkiekon suhteen väärässä?

Niillä hetkillä muistan leikkiväni kiekkojournalistia - ja tietenkin komealta kuulostavan asian: he ovat kateellisia minulle jostakin perverssistä syystä!

Jokaisesta tekemästäni virheestä maksetaan kalliisti; jokaisesta unohduksesta maksetaan kalliisti. Tottakai, eihän muuten elämä olisi niin hauskaa. Mielestäni ei kuitenkaan ole synti, ettei joulunaikaan tiennyt Henrik Zetterbergin olevan ainakin kahden pelin selkähuililla. "Zeta" on nimittäin viimeisin lyönnin aihe, jonka kaveriltani sain jääkiekkoerheestäni johtuen. Aika skitsofreenista touhua.

Toisaalta ymmärrän myös tätä kaveriani: olen itsekin aina vihannut ihmisiä, jotka luulevat tietävänsä kaikesta kaiken, vaikka eivät kuitenkaan tiedä - kuulun juuri tähän kategoriaan itsekin, siksi niin kaltaisiani vihaankin. Kaikkitietävänä on erittäin mukavaa olla, siksi haluan, ettei muita kaikkitietäviä maailmasta löydy!

Niin, melkein unohdin: Michael Frolik teki Tanskaa vastaan nuorten MM-kisoissa hattutempun. Ai, et tiennyt sitä?

Etkä tiennyt sitäkään, miten se liittyy tähän kolumniin? Ei mitenkään. Mutta ei se mitään, ettet tiennnyt. Sen takia sinulla on olemassa minut. Jos taas tiesit, kuulut ryhmään "Ihmiset, joilla ei ole muuta elämää kuin jääkiekko" (lue: olet vähän parempi kuin muut!)

Tervetuloa kerhoon, olet kerhopaikkasi ansainnut.

Pikkuleijonia vai isoja lampaita?

Nuorten jääkiekon MM-kisat pyörähtävät jälleen käyntiin tapaninpäivänä. Tällä kertaa kisat pelataan Tshekin Liberecissä ja Pardubicessä, mestari on selvillä loppiaisen aattona 5. tammikuuta 2008.

Suomi ei tänäkään vuonna lukeudu kisojen suurimpien ennakkosuosikkien joukkoon, vaikka Jukka Rautakorven luotsaama miehistö pystyykin nappisuorituksella haastamaan muut huippumaat jopa mitalipeleissä. Kisojen suurimpina ennakkosuosikkeina ovat edellisvuosien tapaan Kanada, USA ja Venäjä, erityisesti Kanadan joukkue on totutusti kova, sillä jääkiekon kotimaassa nuorten MM-kisoilla on kovin arvostus heti olympiakisojen jälkeen. Suomen lisäksi B-lohkossa pelaavat Kazakstan, Venäjä, Sveitsi ja USA. A-lohkossa pelaavat kisäisäntä Tshekin lisäksi Kanada, Tanska, Ruotsi ja Slovakia.

Etukäteen ajateltuna A-lohkon lohkovoittoon ja samalla suoraan välieräpaikkaan pitäisi selvitä Kanada. Kanadan joukkue vaikuttaa juuri niin vahvalta kuin sen voisi ennen kisojen alkua ajatella olevankin, sillä joukkueen kirkkaimmat tähdet niin maalivahdeista kenttäpelaajiinkin ovat vakuuttavia. Esimerkiksi maalinsuulta löytyvät niin viime vuoden Ruotsin kisojen kakkosmaalivahti Leland Irwing kuin myös alkukauden Los Angeles Kingsin NHL-joukkueessa pelannut Jonathan Bernier. Eikä unohtaa sovi myöskään Steve Masonia, joka saattaa hyvinkin olla Kanadan maalinsuulla.

Myös Kanadan hyökkääjistössä löytyy varmoja tulevaisuuden NHL-supertähtiä. Vuonna 1990 syntyneistä huippuhyökkäjistä, Steven Stamkosista ja John Tavaresista, povataan tulevaisuuden NHL-eliittiä. Tavaresin tähtistatuksesta kertoo muun muassa se, että Toronto Maple Leafs oli tarjoamassa loppuvuodesta 1990 syntyneelle hyökääjälle vuoteen 2011 kestävää sopimusta ennen varsinaista NHL-sopimusta.

Vaikka nuoremmalla kaartilla onkin tähtistatus, niin on sanottava, että Kanadan kirkkain tähti lienee kuitenkin Kyle Turris, joka varattiin viime kesänä Columbuksen järjestämässä NHL-varaustilaisuudessa kolmantena. Siltikin, että hän ei seurajoukkueessaan olekaan ollut kovimmassa lennossa, mutta Kanadan maajoukkue ja vaahteralehtipaita ovatkin tunnetusti toinen juttu, sillä Turris on jo harjoitusotteluissa paukutellut pisteitä lähes joka ottelussa.

B-lohkon suurimmat paineet menestyksestä kantavat Venäjä ja USA, vaikkakaan ihan kirkkainta joukkuetta Venäjä ei tämän vuoden MM-kisoihin saa. Maan valmennusjohto ei ottanut viime vuoden MM-kisojen huippuveskaria Semen Varlamovia, joka oli aika kummallinen veto johtoryhmältä. Hyökkäyksen ehdottomiin tähtiin kuuluvat Nikita Filatov ja Aleksei Tsherepanov, joista jälkimmäinen kaveri saattaa halutessaan olla kisojen kovin hyökkääjä - jos venäläinen ylimielisyys ei nosta päätään oikein kunnolla.

USA:n joukkueen nimilistassa silmä kiinnittyy väkisinkin viime kesänä toisena NHL:ään varattuun James vanRiemsdykiin, joka kantaa hyökkäyskaluston suurimmat paineet maalinteossa. Puolustuksessa johtajan viittaa laitetaan toden teolla Jamie McBainille, joka esiintyi jo viime kaudella länsinaapurimme järjestämissä MM-kisoissa. Ihan viime kauden joukkue ei nimilistan puolesta ole, mutta kyllä tällä tiimillä pitäisi olla ihan mahdollista päästä finaaliin tai ainakin mitalipeleihin. Lohkovoitto ei ole mahdotonta.

USA:n ja Venäjän jälkeen Suomen pitäisi onnistua olemaan kolmantena omassa lohkossaan. Ainakaan valmennusjohdosta sen ei pitäisi jäädä kiinni, sillä Jukka Rautakorpi on mies paikallaan joukkueen peräsimessä. Myöskin maalivahtikalusto on ehdotonta huippukaliiperia parin kesän takaisen Tampa Bay Lightningin ykkösvarauksen Riku Heleniuksen muuraamana. Puolustus on hiukan laadukkaampi kokoonpano kuin hyökkäys, mutta sekään ei ole erityisen jäätävä, vaikka joku muuta väittäisikin. Uskon, että Suomen puolustuksen kirkkain tähti Joonas Lehtivuori onnistuu pysymään sveitsiläishyökkääjien kyydissä, mutta mitä sitten tapahtuu, kun Aleksei Tsherepanov tulee täydellä vauhdilla Lehtivuorta kohti, ehtiikö hän edes nähdä Tsherepanovia kiekon kanssa?

Näissäkin MM-kisoissa Pikkuleijonien pelin pitää onnistua ennen kaikkea joukkueena, yksilöpelissä Suomi voi hävitä niin Sveitsille kuin Slovakiallekin. Sillä tiellä Suomi ei tule pärjäämään, mutta joukkueena poikamme voivat yllättää jopa mitaleille, sillä eihän Suomella pitänyt olla mitään mahdollisuutta toisessa maailmansodassa Neuvostoliittoakaan vastaan, mutta kuinkas sitten kävikään?

Koska nuorten MM-kisat ovat perinteisesti jouluna, lienee aika antaa ,Teille hyvät lukijat, joululahja. Nimittäin tässä jo vähän etukäteen 2008 vuoden nuorten MM-kisojen tulokset:

Mestari: Kanada
2. USA
3. Venäjä
4. Ruotsi
5. Suomi
6. Tshekki
7. Slovakia
8. Sveitsi
9. Tanska
10. Kazakstan

Pistepörssin voittaja: Kyle Turris, Kanada
Paras maalivahti: Riku Helenius, Suomi
Paras puolustaja: Karl Alzner, Kanada
Paras vuonna 1990 syntynyt pelaaja (samaa ikäluokkaa kuin allekirjoittanut): John Tavares, Kanada

Mutta nyt on aika siirtyä joulunviettoon, joten jääkiekkorikasta joulunaikaa hyvät lukijat!

Nimihirviö vai veskareiden hirviö?

Tällä kaudella NHL-fanien normaalien aamurutiinien sekaan on ilmestynyt uusi nimi: Dustin Byfuglien. Varmasti yksi jos toinenkin on ihmetellyt, kuka ihme on tämä mystinen Buf... (no antaa olla) ja mistä hän on yhtäkkiä tupsahtanut NHL-kaukaloihin. Tummahipiäinen nuori puolustaja erottuu NHL-pelaajien joukosta paitsi ihonvärinsä, myös rankan lapsuutensa vuoksi.

Dustin Byguflienin tarina on tavallinen teiniäidin lapseksi syntyneen tarina – se on kaikkea muuta kuin helppo. Hänen valkoinen äitinsä Cheryl Byfuglien päätti lukion jälkeen mennä kauneusakatemiaan St. Cloudiin Minnesotan osavaltioon. Siellä hän tapasi tummaihoisen St. Cloudin yliopiston huippujalkapalloilija Rick Spencerin. Parin tapaillessa kaikkia asioita ei hoidettu aina niin viimeisen päälle, ja yhdeksän kuukautta myöhemmin maailmaan ilmestyi tuleva huippujääkiekkoilija, joka ristittiin myöhemmin Dustin Byfuglieniksi.

Byfuglien – tai BUHF-lihn, kuten hänen nimensä kuuluu lausua – varttui pienessä, 2800 asukkaan, Roseaun pikkukaupungissa lähes kivenheiton päässä Kanadan rajasta. Nuorena elämän pääosassa eivät olleet playstationit, hienot vaatteet tai uutuuttaan kiiltävät jääkiekkomailat, sillä asuminen yksinhuoltajaäidin kanssa asuntovaunussa ei todellakaan ollut niitä helpoimpia teitä jääkiekkoilijan ammattiin valmistuessa.

Esimerkiksi Dustinin varusteisiin Cheryl-äiti joutui ottamaan hyvin usein lyhytaikaista pankkilainaa, lisäksi hän joutui muun muassa vuokraamaan luistimia suurkaupunkien isommista urheiluliikkeistä. Mutta myös äiti tiesi, että kiekko oli ”Buffille” se henkireikä, minkä avulla poika jaksoi päivästä toiseen.

Eikä lapsuuden vaikeuksia helpottanut se, että Dustinia ei koulu liiemmälti kiinnostanut. Ja tuskin sekään, että hän joutui viettämään kotona jo nuoresta saakka paljon aikaa äidin kiireistä johtuen.

– Oli raskasta, kun ei ollut isää. Töiden jälkeen äidillä oli keilailua, moottorikelkkailua tai muita juttuja. Minun täytyi pärjätä omillani, kertoo Byfuglien.

Byfuglienin lapsuudesta liikkuu mielenkiintoisia lätkätarinoita, joista yksi kuvaa ehkä parhaiten nuorukaisen sitoutumista rakkaaseen lajiin. Kiekkoilijan alku nimittäin odotti lähes joka aamu ennen koulun alkua Roseaun Memorial Arenan ulkopuolella kylmässä ja pimeässä ennen kuutta, jolloin hallin ovet avattiin – harkat pojalla puolestaan alkoivat vasta seitsemältä.

Ja kun koulupäivä loppui, – yllätys, yllätys – oli urheilijapoika jälleen Memorial Arenassa. Lähes joka päivä.

Koska koulu ei kiinnostanut, ei kaupungissa ollut pelipaikkaa tarjolla enää teini-iässä, sillä Roseaun kovin jääkiekkojoukkue oli tyypillinen amerikkalainen High School -tiimi. Niinpä 191-senttinen kolossi lähti hakemaan peliaikaa ja uusia tuulia peliinsä 17-vuotiaana Kanadan WHL-junioriliigasta. Brandon Wheat Kingsissä roseaulainen pelasikin kauteen 2004–05 asti.

Vaikka Chicago Blackhawks varasikin usalaisnuorukaisen jo kesällä 2003, ei NHL-varaus kahdeksannella kierroksella osoittanut varsinaisesti kovin suurta luottoa puolustajaa kohtaan. Mutta se ei haitannut jo pienenä vaikeuksia vastaan taistellutta pelimiestä, sillä ongelmia oli ollut ennenkin.

– Tiesin, että kiekko on hänelle pelastus. Koulu ei ollut helppoa hänelle, ja Dustin tiesi, että tässä hänen täytyi onnistua, toteaa Dale Smedsmo, joka oli itsekin aikoinaan huippupelaaja ja tapailee nyttemmin Cheryl Byfuglieniä.

Kaksi WHL:ssä pelattua lisävuotta varaustilaisuuden jälkeen toivat kuitenkin myös Chicago-scouteille uskoa, että tummaihoisesta kiekkoilijasta saattaisi tulla tulevaisuuden NHL-jyrä. Kahdella seuraavalla WHL-kaudella tulleet 45 ja 58 tehopistettä kuulostavat kieltämättä mukavilta pistemääriltä kenelle tahansa puolustajalle, oli sarja sitten mikä tahansa.

Kun Chicago-rookie pelasi avauspelejään ammattilaissarjoissa junioriliigan jälkeen kaudella 2005–06, pääsi hän haistelemaan NHL-tuulia jo 25 otteluun, vaikka pääosa kaudesta kuluikin vielä AHL:n Norfolk Admiralsissa. Jo silloin Admiralsin valmentaja Mike Haviland näki kuitenkin Byfuglienin potentiaalin puolustajana:

– Tulemme antamaan hänelle kaiken mahdollisen, että hän tulisi yhä paremmaksi – luisteluvalmentajat, henkilökohtaisia valmentajia, ravitsemusterapeutit... Jos hän itse vain niin haluaa – ja uskon, että hän haluaa. Dustin voi pelata pitkän uran NHL:ssä.

Ilmeisesti on halunnut. Viime kausi meni lähes kokonaan Norfolkissa, mutta tällä kaudella 22-vuotias puolustaja, joka on tosin pelannut kauden aikana myös paljon hyökkääjänä, on pelannut lähes koko syksyn ylhäällä. Pisteitäkin on kertynyt loistavasti, sillä 8+6 tehoilla nuori puolustaja on pakkien maalipörssin ykkösenä. Eikä peliaikaakaan ole mitenkään huonosti tullut, sillä hän on pelannut koko kauden lähes 18 minuuttia per ottelu.

Usalaisen koko toiminta jäällä näyttää hienolta, sillä tekemisestä huokuu määrätietoisuus. Esimerkiksi juuri näihin tämän kauden kahdeksaan maaliin sisältyy hienoja oivalluksia, joissa hän pääsee näyttämään omaa osaamistaan nokikkain vastustajien veskarin kanssa. Buffin tämän kauden tekemisen jälkeen ei olekaan ihme, että hän on vakuuttanut myös Chicagon seurajohdon ja päävalmentaja Denis Savardin otteillaan.

Jos matka jatkuu tällä tavalla myös kauden muissa ottelussa, ja tulevaisuudessa, tulee Byfuglien olemaan vielä pitkään myös suomalaisten kiekkofanien aamurutiineissa mukana. Ja vaikka ei olisikaan, – mitä en kyllä ihan heti usko – niin jo tämän kauden palkallaan Dustin Byfuglien voi ostaa itselleen ja äidilleen vaikka koko asuntovaunukaravaanin, jos vain mieli niin tekee...

Lähteet: Pilotonline.com, hockeydb.com ja nhl.com

Sankariainesta

Kun sellaiset tahot kuten Kansainvälinen Jääkiekkoliitto ja maailman paras jääkiekkolehti The Hockey News viettävät juhlavuottaan, - IIHF täyttää 100 vuotta ja THN 60 vuotta - on se melkoisen mahtipontinen spektaakkeli. Ja mikä hienointa, siitä saavat osansa myös tavalliset kiekkofanit – tai saisivat, mikäli suomalaisissa lehtipisteissä olisi tarjolla kiekkoraamattu The Hockey News.

Kansainvälisen Jääkiekkoliiton osalta koko juhlakausi on kissanristiäisiä täynnä. Liiton 100-vuotissynttärit päättyvätkin vasta toukokuussa, kun IIHF toivottaa Kanadan tervetulleeksi mukaan MM-kisajärjestäjien perheeseen sen järjestäessä MM-kisat lajin synnyinmaassa ensimmäistä kertaa kiekkohistoriassa. The Hockey News puolestaan on viettänyt juhlavuottaan tekemällä juttuja lehden 60-vuotisen historian ajalta koko kuluvan syksyn.

Kansainvälinen kiekkoliitto juhlii pyöreitä vuosia, joten on perusteltua miettiä myös Suomen jääkiekon hienoimpia hetkiä ja komeimpia saavutuksia vuosien varrelta. ”Härmästä” on tullut vuosien ja vuosikymmenten saatossa monta hienoa kiekkoilijaa, mutta kuka on Suomen kaikkien aikojen kovin pelimies?

Onko se viiden Stanley Cup -sormuksen Jari Kurri? Vai onko se kaikkien aikojen suomalainen maalintekijä Teemu Selänne? Miksi se ei voisi olla myös Teppo Numminen tai Miikka Kiprusoff? Voisiko Raimo Helminen olla 330 A-maaottelun miehenä kaikkien aikojen suomalaispelaaja?

Toiset tykkäävät äidistä, toiset tyttärestä ja jotkut jopa molemmista; yksiselitteistä vastausta ei ole – on vain mielipiteitä. Ei voida sanoa, että Teemu Selänne olisi ehdottomasti kaikkien aikojen suomalaiskiekkoilija, mutta voidaan todeta, että hän on kaikkien aikojen paras suomalainen maalintekijä. Ei voida myöskään sanoa, ettei kaikkien aikojen suomalaispelaaja voisi olla Reijo Ruotsalainen, jota pidetään jopa yhtenä nopeimmista luistelijoista lätkähistoriassa.

On myöskin vaikea verrata eri aikakausia toisiinsa: ennen pelattiin maalirikkaampaa kiekkoa, joten ei liene yllätys, että pisteitäkin kasattiin ”kasarilla” enemmän kuin puolustusvoittoisuudestaan kuululla ”ysärillä”.

Lisäksi yleensä ainakin Selännettä ja Kurria vertailtaessa on nostettu esille, että jälkimmäinen pelasi uransa parhaimmat ottelut Edmontonin kulta-aikoina. Mutta onko se synti, että legendaarinen suomalaishyökkääjä oli aikoinaan Gretzkyn laituri? Tuskin. Kovin moni ei voi sanoa, että olisi pystynyt pelaamaan aikoinaan ”Väinön” vierellä. Minä en usko, että maailman kovimman kiekkopelaajan laituri olisi löydetty ”Arvotaan Gretzkylle ketjukaveri” -pelissä.

Muutenkin Suomen kovimman kiekkoilijan valinta on hyvin kiharaista: Miten voidaan vertailla SM-liigapelaajaa ja NHL-pelaajaa toisiinsa? Miten onnistuu vertailu 1970-luvun lätkän ja 2000-luvun kiekon välillä? Kuinka eri pelipaikkojen vertaileminen onnistuu?

Muuttujia on melkoisesti, ja vaikka olisi harrastanut kiekkoseuraamisen ohessa matematiikan opintoja, ei kukaan tällaista yhtälöä pysty selvittämään. Ei ole sellaista kiekkotietäjää, joka voisi sanoa absoluuttisen totuuden siihen, kuka oikeasti on Suomi-kiekon todellinen ikoni. Vertailuja voi toki aina tehdä, mutta on eri asia, mikä on realismia ja mikä taas ei ole.

Suomalaiskiekkoilijoiden ehdotonta johtotähteä ei voida sanoa, mutta jos ei halua esitellä itseään ihan täytenä idioottina, on vastaus tultava kahden pelaajan väliltä: joko Teemu Selänteestä tai Jari Kurrista. Kaikkien muiden vaihtoehtojen kertoimet ovat niin suuria, että saa olla aikamoinen uhkapeluri, jos aikoo vastata jonkun muun kuin jomman kumman näistä kahdesta – ja siinä uhkapelissä ei ole kuin negatiivinen odotusarvo...

Olipa kerran päivä, jolloin SM-liiga keksittiin

– Pistä jo se Leijonan kita, kaverini kehottaa minua kesken SM-liigapelin.

Ei tuota ongelmaa, ei todellakaan. Kaukosäädin löytyy sekunnin murto-osassa verryttelyhousujeni vierestä. Nopeasti Tinken ja JP Jalon puujalkavitsit vaihtuvatkin siihen, kun Kyösti Kakkonen pitää nuoria bisnesmiehen alkuja pilkkanaan.

Leijonan kita on ihan katsomisen arvoinen ohjelma. Talvinen torstai-ilta ja kellonaika 20:00 ovat kuitenkin sellainen kombinaatio, että ohjelman jokaviikkoinen seuraaminen on miltei mahdotonta – ainakin teoriassa.

Eletään marraskuun loppua, tarkemmin sanottuna on marraskuun 22. päivä. Canal plus Sportilla näytetään SM-liigan huippuottelu Pelicans-Lukko, joka pitäisi olla SM-liigafanin unelmapeli: hienosti koko syksyn pelannut liigakärki Pelicans kohtaa Isku Areenalla tunnetta aina laatikkoon tuovan Rauman Lukon.

Näin teoriassa. Isku Areenan parasta antia on kuitenkin se, kun pelaajat vihdoin ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen kättelevät toisiaan ottelun päättymisen merkiksi.

Jälkeenpäin olen harmitellut, ja miettinyt kovasti kyseistä ottelua, koska kaiken järjen mukaan jääkiekon suurkuluttajien pitäisi saada ”kiksejä” jääkiekon katsomisesta. Eihän autokaupan kalleinta bemariakaan osteta sen vuoksi, että sillä on ihan kivaa ajella – kalliin auton kyyti pitää olla parasta!

Seuraavan illan NHL-ottelu Philadelphia–Washington puolestaan tarjoilee hienoa, suorastaan silmiä hivelevää kiekkoa. Ottelun päättyessä mieleeni syöpyy yhä uudelleen ja uudelleen kriittisiä kysymyksiä: mitä vikaa SM-liigassa ja eurooppalaisessa jääkiekossa on, kun se ei jaksa kiinnostaa? Mitä SM-liigassa tehdään väärin?

Vastaus kysymykseen on selvä: pelissä ei ole tunnetta. Ja tunnetta kiekkokaukaloihin saadaan vain sillä, että vanhalla mantereella siirrytään pohjoisamerikkalaistyylisesti pienempään laatikkoon.

Alkujärkytyksen jälkeen kaukaloiden pienentäminen tuntuu loogiselta, lähes ainoalta järkevältä vaihtoehdolta. SM-liigan suurin ongelma mitään sanomattomissa runkosarjaotteluissa on se, että kamppailuissa ei ole vauhtia ja fyysisyyttä juuri nimeksikään. Eritoten tappajan asenne puuttuu kärkiotteluistakin kuin sauna ruotsalaisesta jouluperinteestä.

Kapeammalla kaukalolla saataisiin ihmeitä aikaan myös Suomessa: pelissä olisi vauhtia ja taklauksia. Pienemmän askin ansiosta kotimaisen kiekkomatsin suurin viehätys ei olisi enää ensimmäisen erätauon ylihintainen kahvikuppi vaan itse peli. Lisäksi slogan ”draamaa ja rytinää” pitäisi ensimmäistä kertaa kutinsa toden teolla.

Tietysti jotkut irvileuat löytävät tästäkin uudistuksesta pelkkiä negatiivisia asioita – niin kuin kaikista muistakin kiekkouudistuksista. Uudistuksesta, joka näiden pahanilmanlintujen mielestä näyttäisi entistä kolkommin SM-liigapelaajien taidon ja oveluuden puutteen. Siitä ei kuitenkaan ole kyse, sillä samaan hengenvetoon otettaisiin käyttöön kahden päätuomarin järjestelmä, jolla kitkettäisiin kahvaamiset, koukkimiset ja mailahäirinnät pois.

Toimenpiteillä nopeat ja taitavat pelaajat pääsisivät parrasvaloihin ilman jatkuvaa tuttavuutta vastustajan puukätisen pakin mailan kanssa. Taklausten lisääntyminen puolestaan saisi jääkiekon näyttämään ihan oikeasti jääkiekolta. Samalla kiekkoväki rynnisi takaisin katsomoihin – myös marraskuun pimeinä syysiltoina.

Tuntuu kummalliselta, ettei kaukalon leveyteen ole kiinnitetty huomiota aiemmin. Maailman kovin kiekkoliiga NHL ei varmasti olisi maailman kovin kiekkoliiga lentokentän kokoisella pilkkiareenalla. On lähes painajaismaista edes miettiä, mitä kaikkien aikojen kiekko-Hulk Scott Stevensin legendaarisille taklauksille olisi tapahtunut, jos NHL:ssä olisi hänen aikakaudellaan pelattu isossa kaukalossa.

Ai, mitkä taklaukset? Emme nimittäin olisi kuulleet niistä. Euroopassakaan kukaan ei jaksa taklata. Ei ottelusta, eikä edes vaihdosta toiseen. Esimerkkejä taklausten vähyydestä isossa kaukalossa löytyy vaikka kuinka paljon. Kovin moni ei voi luetella naama peruslukemilla ja oikeanlaisen lääkityksen alaisena esimerkkipelaajia SM-liigan scottstevenseistä...

Tuskin kukaan.

Boy, your life is wicked!

Lumipallo kasvoi, kasvoi ja kasvoi. Mahdollisuuksia tuli, mahdollisuuksia meni. Kaikki mahdollinen Helsingissä oli nähty ja koettu. Tai niin ainakin luultiin, mutta viime kesänä mentiin vieläkin pidemmälle. Jere Karalahti teki kesällä jotain sellaista, minkä jälkeen paluuta liigakaukaloihin ei enää voi eikä saa olla. Vai voiko?

Onko lukuisten mahdollisuuksien mies vielä yhden mahdollisuuden arvoinen? Oliko tämä Karalahden uran viimeinen niitti? Pitäisikö Kärppien antaa Jerelle vielä yksi mahdollisuus? Pitäisikö SM-liigan hyllyttää Kärppä-puolustaja?

Paljon kysymyksiä, mutta niin vähän vastauksia. Kyllä-ei-kyllä-ei ovat minun vastaukseni tähän kysymyssarjaan. Jere Karalahti on hyvin kiistelty persoona: joko häntä rakastaa tai sitten häntä vihaa. Minulla oli kesällä tätä jälkimmäistä tunnetta pelissä paljon, sillä päähäni ei kertakaikkiaan mahtunut se, että kuinka hän niiden lukuisten mahdollisuuksien jälkeen jälleen kerran petti HIFK:n eikä ilmestynyt kesätreeneihin.

Mutta nyt, nyt tunteeni Karalahtea kohtaan ovat enemmänkin positiiviset kuin negatiiviset. Tässä kohtaa on todettava, etten ole huumeiden tai rikollisuuden kannattaja. En. Mutta tässä kohdassa sympatiani menevät Jeren puolelle. Hän on pelannut koko kauden hyvin Kärppien takalinjoilla, suuria epäonnistumisia ei ole tullut.

Olisi aika naiivia ajatella, että Jere olisi katoamistemppunsa aikana harrastanut postimerkkeilyä tai virkannut uusia pelisukkia Helsingissä. Tämän tiesi myös Oulun Kärpät ja yhtiön hallitus pohjoiseen palkattaessa. Sen tiesi Juha Junno, Seppo Arponen ja Kari Jalonen ja sen tiesin minäkin.

Mutta tietysti se, mitä lopulta tapahtui tuli kaikille yllätyksenä. Tiedot Karalahden talousvaikeuksista tulivat minulle suurena yllätyksenä, kuten tottakai koko episodikin. Minulla oli pieniä aavistuksia kesällä siitä, mitä tuleman pitää, mutta silti kesällä tapahtunut huumesekoilu tuli suurena yllätyksenä. Mutta nyt täytyy muistaa se, että tapaus tapahtui kesällä ennen Oulun keikkaa.

Koko tapahtumasarja tapahtui ennen Jeren Ouluun saapumista. Koko kohu ei liity millään tavalla siihen aikaan, kun hän on ollut Kärppien palkkalistoilla. Totta on sekin, että se ei yhtään puolusta Karalahden tekoa. Huumeostot ja niissä mukana oleminen on lähtökohtaisesti väärin.

Kaikesta huolimatta Jerelle pitäisi antaa vielä kerran mahdollisuus. Vaikka joku muuta väittäisikin, ei Tapulikaupungin kasvatti ole voinut tehdä Kärppä-keikan aikana mitään väärää testauksesta ja valvonnasta johtuen. Kaikki muu on ihan täyttä valetta. Ei Karalahdella ole ollut mitään järkeä edes ajatella Oulun keikan aikana mitään rikollista toimintaa. Eikä hän edes siihen missään vaiheessa olisi ehtinytkään.

Jos jääkiekkofanien suosikkipelaajaa ei tuomita Suomen oikeuslaitoksessa, miksi jääkiekkoväen pitäisi tuomita Karalahti? Koko maamme oikeuslaitoksen perustana on ollut iän kaiken se, että vankilassa saadaan vangista jälleen tuomion jälkeen yhteiskuntakelpoinen. Kysymys kuuluukin: Tuleeko numero 42:stä yhteiskuntakelpoinen sitten, jos hänet suljetaan vankilaan tai edes siinä tapauksessa, että hän ei enää saisi harjoittaa jääkiekkoammattilaisen ammattiaan?

Ei tule. Jos hän joutuu vankilaan, on peli selvä: paluuta tavallisen ihmisen elämään ei enää ole. Karalahden tempaukset tietäen se tarkoittaa sitä, että päihteet tulevat kuvaan tavalla tai toisella.

Jos taas Karalahti ei löydä itseään vankilasta, ja mikäli jääkiekkoperhe ei hylkää häntä, tulee hän pelaamaan vielä vuosia SM-liigan huipputasolla. Jopa maajoukkueessa. Jääkiekko on nimittäin aina pitänyt Jere Karalahden kaidalla polulla, ja kentällä Karalahti on tehnyt hommat aina viimeisen päälle ilman minkäänlaista moitteensijaa. Lisäksi tällä kaudella Oulun Kärpät ja Jere itse ovat osoittaneet , että järjestely toimii ja että Karalahti pystyy kunnioittamaan tiukkoja sääntöjä - jääkiekon tähden.

Mikäli jääkiekko viedään häneltä pois, mitään ei ole enää tehtävissä. Toisin sanoen, häntä ei pelasta enää mikään.

Jos jääkiekkoväki antaa Jerelle vielä kerran mahdollisuuden, voi tulos olla jotain samanlaista kuin Norjan MM-kisoissa 1999, ja sen jälkeen varmasti kaikki hykertelevät tyytyväisyyttään siitä, että hänelle annettiin mahdollisuus.

Koska koko homman pointti on se, että lyöty pitää olla Venäjä eikä Jere Karalahti, Suomen legendaarisin viivapyssy ansaitsee mahdollisuuden - vielä viimeisen kerran.

Supersankari Sverigesta

Ei. Hän ei ole Peter Forsberg. Eikä hän ole Mats Sundin. Eikä hän ole edes Suomen jääkiekkomaajoukkueen ja Minnesota Wildin luottoveskari Niklas Bäckström väärin kirjoitettuna. Tarinamme päähenkilö on nuori, vasta vastikään 20 vuoden miehiseen ikään ehtinyt Washington Capitalsin huippulahjakas sentteri Nicklas Bäckström - Ruotsin seuraava suuri supertähti.

Nuori, viisivuotias Nicklas aloitti jääkiekon vajaan 7 000 asukkaan Valbossa (noin 12 kilometriä Gävlestä länteen), Valbo AIF:ssä isoveljensä Kristofferin ja isänsä, niin ikään NHL:ään aikoinaan varatun ja 311 Elitserien-ottelua pelanneen Anders Bäckströmin innostamina, kuten totta kai jääkiekkoammattilaisen pojan kuuluukin.

14-vuotiaana ”Bäckis" halusi kuitenkin lähteä Valbo AIF:stä vähän isommille jääkiekkoareenoille Gävleen ja Elitserien-seura Brynäsiin, jossa Bäckström pelasikin aina NHL:ään siirtymiseensä saakka.

Suuren yleisön tietoisuuteen Bäckström nousi Ruotsin Pohjola-leirinä tunnetussa TV-puckenissa, jossa nimensä mukaisesti hankitaan ensikosketus jääkiekkoilijana parrasvalojen ja TV-kameroiden loisteessa. Jo ensimmäisessä TV-puckenissaan vuonna 2001 Bäckström sai kotimaakuntansa, Gästriklandin joukkueessa runsaasti vastuuta turnauksen kahdeksassa ottelussa. Saaliina Ruotsin parhaita junioreita vastaan syntyi neljä tehopistettä. 13-vuotiaan pojankoltiaisen saavutus oli melkoinen, kun otetaan huomioon, että TV-pucken on pääasiassa 16-vuotiaiden aluejoukkueiden turnaus.

Seuraavalla kaudella gävleläinen räjäytti pankin täydellisesti. Kahdeksassa TV-pucken -ottelussa syntyi komeat tehopisteet 5+10, joilla hän oli yksi turneen parhaimpia hyökkääjiä.

Pelaaminen kuin unelmaa

Bäckiksen ruuti muuttui entistä kuivemmaksi. Seuraavina kolmena kautena Nicklas Bäckström oli lähes kaikessa mukana seilaten niin Brynäsin ykkösjoukkueen, kaksikymppisten kuin 18-vuotiaidenkin mukana. Tulostakin syntyi. Tuloksista kovin lienee se, että Bäckström debytoi jo 16-vuotiaana Brynäsin liigamiehistössä ja pelasi täyden kauden Elitserienissä 2005–2006 ollessaan vasta 18-vuotias.

Unohtaa ei sovi myöskään vuodenvaihteessa 2005–2006 Vancouverissa pelattujen nuorten MM-kisojen kuudetta sijaa pistepörssissä, ja totta kai, että ruotsalainen sankaritarina olisi täydellinen, lähes kaikkia muita vuoden nuorempana. Ensimmäisestä Elitserien-kaudesta jäi käteen 26 tehopisteen lisäksi myös valinta liigan vuoden tulokkaaksi.

Olympiakauden lopullinen kruunu tuli kuitenkin vasta toukokuussa. 18-vuotias Elitserien-supertähti pääsi jääkiekon MM-kisoissa pelaamaan turnauksen neljä viimeistä kamppailua, vieläpä Tre Kronorin jääkiekkohistorian nuorimpana pelaajana kautta aikojen. Näissä Latvian MM-kisoissa 185-senttinen nuorukainen pääsi pelaamaan muun muassa Detroit Red Wingsin Henrik Zetterbergin kanssa, joka on Bäckströmin suurimpia jääkiekkoidoleita yhdessä Mats Sundinin ja Peter Forsbergin kanssa.

Onnistunut MM-kisamatka toi lopulta kauden päätteeksi myös NHL-varauksen. Kesällä 2006 Washington Capitals varasi gävleläissyntyisen superlupauksen neljänneksi pienimmällä varausnumerolla. Edelle menivät vain Erik Johnson, Jordan Staal ja Jonathan Toews. Bäckströmin varausnumero oli niin pieni, että esimerkiksi sellaiset ruotsalaiset jääkiekkolegendat kuin Forsberg, Markus Näslund ja Daniel Alfredsson on varattu aikoinaan häntä myöhemmin NHL:ään. Bäckistä ennemmin ruotsalaispelaajan nimi varaustilaisuudessa on huudettu aiemmin vain Sundinin ja Sedinin kaksosten ansiosta.

Moskova sinettinä NHL-sopimukselle

Viime kaudella Nicklas Bäckström räväytti itsensä lopullisesti kiekkoilevan maailman tietoisuuteen. Bäckström näytti otteillaan, etteivät hänen vahvuutensa ole tuuletuksissa vaan toimistotöissä ja kiekon vastustajan maalin takatolpalle syöttämisessä. Tästä ruotsalaisen huippujääkiekkoilijan ilmentymästä ei pelkkää maalintekijää saa tekemälläkään, sillä vaikka viime kausi olikin miehen (tai pojan) paras, ei hän kihauksia kuitenkaan saanut aikaan kovin montaa. Brynäs-kauden saaliiksi tuli 45 pelissä tehopisteet 12+28.

Nuorten MM-kotikisat viime talvena Taalainmaalla olivat superlupaukselle myös onnistuneet, sillä seitsemässä ottelussa tulleisiin 0+7 tehoihin ei voi olla muuta kuin tyytyväinen. Kuin kertomaan Brynäs-miehen loistokkuudesta jääkiekkoilijana on sanottava vielä se, ettei viime kausi vielä tähän hänen osaltaan päättynyt. Kevään kruunuksi muodostui Moskovan MM-kisat, joissa tuli myös henkilökohtaista menestystä, yhdeksässä ottelussa kaikkiaan tehopisteet 1+5.

Suurenmoisen viime kauden jälkeen nuori Valbon - tai no ehkä kuitenkin - Brynäsin kasvatti lähti hakemaan uutta, entistäkin suurempaa nostetta uralleen hänet NHL:ään varanneesta Washington Capitalsista. Jo kesällä Capitals näytti arvostavansa tulevan supertähtensä palveluksia, sillä heinäkuun kolmantena Washingtonin GM George McPhee laittoi ison pyörän pyörimään ja hankki ruotsalaisen NHL-veteraani Michael Nylanderin NY Rangersista ikään kuin Bäckströmin oppi-isäksi Capsiin.

Liekö sitten Nylanderin isälliset neuvot menneet perille, mutta joka tapauksessa Nicklas Bäckströmin ura NHL-kaukaloissa on alkanut salamavalojen loisteessa, kuten Washingtonin ykkösvarauksen arvolle sopiikin. Alkukaudella hän on saanut vastuuta sekä venäläissupertähti Aleksandr Ovetshkinin että juuri Nylanderin kanssa. Tulosta on tullut siitäkin huolimatta, että Capitals on koko itäisen konferenssin ja liigan viimeisenä sekä samalla myös kehnoin kotijoukkue. Kauden aikana on syntynyt 25 ottelussa jo 14 tehopistettä (29.11.2007), eikä mies edelleenkään ole varsinaisesti mikään maalilinko, nimittäin pisteistä 12 on tullut syötöistä. Ehkä on aika tunnustaa, että nuori ruotsalainen on ennen kaikkea sekä loistava kahden suunnan hyökkääjä että pelintekijä.

“Pelaan puolustus- ja hyökkäysalueella. Tämä on minun peliäni. Luen peliä (hyvin) ja se on isoin vahvuuteni, numero yhdeksäntoista sanoi uutispalvelu msnbc.comin haastattelussa kauden alussa.”

Samoilla linjoilla oli myös Washingtonista potkut marraskuun 22. päivä saanut päävalmentaja Glen Hanlon:

“Hän on hyvä pelintekijä. Uskon, että hän on pelaaja, joka tuntee olonsa turvallisemmaksi syöttäessään kiekkoa kuin laukoessaan sitä.”

“Hän on hyvä kahden suunnan pelaaja. Bäckström vaikuttaa olevan aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan kaukalossa taistellessaan. Hän viihtyy sekä vasemmassa laidassa että keskellä. Hänen tulevaisuutensa NHL:ssä näyttää valoisalta.”

Eikä yhtään huonommaksi Bäckströmin kehumisessa jää Washington Postin jutussa Capitalsin GM George McPheekään:

“Viisas pelaaja. Olemme (Capitalsin omistaja Ted Leonsiksen kanssa) sanoneet aina, että parhaat pelaajat ovat viisaimpia pelaajia.”

Tulevaisuus taalajäillä

Vuoden paras eurooppalaistulokas olisi ylivoimainen myös koko liigan tulokaspörssissä ilman muuan Chicago-kaksikko Patrick Kanea ja Jonathan Toewsia. Ainakaan vielä Bäckström ei ole antanut kuitenkaan menestyksen nousta kansanomaisesti sanottuna hattuun. Siltä ainakin vaikuttaa:

“Minulle ei ole mitään väliä, kuka ne maalit tekee. Tärkeintä on, että joukkue voittaa. Tottakai minun täytyy aloittaa maalien tekeminen, mutta ei, en halua ottaa siitä paineita. Haluan pelata omaa peliäni, sillä tiedän, että lopulta se (maali) sieltä tulee, vaatimaton washingtonilaistunut gävleläinen sanoi msnbc.comissa, kun maaleja ei ollut 11 ensimmäisessä ottelussa tullut vielä ainoatakaan.”

Ainakin kliseet ovat kuin Fopalla tai Sundinilla ikään. Vaikka hän itse sanoisi mitä, on tämä ruotsalaisen kiekkokoulun ihmemies ollut elementissään rookie-kautensa aikana NHL:ssä. Esimerkiksi 23. marraskuuta Philadelphia Flyersia vastaan Bäckström oli ottelun näkyvimpiä hahmoja: syötöt napsahtelivat tasaisesti oman joukkueen pelaajien lapaan ja peliaikaakin tuli lähes 14 minuuttia. Miehen kansallisuudesta johtuen ei liene kenellekään yllätys, että jatkoajalle venyneen Philly-ottelun ratkaisi juuri Bäckström.

Jos kausi jatkuu tähän malliin, voi Capitals-tulokas nousta kohisten tulokaspörssissä. Hänen uransa kannalta se ei kuitenkaan ole tärkein asia. Caps nimittäin alkaa muutaman seuraavan vuoden sisällä nousta toden teolla 2000-luvun ahdingostaan. Sellaiset "uuden" NHL:n hallitsijat, kuten maalivahti Semen Varlamov, Ovetshkin ja Bäckström tulevat olemaan organisaation tulevaisuuden avainpelaajia. Eikä unohtaa tästä prospektista sovi myöskään Chris Bourqueta, sillä 1612 NHL-ottelun legendan, Ray Bourquen poika ei voi olla ihan kädetön pelihommissa. Tässä tulevaisuudennäkymässä Bäckström on ehdottomasti Capitalsin tärkeimpiä kivijalan palasia.

Ei tarvitse olla meedio ennustaessaan Bäckikselle pitkää NHL-uraa. Suomalaisittain on valitettavaa todeta, että se toinen Bäckström, Ruotsin Bäckström, tullee olemaan seuraavan kymmenen vuoden periodilla Suomen kaataja numero yksi.

Anteeksi vain suomalaiset, mutta uuden vuosituhannen jääkiekossa tarinamme päähenkilö tulee olemaan Capitalsin suurin valttikortti yhdessä Ovetshkinin kanssa - kenties yksi merkatuimpia NHL-senttereitä 2010-luvulla. Tämän tarinan päähenkilön uran viimeistä lukua ei ole vielä kirjoitettu.

Ei edes silloin, vaikka tarinaa kirjoittaisi suomalaistoimittaja!

Lähteet: Ruotsin Jääkiekkoliiton, MSNBC:n, Washington Postin, Hockey DB:n, Elite Prospectsin ja Arbetarbladetin internet-sivut

Nicklas Bäckström
Syntynyt: 23.11.1987, Gävle, Ruotsi
Ikä: 20 vuotta
Pituus: 185 cm
Paino: 90 kg
Pelipaikka: keskushyökkääjä (left)
Perhe: naimaton
Seurat: Valbo AIF -2001, Brynäs IF 2001-2007, Washington Capitals 2007-
Saavutuksia: MM-kultaa 2006, alle 18-vuotiaiden MM-pronssia 2005
Valinnat: Elitserienin vuoden tulokas 2006
Maaottelut: 28 A (4+8=12 tehopistettä), 18 N (5+13=18), P 18 (5+6=13)
Elitserienissä: runkosarjassa 110 ottelua 22 maalia + 44 syöttöä= 66 tehopistettä
NHL-varaus: Washington, 1. kierros, 4. valinta, kesä 1999
NHL:ssä: runkosarjassa 24 ottelussa 2 maalia + 12 syöttöä= 14 tehopistettä. Tilanne 29.11.2007
Muuta: on kaikkien aikojen nuorin (18 vuotta ja 6 kuukautta) ruotsalaispelaaja, joka on koskaan pelannut jääkiekon MM-kisoissa. Isä Anders on aikoinaan varattu NY Rangersiin, hän on myös pelannut 311 Elitserien-ottelua. Isoveli Kristoffer on seilannut Elitserienin ja Allsvenskanin väliä viime vuosina.

Kärpät "punnersivat" voiton

Mikään ei ärsytä niin paljon kuin asiantuntemattomuus urheilutoimittajilla. Myönnetään, minun on ihan turha saarnata siitä, koska omakin asiantuntemuus on vähän niin ja näin – mutta en olekaan ammattitoimittaja.

Vielä 2000-luvun jääkiekossakin kuulee maagisen lauseen: ”Oulun Kärpät voittivat mestaruuden!”

Ei Kärpät ole mikään monikko, eihän Tapparan kohdallakaan sanota ”Tampereen Tappara voittivat paikallispelissä Ilvekset”. Okei, huono esimerkki, mutta silti. Ei ole mitään niin raivostuttavaa kuin kuulla näitä typeriä sananmuunnoksia, sillä jokainen vähänkään äidinkieltä lukenut tietää, ettei esimerkiksi Puolustusvoimiakaan käytetä monikossa – eihän Suomella ole kuin yksi maanpuolustus.

Myös turhat lainausmerkit inhottavat hyvin paljon jääkiekko- ja urheiluaiheisten tekstien edessä, kuten vaikkapa: Selänne ”haistoi” hienosti maalipaikan.

Ei tarvitse olla ruudinkeksijä tietääkseen, ettei esimerkiksi Suomen MM-kisajoukkueessa pelaa kukaan oikea leijona. Eikä kenelläkään ole nenää, jolla haistettaisiin maalipaikat. Hyvät toimittajat, ei niissä tarvitse olla lainausmerkkejä.

Koin tuskia aiheen kanssa jo eilen iltapäivällä lukiessani paikallislehteä, mutta illalla järkytyin totaalisesti. Ylen torstaisessa Urheiluruudussa Kirsi Pelttari totesi: ”Lentopalloliigan kaksi kärkikamppailua olivat tasaisia. Muuramen Lentopallo voitti oman ottelunsa 3-2 ja Santasport omansa 3-1.” Hyvin tasaista, kun ottaa huomioon, että lentopallossa on kuitenkin mahdollisuus maagisiin 3-0 voittoihin...

Toimittajat, yrittäkää edes kiinnostua urheilun kirjoittamisesta ja puhumisesta tai vaihtakaa alaa. Ihan kuinka vaan, mutta lukijoita, katsojia ja kuuntelijoita täytyy arvostaa. Muuten on aika hakoteillä.

Ja pahasti.

Kovy – the King

Upeat harhautukset ja hallittu nosto Sveitsi-maalin kattoon saivat Atlanta Trashersin Ilja Kovaltshukin näyttämään 2000-luvun Albert Einsteinilta jääkiekon MM-kisojen avausottelussa vuonna 2003.

Reilun neljän vuoden takaiset venäläistaiturin MM-kisaotteet saivat minut vakuuttuneeksi miehen kyvyistä. Nyt, neljä vuotta myöhemmin Kovaltshuk on noussut maalintekijälupauksesta universumin kovimmaksi maaliruiskuksi.

Tällä kaudella Trashersin ykköspelaaja on saanut kasaan jo 22 maalia ja 15 syöttöpistettä. Harva muistaa, että NHL:n maalipörssiä johtavan Kovaltshukin kausi alkoi kuitenkin mollivoittoisesti, niin kuin koko Trashers-miehistöllä.

Kuten venäläispelaajilla yleensä, myös Kovaltshukin jääkiekolla on kaksi puolta: hyvänä päivänä hän on loistava maalintekijä, huonona päivänä yksi huonoimmista ykkösketjun NHL-pelaajista. Jälkimmäisestä sai osansa myös kauden kuusi ensimmäistä otteluaan hävinnyt Trashers, sillä Kovaltshuk teki samaan aikaan vaatimattomat 3+1 tehopisteet.

GM Don Waddel teki nopean ratkaisun: täydellisesti epäonnistunut Bob Hartley sai lähteä päävalmentajan paikalta.

Yllätys, yllätys, Waddelin itse otettua valmennusvastuun Kovy nousi todelliseen lentoon tehden heti kuudessa seuraavassa ottelussa kaksinkertaiset, 3+5 pisteet Hartleyn alkukauteen verrattuna.

- Tämä on itseasiassa ensimmäinen kerta täällä ollessani, kun todella nautin pelaamisesta. Nykyinen pelityyli sopii paremmin nopeudellemme ja taidollemme, Kovaltshuk sanoi Toronto Sunissa.

Parempi kuin koskaan

Kesän 2001 NHL:n ykkösvaraus voitti jo kaudella 2003 – 04 NHL:n maalikuninkuuden, mutta tällä kaudella hän on pelannut paremmin kuin koskaan. Kovaltshukista tuli marraskuun alussa Ottawa- ja Tampa Bay -kamppailujen hattutemppujen ansiosta 12 vuoteen ensimmäinen pelaaja, joka on saanut kolme maalia kasaan kahdessa peräkkäisessä ottelussa.

- En ikinä ajattele ennen kauden alkua, että kuinka monta maalia tai pistettä teen. Menen vain jäälle ja teen parhaani, Kovaltshuk sanoi.

Mitä ihmettä, venäläiskiekkoilijako tyytyy vain tekemään parhaansa? Olkaa huoleti, sillä miehen omanarvontunto on edelleen tallessa:

- Valmentaja odottaa pisteitä. Ei ehkä joka vaihdossa, mutta siksi olen täällä, hän jatkoi.

Philips Areenan yleisö on tottunut viimeistään tällä kaudella, että kun kaksikko Marian Hossa – Kovaltshuk on jäällä, on lupa odottaa maaleja. Jokailtainen Kovaltshuk meidän -rukous ei venäläissupertähteä tunnu kuitenkaan haittaavan:

- Ei se tunnu paineelta, se tuntuu hauskalta. Sen takia pelaat lätkää. Yrität maalata aina, kun lauot. Sinun täytyy laukoa, jos haluat tehoja, Kovy sanoi The Canadien Pressin haastattelussa.

Jos homma on yhtä helppoa kuin Mr. Kovaltshuk sanoo, ehkä suomalaisvalmentajien kannattaa ottaa oppia venäläistähdestä: lauot, ja maaleja tulee kuin liukuhihnalla.

Utopistista, mutta ainakin näyttää toimivan...

Lähteet: The Canadian Press ja Toronto Sun