Missä mestaruussormukset ratsastaa?

Kun kiekko lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kello kolmelta tippuu jäähän Detroit Red Wingsin Joe Louis Arenalla, vastakkain asettuvat kaksi perinteikästä yhdysvaltalaista NHL-joukkuetta, Detroit Red Wings ja Pittsburgh Penguins. Samalla toisiaan vastaan iskevät yhteen kokemus ja nuoruus, kymmenen Stanley Cup -voittajaa ja kolme NHL-mestaria.

Lähtökohdista huolimatta ottelusarja vaikuttaa etukäteen tasaisemmalta kuin aikoihin, kiitos supertähtien.

Kauden alku lupaili Detroitille hyvää, sillä peli kulki ja voittoja tuli. Erityisesti joukkueen joulukuuhun voi olla tyytyväinen: 12 voittoa ja vain 4 tappiota ovat kovia lukuja, oli joukkue sitten mestarisuosikki tai ei. Muutenkin Red Wings voi olla tyytyväinen kauteensa tähän mennessä, sillä mitään isoja takaiskuja ei sille kauden aikana ole osunut verrattuna esimerkiksi muihin kauden aikana huippujaksoja pelanneisiin ryhmiin. Niille kausi oli vuoristorataa, hyvänä esimerkkinä Philadelphia. Toki punaisille siivillekin kausi oli vuoristorataa, mutta siinä vuoristoradassa tosin ei ole ollut kuin alamäkiä...

Red Wings on pelannut tähän mennessä hienon kauden, sillä liigan runkosarjan voittajaporukan 82 ottelun mittaisesta rutistuksesta on hankala löytää heikkoa lenkkiä, kun ennen lokakuun liiga-avausta parjattu maalivahtiosastokin on onnistunut tehtävässään vähintään kohtuullisesti.

Kaikesta huolimatta Detroitinkin täytyy onnistua, mikäli kausi halutaan päättää vielä upeammalla tavalla, sillä runkosarjan perusteella mestaruussormuksia ei tunnetusti jaeta. Aiemmilla playoff-kierroksillakin se on näyttänyt, että autokaupungin kiekkojoukkue on se, joka määrää tahdin. Lisäksi Ikea Expressiksi ristityn ruotsalaislegioonan pelaajakalusto on niin vahva, että kuka vain Nicklas Lidströmistä Valtteri Filppulaan voi hoitaa hoitaa pelin ja jopa sen kuuluisan seitsemännen finaalin jatkoajan omalle joukkuelleen. Hyvänä esimerkkinä muuan Johan Franzen. Eikä unohtaa sovi myöskään muita kokeneita Red Wings -ikoneita, joista tärkeimpänä lienee 46-vuotias saunakuntopyöräilijä Chris Chelios, sillä juuri Chelioksen kaltaisista jo mestaruuden voittaneista Stanley Cupin finaalien veteraaneista Joe Louis Arenan sankarit nousevat todellisiksi sankareiksi.

Niin, ja sitten on Detroitin päävalmentajana mies nimeltä Mike Babcock, joka oli Anaheim Mighty Ducksin päävalmentajana häviämässä New Jersey Devilsille 2003 vuoden finaaleja. Enkä jaksa uskoa, että Babcock haluaa hävitä Stanley Cup -finaaleja toistamiseen.

Pittsburgh Penguinsin tiedettiin ennen kauden alkua olevan kovassa vedossa, sillä Evgeni Malkin oli saanut aina venäläisille niin vaikean ensimmäiseen NHL-kauden viileästi purkkiin ja Sidney Crosbysta oli leivottu NHL-historian nuorin kapteeni, mutta tuskin kovin moni veikkasi, että vahvasti nuorista miehistä koottu kiekkojoukkue tulee pelaamaan Stanley Cupin finaaleja. Mutta kuten olettaa sopii, kausi alkoi hyvin - ja loppui vielä paremmin, kenties jopa loistavasti!

Myös siirtorajan loppupuolen Marian Hossa -kaappaus näytti, että seuran GM Ray Shero haluaa menestyä jo tällä kaudella. Ja sen on näyttänyt myös pingviinien taivallus Mellon Arenan iglusta sormuksien metsästys -jahtiin: 12 voittoa 14 ottelusta kertoo jostain sellaisesta, mitä lapsenkasvoisten supertähtien Evgeni Malkinin ja Sidney Crosbyn kasvoilta ei löydy.

Mutta kuten Ikea Expressinkin, myös Pittsburghin Young Gunsin täytyy polkaista vielä yksi vaihde lisää, jotta teollisuuskaupungin yleisö pääsee nauttimaan Stanley Cup -huumasta ensimmäisen kerran sitten Jaromir Jagrin ja Mario Lemieuxin päivien ja vuoden 1992. Erityisesti jo kannun voittaneiden pelaajien Gary Robertsin ja Darryl Sydorin täytyy näyttää, mitä vaaditaan siihen, että mestaruusparaati löytää tiensä Pohjois-Amerikan 50:nneksi suurimpaan metropoliin.

Jos pitäisi keksiä syy, miksi Penguins ei voita Cupia tänä vuonna, on syy kokemattomuus, mikä heijastuu erityisen vahvasti kokemattomaan maalivahtipeliin. Tosin tähän mennessä sekin osasto on ollut kunnossa, mutta niin ajateltiin Carey Pricenkin olevan Montreal-veskarina liigan kovinta eliittiä, ja kuinka sitten kävikään?

Detroit ja Pittsburgh lähtevät kokonaisuudessaan sunnuntaiyönä alkavaan finaalisarjaan tasaisista lähtökohdista, mutta kokemuksen voisi olettaa kaatavan mestaruussormukset Detroitin GM:n Ken Hollandin työpöydälle. Mutta onneksi jääkiekko on siitä hieno peli, että kokemus ei auta mihinkään, jos toinen joukkue onnistuu kaukalossa paremmin.

Hyvät ihmiset, elämme siis tasaisia mutta mielenkiintoisia aikoja!

Kiekkodynastian aloitussummeri soi Quebecissä!

Hyvät naiset ja herrat, Venäjä on jääkiekkoilun maailmanmestari vuonna 2008. Hyvät naiset ja herrat, se on sitä vielä pitkään. Hyvät naiset ja herrat, punakone on tullut takaisin - ja pysyvästi!

Venäjän vuodesta 1993 jatkunut voitoton putki jääkiekon MM-kisoissa päättyi tänään Kanadan Quebecissä hienoon voittoon takaa-ajoasemista kisaisäntä Kanadaa vastaan. Eikä tässä vielä kaikki, sillä Venäjä tulee hallitsemaan MM-karkeloita vielä pitkään: venäläinen jääkiekko tulee nousemaan Kanadan ykköshaastajaksi, ja tulevaisuudessa Venäjä tuulettaa MM-kultaa enemmän kuin Suomi ja Ruotsi yhteensä!

Syitä on kaksi: Ensinnäkin, Venäjän jääkiekon taso alkaa pikkuhiljaa lähestyä Neuvostoliiton legendaarista punakonetta. Toiseksi, Venäjän tuleva jääkiekkoliiga, KHL, tulee pitämään pelaajia - tasollisesti NHL-pelaajia - Venäjällä.

Ainakin MM-kisoissa Venäjä tulee olemaan ykkönen maailmassa, vaikka jääkiekkoilullisesti Kanadan tasolle ei pystyttäisi nousemaankaan. KHL:n sarjakausi kestää mitä ilmeisimmin saman ajan kuin eurooppalainen sarjakausikin yleensä, joten uuden liigan pelaajat pääsevät mukaan myös MM-kisakarkeloihin. Ja NHL-pelaajat... No, he tulevat kisoihin, jos joukkue tippuu, jos joku maksaa vakuutuksen - ja Antero Mertarannan sanoin: jos lehmällä olisi pyörät, se olisi maitoauto.

Kaiken lisäksi Venäjä saa KHL:n lisäksi myös vahvistuksia MM-kisoihin Pohjois-Amerikasta, joten tilanne on maan jääkiekkoilulle enemmän kuin herkullinen. Kuten esimerkiksi näissä kisoissa, kun jo ennestään vahvaan joukkueeseen liittyi Evgeni Nabokovin ja Aleksander Ovetshkinin kaltaisia superpelaajia.

Lisäksi Venäjän jääkiekkoilun vanhat huippupelaajat, kuten Vladislav Tretjak ja Vjatseslav Fetisov, ovat tehneet pyyteetöntä työtä sen eteen, että Venäjän jääkiekon tasoa tullaan nostamaan Neuvostoliiton pelottavan suurelle tasolle. Entisen Superliigan joukkueille on ohjattu rahaa koko organisaation taholle, joten samalla kun venäläisiä supertähtiä on saatu pidettyä oman maan pääsarjassa, on myös kuuluisaa Neuvostoliiton aikaista kiekkokoulukulttuuria saatu käynnistettyä uudelleen.

Ja tulos näkyy jo nyt: Aleksander Morozov, Sergei Zinovjev ja Danis Zaripov ovat muodostaneet parin vuoden ajan niin loistavan ykkösvitjan, että se kylväisi tuhoa myös NHL-kaukaloissa. Sen lisäksi maan nuorisokiekkoon on alkanut tulla jälkeen huipputaitavia pelaajia, jotka vievät esimerkiksi suomalaispelaajia vasemmalle ja oikealle, kahville ja vielä samassa hetkessä teelle, ja vielä kiekon vastustajan maaliverkkoon. Kuulostaa pelottavalta.

Tulevaisuus näyttää valoisalta jo nyt pelaajien osalta, sillä huippuyksilöt, kuten Aleksander Ovetshkin ja Ilja Kovaltshuk tulevat olemaan kiekkoympyröissä vielä pitkään. Eikä unohtaa toki sovi myöskään nuoria, aina nuorten MM-kisoissa menestyneitä pelaajia, joista päällimäisinä voisi mainita sellaiset tulevaisuuden ehdottomat supertähdet kuin Aleksander Tsherepanov, Nikita Filatov ja huippumaalivahti Semen Varlamov.

Tämän kevään turnaus näytti myös sen, että Venäjän murheenkryyni, kuuluisa taktinen puolikin, alkaa olla vähitellen hallinnassa kansainvälisissä kiekkoympyröissä, joten enää Suomen itänaapurin peli ei kaadu edes siihen.

Voisi jopa miettiä maan kiekkoilullista tulevaisuutta sellaisesta lähtökohdasta, että onko yksinkertaisesti mitään tekijää, jonka vuoksi Venäjä ei hallitsisi tulevaa vuosikymmentä ainakin MM-kisojen osalta?

Oikeastaan ei. Toki maan puolustuskalustoon voisi tulla parempia pelaajia, mutta kuten aina ennenkin, aikuisiällä niitäkin alkaa Venäjän maajoukkueeseen nousta jostain.

Nopeana yhteenveto voisi todeta, että ei nykyinen punakone tule ikinä voittamaan yhdeksää maailmanmestaruutta edeltäjänsä tavoin putkeen, mutta silti se tulee taistelemaan joka vuosi entistä kovemmin mestaruudesta. Ja mestaruudet, ne kyllä tulevat menemään Venäjälle entistä useammin - ja ainakin seuraavan 15 vuoden aikana Venäjä hoitaa kullan Moskovaan.

Näillä eväillä tosin kaikki muukin on ihan omissa luistimissa!

Daavid vastaan punakone

Sami Lepistön torstainen maali takasi sen, että Leijonien MM-kisat jatkuvat tänään välieräottelulla Venäjän kivenkovaa miehistöä vastaan. Kuten todettua, sitä Venäjän miehistöä vastaan, josta on jauhettu tarinaa enemmän tai vähemmän koko kausi - eikä vähiten sen vuoksi, että 124 miljoonan arvoisen ilmiömäisen ykköskentän lisäksi Aleksander Ovetshkinin johdolla Venäjällä on mahdollisuus kammeta näissä kisoissa ensimmäinen kerran sitten vuoden 1993 MM-kultaan.

Eikä myöskään vähiten sen vuoksi, että yksi NHL:n kuumimmista maalivahdeista, Jevgeni Nabokov, on mukana MM-kisajoukkueessa. Jos jotain Nabokovin tulemisen jälkeen voisi pitää varmana, niin tällä kertaa monesti venäläisiä kurittanut oman veräjänvartijan heikkous ei tule tekemään tepposiaan. Sen verran kova San Jose Sharksin ykkösveskari Jevgeni Nabokov on, jopa kovempi kuin paljon palstatilaa saanut suomalaisjoukkueen ykkösmaalivahti Niklas Bäckström.

Maalivahdeista täytyy kuitenkin muistaa se tosiasia, että Nabokov ei ole aikuisten peleistä voittanut vielä mitään, kun taas Bäckström on voittanut SM-liigassa ykkösveskarina kaksi kultaa. Lisäksi mielenkiintoinen huomio lienee sekin, että Nabokov on oikeastaan Kazakstanin kansalainen, ei Venäjän kansalainen, joten voisi olettaa, ettei kansallistunne tule olemaan ihan päällimmäisenä "venäläisen" mielessä.

Maalivahtipelin lisäksi toinen ottelun ratkaiseva seikka on pelikuri. Siis se, miksi lyhyessä turnauksessa on valmentaja. Sama pelikuri on myös ollut Venäjälle Turmiolan Tommi kautta Neuvostoliiton kiekkodynastian luhistumisen: tähdet ovat olleet joukkueelle enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Tänään niin ei voi olla, mikäli Suomen itänaapuri aikoo voittaa Leijonat. Venäjä tarvitsee ehdottomasti illan ottelussa kurinalaista viisikkopeliä, ilman tähtien sooloilua, jos se aikoo viedä maansa MM-finaaliin ensimmäisen kerran sitten vuoden 2002.

Pienet marginaalit tekevät sen, ettei Ovetshkin tai kukaan voi pärjätä yksin kuutta vastustajan kenttäpelaajaa vastaan; peliä on pakko pyörittää koko orkesterin voimin.

Kurinalainen viisikkopeli korostuu entisestään, kun katseet käännetään Suomen sinivalkoisen pelipaidan suuntaan. "Suomi ei tule ottelua voittamaan yksilöinä", on sellainen kiekkojargoni, että se tuskin kuulostaa enää miltään, mutta se pitää täysin paikkansa myös tulevassa välierässä. Mikäli Suomi pystyy pelaamaan samanlaisen 60-minuuttisen kuin 55-minuuttisen Yhdysvaltoja vastaan, voi tapahtua ihmeitä. Mutta jos ketjut ja koko muukin paletti sekoaa kuin kulttimaineen saaneessa tv-sarjassa Stressi-Erkki, tulee Leijonat häviämään ottelun ennen kuin ensimmäinen erä on ohi.

Jos ottelun voittajaa pitäisi lähteä pohtimaan etukäteen, lähtee yksi kisojen suuri - ellei jopa se suurin - mestarisuosikki eli Venäjä välierään suurena suosikkina. Mutta, kuten niin monesti aikaisemminkin, on Leijonat osoittanut kisoissa jo tähän mennessä, että kaikki mahdollisuudet Venäjän kukistamiseen on ilmassa. Mutta sitten joukkueen on pelattava joukkueena koko ottelun ajan, ilman sukelluksia pohjamutiin.

Ja kuten Vesa Rantanen Iltasanomien Videotuomarit-blogivideossa totesi, on Venäjä ehdottomasti kaikista huippumaista paras vaihtoehto välierävastustajaksi, koska Suomi ei luule yhtään mitään Venäjää vastaan vaan lähtee pelaamaan ennen kaikkea puolustuksen kautta peliään. Mutta Venäjä on sitä vain, mikäli Suomen runkopelaajat pelaavat arvoisensa ottelun.

Joilla muuten eri sukupolvista huolimatta on sama tavoite: iskeä Suomi finaaliin. Ja se on ihan mukava lähtökohta peliin. Ainakin parempi kuin se, että Suomen ykköskenttä olisi täynnä maahanmuuttajia...

Näytä niille, Pillu!

Suomi lähtee haastamaan Yhdysvaltoja jääkiekon MM-kisojen puolivälierässä myöhään keskiviikkoiltana Suomen aikaa kello 02:00.

Suomi ja USA:han ovat kohdanneet tämän vuoden MM-turnauksessa jo kerran. Silloin Leijonat voitti USA:n surullisen kuuluisassa pelissä onnekkaasti 3–2, mutta siitä huolimatta Suomi lähtee tänään nimenomaan haastajana USA:ta vastaan.

Suomen edellinen ottelu Kanadaa vastaan ei nimittäin näyttänyt Leijonien parhaita puolia, sillä sinivalkoisten peli ailahteli tiistai-iltana kuin hyvin rakennettu vuoristorata. Välillä Leijonat pelasi kuin hurmoksessa, mutta pääasiassa Suomen peli oli halutonta ja mautonta – erityisesti ykköskenttä oli kuutamolla.

USA puolestaan tyylitteli maan viimeisessä välisarjan ottelussa Norjan kumoon suurinumeroisella 9–1-voitolla. Varsinkin jenkkien voiton tyyli, innokas ja yrittävä, oli kuin viesti Suomelle revanssin merkiksi sunnuntaisesta tappiosta: ”Meitä ei ole vielä lyöty!”

Täytyy kuitenkin muistaa, että kummassakin joukkueiden viimeistelyottelussa oli kuitenkin kyse vasta välisarjasta, ja vasta nyt molemmilla on edessään the game, kuoleman ottelu, joka on pakko voittaa.

Suomen joukkue lähtee puolivälierään USA-ottelusta tutulla rosterilla, kun Kanadaa vastaan pelikieltonsa kärsineet Olli Jokinen ja Anssi Salmela pääsevät mukaan illan kamppailuun. Molemmat pelaajat tuovat taatusti tunnetta peliin, sillä jo USA-ottelun taistelu näytti, että juuri heillä on sydän mukana pelissä kaikista eniten – olettaen, että se pysyy järkevissä mittasuhteissa. Eikä unohtaa sovi myöskään kisojen suurimpia suomalaisonnistujia, Antti Pihlströmiä ja Mikko Koivua, jotka ovat kantaneet Suomea vahvoilla esityksillään. Jos Suomen ykköskenttä (Ville Peltonen–Saku Koivu–Teemu Selänne) on yhtä kuutamolla USA:ta vastaan kuin Kanadaa vastaan, tulee Leijonat olemaan ongelmissa, sillä Suomi ei tule Mikko Koivun kentällä yksin Yhdysvaltoja voittamaan. Toki yllättäviä onnistujia Pihlströmin johdolla saattaa puolivälierässä tulla, mutta silti Tupu–Hupu–Teemu-kentän täytyy pystyä pelaamaan omalla tasollaan: Suomi tarvitsee edelleen joukkuepeliä huippumaan voittamiseen, ei pelkkiä yksilöiden onnistumisia.

Myös Suomen ilmeisen pelaajajohtoisen pelitavan on toimittava. Syöttöjen on kuljettava lavasta lapaan, viisikko on pidettävä tiiviinä ja ennen kaikkea Yhdysvaltojen nuoriin pelaajiin on luotava painetta – sekä henkistä että fyysistä!

USA lähtee otteluun hyvin toisenlaisesta lähtökohdasta kuin Suomi: samaan aikaan, kun Teemu Selänteen ura alkaa vääjäämättä lähestyä kohti auringonlaskua, on esimerkiksi Yhdysvaltain huipputaitavan hyökkääjän Patrick Kanen uran aurinko vasta nousemassa horisontista. Sama tulee näkymään myös ottelussa – onhan Suomen joukkue kultaisen sukupolven, Sakun ja Teemun, johdolla ollut MM-kisojen puolivälierässä monesti aikaisemmin, kun taas philkesselit ja petermüellerit vasta haistelevat puolivälierähikeä. Ja sitä hikeä ei Ann Arborin jääkiekko-oppilaitoksessa opita; se opitaan pelaamalla!

Asian voi myös kääntää toisinpäin. Yhdysvalloilla on vain voitettavaa, Suomella vain hävittävää!

Yhdysvallat on toki huippujoukkue, se täytyy muistaa. Mutta, USA:n joukkue on ennen kaikkea try out -joukkue Vancouverin olympialaisiin, ei mikään nyt on voitettava Quebecissä kultaa -mestaruusryhmä. Vaikka USA:llakin on ottelussa toki paineet, ei kukaan voi olettaa, että nuorista pelaajista olisi vielä välttämättä MM-finaalin tai -puolivälierän ratkaisijaksi.

Yhdysvaltojen joukkue on kuitenkin näyttänyt kisoissa pelaavansa juuri niillä vahvuuksilla, mitä viimeisen kymmenen vuoden aikana joukkueen nuoret tulevaisuuden tähdet ovat oppineet: joukkue on taistellut, taituroinut ja pelannut 20 pelaajana. Välillä painekattila on kiehunut yli, mutta kun lämpöä on käännetty pikkuisen pienemmäksi, on tiimi pelannut kiehuvan vakuuttavaa jääkiekkoa.

Mikäli USA pystyy pelaamaan joukkueena myös puolivälieräottelussa, on kaikki mahdollista. Usalaisittain ottelussa paljon vartijana on Yhdysvaltojen ratkaisijakolmikko Dustin Brown, Patrick Kane ja Phil Kessel. Mikäli nuoret ratkaisijat kestävät puolivälierien mukanaan tuomat paineet, mikä vain on mahdollista.

Jos Suomi pystyy pelaamaan täysipainoisen 60-minuuttisen, on Leijonat vahvoilla, mutta mikäli Kanada-ottelun sekoilu jatkuu, voi ottelu olla USA:n heiniä hyvinkin nopeasti. Ottelun kuvan voisi tiivistää vanhaan – mutta tässä ottelussa elintärkeään – fraasiin: se kumpi joukkue kuoleman otteluun on valmiimpi ja lähempänä parasta päiväänsä, selvittää lopulta tiensä välieriin.

Sen verran tasaisia joukkueet parhaimmillaan ovat.

Raakaa vai reilua, vai molempia?

Jos joku nyt ei sitä vielä tiedä, niin myöhään eilen illalla Suomi otti helpottavan voiton USA:sta lukemin 3-2. Suomi taisteli, yritti, syötteli ja teki maaleja.

Mutta hyvät ihmiset, meillä on ongelma: minne menee mies nimeltä Olli Jokinen?

Olli on loistava pelaaja, loistava sentteri ja edustanut Suomea aina, kun siihen vain suinkin on ollut tilaisuus. Mutta totuus on, ettei Florida-kapteenille ole tällä hetkellä roolia joukkueessa - ainakaan joukkuetta hyödyttävää sellaista.

Kun Olli Jokinen taklasi eilen kyseenalaisesti päähän Tim Gleasonia (saaden vähintään yhtä kyseenalaisen ottelurangaistuksen pommistaan), alkoi Leijonien peli toimia kuin David Copperfieldin taikasauvasta. Ketjut alkoivat päästä uomiinsa, kun aikoinaan nuorten MM-kisoissakin yhdessä pelannut kaksikko Tuomo Ruutu ja Mikko Koivu sai kolmanneksi pyöräkseen takaisin Jussi Jokisen, joka niin ikään on samaa ikäluokkaa kuin 1983 vuonna syntynyt tutkapari. Ketju oli kuin pihapelien kaveriporukasta kasattu kyläjengi, jota se ei ollut vielä ennen Jokisen taklausta.

Tämän lisäksi Ville Koistisen saadessa lisää peliaikaa ylivoimalla alkoi leijonaryhmän puolustuspää saada niitä piirteitä, joita se tässä turnauksessa on hakenutkin. Toisin sanoen, avauksia ja hienoja oivalluksia alkoi tulla, kun Koistinen alkoi päästä rytmiin mukaan myös ylivoimalla.

Voisikin kysyä, mihin tarvitsemme Olli Jokista?

Emme välttämättä mihinkään, paitsi jos Jokinen tyytyy pienempään kolmoskentän rooliin tai löytää kadoksissa olleen kemian Ruudun ja Koivun kanssa. Muussa tapauksessa - ainakin eilisen pelin perusteella, ja kenties myös tämän pelin perusteella: Jokinenhan huilaa tänään ottelurangaistuksen vuoksi - Jokinen joutuu tyytymään 13. hyökkääjän rooliin, sillä joukkueen etu on tällä hetkellä tärkeintä, eikä yhden pelaajan itseluottamuksen pönkittäminen.

Tupu, Hupu ja Teemu - mutta missä muut?

Leijonat kohtaa äitienpäivän kruunuksi USA:n myöhään tänään illalla. Suomen peli ei ole tässä vaiheessa turnausta häikäissyt, mutta nyt sen olisi tapahduttava, sillä muuten Yhdysvaltojen nuoret supertähdet tulevat ja vievät voiton Pohjois-Amerikkaan.

Kiekkoa on pelattu nyt Halifaxissa viikon verran, ja edelleen Suomen ensimmäinen kohtaaminen Saksaa vastaan, oli paras. Silloin lataus oli kunnossa, oli yritystä ja kaikki toimi.

Nyt niin ei valitettavasti ole.

Syy on se, että Leijonat on pelannut koko kisojen ajan pääasiassa kahdella ketjulla, minkä jälkeen kakkos- ja kolmosketjuilla ei ole ollut mitään mahdollisuutta päästä enää sisälle peliin. Sen lisäksi ykkösylivoimaa pyöritetään pelkkien hyökkääjien voimin, joten puolustajien on mahdotonta pysyä kylmänä pelissä mukana.

Mutta on Leijonien pelissä hyviäkin asioita. Kolmikko Ville Peltonen - Saku Koivu - Teemu Selänne näytti nihkeällä Latvia-pelilläkin olevansa edelleen Suomen täsmäase MM-kisoissa; ketjun peli näytti peliltä heti ensimmäisestä vaihdosta lähtien. Sen lisäksi Niklas Bäckström on ollut maalilla tasaisen varma, vaikka esimerkiksi Latviaa vastaan torjuntoja tuli vähän. Ja kun niitä tuli, olivat kaikki torjunnat enemmän kuin hankalia.

Tästä eteenpäin Suomen valmennusjohdon täytyisi saada roolitus kuntoon, sillä perjantainen Latvia-ottelu näytti sen, ettei Suomi voita pelejään legendoja vilisevällä ykkösnyrkillään. Perjantainakin Niko Kapasen kenttä oli se, joka sai iskettyä ratkaisumaalin verkkoon - ja peliaika oli varmasti lähes kymmenen minuuttia pienempi kuin veljeksillä Saku ja Teemu.

Aina kannattaa muistaa, että turnaus on kuitenkin vasta nuori. Suomella on aikaa vielä pari peliä hakea peliään, mutta sitten täytyy tahdin muuttua tai muuten Kauppatorilla ei tavata - taaskaan.

Positiivisten pelien MM-kisat?

Tänään Halifaxissa ja Quebecissä pelataan MM-kisojen kolmatta kisapäivää. Muutaman pelin perusteella voisi todeta, että mestari löytyy nelikosta Kanada, Venäjä, USA ja Suomi - siis, kun kaikilla joukkueilla on yksi peli pelattuna.

Toisin sanoen, kaikki voi vielä muuttua.

Turnaus on tarjonnut positiivisia yllätyksiä monessakin suhteessa, mutta eritoten yleisömäärien osalta, sillä kisajärjestäjien ilmoittamien tietojen mukaan kaikissa otteluissa on nähty yli 8 000 katsojaa. Aika hyvin, kun vielä mitään järisyttävän suurta kiekkonäytelmää ei ole nähty - jos Sveitsi - Ranska ei sitten kuulosta houkuttavalta - mutta rakkaus kiekkoon on onneksi äidin maidossa, ollaanhan Kanadassa (sen lisäksi ranskankielisessä Kanadassa Ranskakin kuulostaa kovalta jutulta).

Toinen positiivinen yllätys on se, että Suomi osoitti kuuluvansa ehdottomasti, ellei mestarisuosikkeihin, niin ainakin mestaruushaastajiin, sillä eilinen Saksa-ottelu antoi tuloksellisesti ja pelillisesti Leijonille paljon hyvää turnauksen loppua ajatellen. Mieleen tuli jopa Torinon olympiakisojen aikainen Suomi, sillä erotuksella, että johtaja-Koivu oli vaihtunut Sakusta Mikoksi.

Ainut negatiivinen asia Suomen turnaustaivaalla löytyy viimeisen 13 vuoden MM-kisahistoriasta. Leijonien turnaus on ollut Globenin jälkeen aina kuin yhteiselo suomalaisen naisen kanssa: vaikka kaikki tuntuu ja näyttää menevän putkeen, niin aina jossain vaiheessa iskee kuin puun takaa jotain, jonka jälkeen kaikki on vierinyt alamäkeen kuin kukkulaa alas pyörivä vihkisormus.

Mutta ehkä kurssin on aika kääntyä, jos siihen vain uskotaan tarpeeksi?