Ei Hawaiji-hokia vaan unimaailma-kiekkoa!

Kiekko on erikoista tässä vaiheessa kautta, sillä kun yleensä NHL-kiekko on kuin toisesta maailmasta eurooppalaisliigojen lätkään verrattuna, niin SM-liigan pudotuspelien päästessä toden teolla vauhtiin Pohjois-Amerikan show vaikuttaa kaljaliigalta Suomen pääsarjaan verrattuna.

Syitä tähän on monia. Tärkein lienee se, että nyt SM-liigassa on panokset, joiden ansiosta kaikki pelaajat yrittävät täysillä. Ja sen kyllä huomaa. Tämä tieto ei tullut varmasti yllätyksenä kenellekään?

Toinen syy on NHL:n tilanne tässä vaiheessa kautta, kun runkosarjaa on jäljellä enää viikko.

Vertailun Eurooppaan voisi ottaa NHL:stä ja ottelusta Dallas Stars - Los Angeles Kings. Dallas Stars on takunnut oman pelinsä kanssa koko maaliskuun ajan, mistä kertoo muun muassa se, että kuukaudessa on tullut vain 3 sarjapistettä, samalla se on vajonnut omassa divisioonassaan vasta kolmanneksi. Vaikka Starsin playoff-paikka ei siis ole vielä ratkennut, ei ottelussa varsinaisesti mitään kiekkoilullista ilotulitusta nähty - eikä vähiten sen vuoksi, että Kings on myöhästynyt NHL-pelaamiseen tähtäävästä juna-aikataulusta jo syyskuun harjoitusleirillä.

Toisaalta myös pelaajia voi ymmärtää jonkin verran. Ei voi olettaa, että pelaajat jaksaisivat jokaista 82 ottelua pelata loistavasti, tai edes hyvin. Eikä varsinkaan silloin, kun kummallakaan joukkueella ei mitään todellista panosta ottelussa ole, sillä samalla kun Kings-pelaajilla ei ole enää mitään menetettävää, ei myöskään Dallas-pelaajilla ole ottelussa muuta tarkoitusta kuin ratkaista vain jossain vaiheessa sarjapisteiden kohtalo Texasiin.

Ottelun kuva on selkeä: Dallas hyökkää - jos jaksaa - ja Los Angeles puolustaa. Ei kuulosta hauskalta?

Sitä se ei myöskään ole. Jääkiekon erinomaisuus ei pääse oikeuksiinsa, kun toinen joukkue yrittää rimpuilla pisteissä kiinni ja toinen yrittää tuoda pisteet puristamalla kotiin. Hetken aikaa täydellisen pyörityksen seuraaminen tuntuu jopa mukavalta, ikään kuin paluulta Neuvostoliiton punakoneen peliin, mutta pitkän päälle... No, ei kovinkaan mukavalta.

Mutta tällaista huomiota on turha odottaa enää playoffeissa. Jos kuukauden kuluttua palataan asiaan, on peli jo ihan toisen näköistä, ja silloin NHL-show´sta on turha odottaa mukavaa valmistautumista nukkumatin valtakuntaan; intensiteetti ja adrenaliini kun voivat tuoda myös univaikeuksia...

Kaikki on kunnossa - paitsi mediaseksikkyys

Vaikka jo näyttikin siltä, että SM-liigan puolivälierissä nähtäisiin yllätyksiä, niin ei, niitä nähty. JYP, Ilves, Pelicans ja jopa HIFK taistelivat hyvin, mutta silti suosikit matkasivat välieriin. Mutta eipä hätää, meillä on vielä Tappara!

Tiedättehän Tapparan, sen toisen Tampereen joukkueen, sen jossa ei ole Raipea? Sen, joka otti runkosarjan lopussa 12 kotivoittoa putkeen. Voisiko tässä joukkueessa olla välierien ja näiden playoffien musta hevonen?

Aivan. Kuulostaa uskomattomalta, sillä eihän joukkueesta ole puhunut kukaan muu kauden aikana kuin Kirvesmies.

Mutta runkosarjan 12 kotivoittoa putkeen, vahvat playoff-esitykset ja saunakiukaan kuuma maalivahti tekevät Tapparasta vahvan. Jopa niin vahvan, että Tappara voi onnistuessaan pamauttaa itsensä finaaliin, jopa mestaruuteen asti.

Siis, jos kaikki menee nappiin.

Toisaalta, miksi ei menisi? Mika Lehto on kuin muuri, josta kertoo muun muassa torjuntapörssin sija kaksi vielä mukana olevien joukkueiden veskareista. Aika hyvin kassarilta, jota Tappara-fanit soimasivat viime kauden kotiavauksessa maalin takana sattuneen virheen jälkeen: "Lehto, ei ollu ensimmäinen kerta - eikä viimeinen!"

Puolustus on ollut loistava koko kauden. Aalto, Salmela ja Benoit ovat olleet maagisia syksystä lähtien, ja kun vielä Kimmo Pikkarainen ja Janne Grönvall ovat tukeneet näitä kolmea paremmin kuin hyvin pudotuspeleissä, on varmasti toimitusjohtaja Mikko Leinosen helppo seurata pelejä Hakametsän katsomosta. Nämä viisi vesseliä ovat tehneet pudotuspeleissäkin jo yhteensä 11 tehopistettä. Aika hyvin puolustukselta, jonka piti sulaa viime kauden lähtijöiden jälkeen!

Jos Ilveksella oli pari vuotta sitten projektina Poika ja Ilves, voisi Tapparan tämän kauden kulkua luonnehtia vaikka Pitäjänmäen pojat ja Janne -projektina. Janne Ojanen ja kaksikko Jori Lehterä - Jonas Enlund ovat tehneet kovaa jälkeä pudotuspeleissä, kaikkiaan 15 pistettä. Nuoret pojat ovat olleet huikeita ja Janne, Janne muun muassa pisti kiekon aloituksen ja Jarkko Immosen jalkojen välin jälkeen verkkoon - ja kyseessä kumminkin olivat puolivälierät. Aika hyvin hyökkäykseltä, joka leimattiin ennen kauden alkua yhtäaikaa sekä liian vanhaksi että liian nuoreksi!

Sokerina pohjalla on Rauli Urama. Se nuorimies, se SM-liigavalmentaja, joka (kuulemma) näyttää Samuli Edelmannilta. Uraman tosin ei tarvinnut ulkonäkökaimansa tapaan miettiä, lähteäkö kotikaupungista Raumalta Riohon - Tampere riitti näyttämään valmennuspotentiaalin SM-liigatason päävalmentajana. "Nuorien kehittäjä ja vanhojen pappojen liigakuntoon laittaja", voisi olla Uraman CV:n kohta numero 1. Aika hyvin valmentajalta, jonka olisi pitänyt lähteä aikoinaan kolmen häviön jälkeen Tappara-koutsin paikalta pois!

Tappara aloittaa huomenna SM-liigan välierät vierasottelulla Oulun Kärppiä vastaan. Kärpät on ehkä ennakkosuosikki, mutta jos Tappara hoitaa leiviskänsä yhtä hyvin kuin tähänkin asti, saattaa tapahtua ihmeitä. Aika hyvin joukkueelta, joka on saanut vähemmän palstatilaa tällä kaudella kuin - esimerkiksi - Porin Ässät...

Ja Ässät jäi viimeiseksi - ei Tappara. Tappara voi olla vielä mestari!

Kiitos Raipe!

Vaikka kaikki tiesivät, että Raimo Helmisen jääkiekkoura loppuu tämän kauden jälkeen, tuskin kukaan osasi aavistaa, millä tavalla loppu lopulta tuli. Se tuli äärettömän kauniilla ja koskettavalla tavalla: täysi Hakametsän jäähalli osoittaa seisaaltaan Suomen kaikkien aikojen kiekkoikonille kunnioitustaan ja Raipe ottaa yleisönsä paremmin kuin rocktähdet. Uskomatonta.

Siitäkin huolimatta, että Raipe on ollut minulle aina keinutuoli-Raipe, – ei enää se jokaisen pelin ratkaisija, kuten joskus 1990-luvun alussa – on hän ollut kuitenkin idoli, esikuva – niin pelaajana kuin ihmisenäkin. Hän on ollut äärettömän rehellinen, lojaali ja ystävällinen kiekkoilija.

Esimerkiksi viime vuoden alle 18-vuotiaiden MM-kisoissa sattunut tapahtumasarja on oiva osoitus Raimo Helmisestä esikuvana. Joukko 12–13-vuotiaita jääkiekkojunioreita huomasi miehen: "Hei tuollahan on Raipe!" Muutamassa sekunnissa Raipen ympärillä oli pari- kolmekymmentä junioria, ja Helmisellä, totta kai, kiire Ylen haastatteluun. No, Raipe ei siitä välittänyt vaan jakoi nimikirjoitukset kaikille, vaikka Ylen haastatteluunkin oli kiire. Vai voiko Raipella olla edes kiire?

Se lättysyöttö, ne haastattelut ja se karisma ovat varmasti syöpyneet suomalaisten mieliin ikuisiksi ajoiksi. Äärettömän pitkä kiekkoura ja jurot, pienellä hymyllä tehdyt haastattelut vuosikymmenestä toiseen ovat tehneet Raipesta legendan. Sellaisen legendan, jonka ansiosta tavallisilla kansalaisilla tuli silmäkulmista kyyneliä, kun Raimo Helmisen kiekkoura sai lopullisen sinettinsä, hienolla tavalla, häviöstä huolimatta: Raipe tarjoili vielä viimeisen kerran kuuluisaa tarkasti lapaan kolahtavaa lättysyöttöään – tietysti rystyllä. Yleisö huusi täyttä kurkkua, niin kuin maailmanmestaruus olisi ratkennut. Kaikki oli kuin unesta.

Vielä viimeisen kerran, kiitos Raipe!

Pelimies vs. (pudotus)pelimies

Tuskin kenellekään on yllätys, että pudotuspelien pistepörssin johtajan paikalla on mies, joka ei ole pahemmin pisteitä runkosarjassa paukutellut. Onhan se jo lähes pudotuspelien tunnusslogan.

”Runkosarjan pistemiehet ovat eri miehiä kuin playoffien ratkaisijat.” Tämähän on vanha, jo melkoisen kulunut fraasi, joka on toteutumassa jälleen kerran. Tuskinpa kovin moni olisi veikannut runkosarjan jälkeen, että playoffien pistepörssiä johtaa tässä vaiheessa mies nimeltä Miikka Männikkö.

Toki runkosarjassa tulleet 26 tehopistettä antoivat viitteitä siitä, että pari viime vuotta JYPiä edustanut tamperelainen saattaa saada keväämmälläkin muutaman kiekon reppuun, mutta että mies muuttuu viikossa karusellin johtajahevoseksi... Playoff-maailma näytti taas kerran ihmeellisyytensä ja arvaamattomuutensa!

Mutta miksi? Miksi playoffeissa maaliverkkoja paukuttelevat miikkamänniköt?

Vastaus on yksinkertainen: siksi, että he pelaavat kolmos- ja neloskentällisissä.

Tiedän, että se kuulostaa ehkä hieman älyvapaalta, mutta näin koko teatteri toimii. Ne pelaajat, jotka kiekkoilevat runkosarjassakin rikkovassa roolissa, ovat auttamatta myös pudotuspelien kivikovassa maailmassa, jos eivät kuninkaita, niin ainakin huipputärkeitä kiekkoilun raksamiehiä omalle joukkueelleen – todellisia äijiä!

Toisaalta, tähtipelaajat, jotka hyytyvät kevään tärkeimmissä peleissä, ovat juuri niitä pelaajia, joilta odotetaan tehoja. Pelimiehiä, jotka kikkailevat ja tekevät maagisia asioita kentällä – eivät tosin enää pudotuspeleissä.

Tähtistatuksella varustetut isot pojat hyytyvät kiekkokarkeloiden ratkaisuhetkillä juuri päinvastaisesta syystä kuin miksi raatavien roolien pelaajat nousevat kevään korvilla lentoon: starat eivät ole tottuneet raastavaan pelityyliin. He ovat tottuneet pääsemään kentällä helpolla, helpommalla kuin jarkkoruutumaiset kiekkoilijat. Heidän pelistään puuttuu taisteluasenne.

Syy Miikka Männikönkin huikeaan vireeseenkin on selvä: Männikkö on tottunut uransa varrella moneen kertaan kovaan kilpailuun peliajasta. Missään uran vaiheessa ei ole ollut selvää, missä kentässä Tapparan kasvatti tulee pelaamaan, koska mies on taistellut vuosia pelipaikasta eri kentällisissä ja eri joukkueissa.

Voisi väittää, että Männikkö ei olisi nyt playoff-pörssin ykkösenä, mikäli hän olisi syntynyt kultaiset (tai valkoiset) luistimet jalassa. Ei todellakaan.

Pudotuspelien ratkaisijoiksi ei synnytä, niiksi opitaan.

Paras oppimistie pudotuspelitähdeksi on kaikkea muuta kuin helppo, sillä kun muistelee vanhoja kiekkohetkiä vuosien varrelta, ovat ottelusarjojen – ja mestaruuksien – ratkaisijoita olleet hyvin monesti rikkovan roolin pelaajat. Nämä rikkojat ovat tottuneet taklauksiin, röyhintään, laidoissa pyörimiseen ja mustelmiin; kaikkeen muuhun paitsi parrasvaloissa pyörimiseen.

Sen vuoksi kiekkokevään sankareiksi nousee aina joku röyhijä, pelin sankari!

Tämänkin kevään ratkaisija löytyy yhtälöstä mustelmia, pelipaikasta taistelua, röyhimistä ja taklauksia, joten vaikka Ville Leino ja Janne Pesonen ovat hallinneet liigakautta mielin määrin, tulee kiekkokauden todellisena ratkaisijana olemaan joku muu kuin tähti.

Playoff-hatusta tuleva kaniini huhtikuun alussa saattaisi olla vaikkapa Jyväskylän JYPin playoff-kaniini Juha-Pekka Hytönen. Röyhijä, JYPin kapteeni ja sankari vailla vertaa. Eli todellinen pudotuspelien sankari.

Jopa mestaruusfinaalin sankari, The ratkaisija!

Päivä, jolloin kaikesta tulee kivaa

Eri lehdissä, blogeissa, Internet-sivuilla, televisiossa ja radiossa; turuilla ja toreilla on spekuloitu yhteiskuntamme polttavinta urheilukysymystä jo useiden viikkojen ajan: kuka on jääkiekon SM-liigan mestari keväällä 2008?

Ei tarvitse olla edes Sihvosen Petteri tietääkseen, että vastaus kysymykseen on haasteellisempi kuin siihen, että kauanko bensan hinta voi jatkaa nousuaan. Toki ehdotuksia, arvailuja ja spekulaatioita saa - ja pitääkin olla.

On kuitenkin eri asia, kuinka hyvin nämä kaikennäköiset veikkaukset pitävät kutinsa. Mutta vanha fakta on, että mikään ei ole niin hauskaa kuin spekulointi: kukaan ei muista, mitä on veikattu joskus maaliskuussa, mikäli vastaus on väärä. Toisaalta, mikä onkaan sen hauskempaa kuin poimia oikein mennyt oma "tieto" arkistosta 14. huhtikuuta?

Tänä keväänä jääkiekon SM-liigan mestaruus ei ratkea siihen, kenellä on paras miehistö, kenellä on paras valmentaja tai edes kenellä on paras ykköshyökkääjä.

Ei.

Joku saattaa arvata ehkä jo, mihin tämän kevään mestaruus todella ratkeaa. Ratkaisun avain löytyy pohjoisesta. Hyvällä tuurilla joku saattaa painaa silmät kiinni sormensa suoraan Suomi-neidon poskeen, juurikin sinne, mistä vastaus löytyy. Nythän puhutaan tietenkin Suomen tämän hetken kiekkoilullisesta dynastiasta, menestysdynastiasta - Oulun Kärpistä.

Jos Kärpät pelaa omalla tasollaan ja omilla taidoillaan, ei Oulun kiekkoihmettä pysäytä sen enempää Scott Stevens kuin muutama tynnyri dynamiittiakaan. Mutta jos oululainen mafia ei ole enää varma maalintekokoneisto, mikä se on ollut viimeiset vuodet, tulee mestari jostain muualta kuin pohjoisesta. Mikäli pohjoisen rajaa ei sitten vedetä aina Jyväskylään tai pääkaupunkiseudulle asti...

Kärppälauma ei nimittäin ole enää se itsevarma, varmasti pisteitä pohjoisille leveyksille tuova joukkue kuin viime keväänä. Toki pisteitä tulee nytkin, mutta tyyli, millä niitä pisteitä on tullut, on ollut kaikkea muuta kuin helppoa.

Vai kuulostaako seuraava mestaruusryhmältä? Ensin vastustaja päästetään kolmen neljän maalin johtoon, ja vasta sitten aletaan pelaamaan.

No, kuten runkosarjasta näki, pisteitä tuli tälläkin tyylillä - jopa ylivoimaisemmin kuin viime kaudella. Mutta kannattaa muistaa, että vielä helmikuun korvillakin joukkueet kokeilevat erinäisiä asioita, eikä välttämättä absoluuttista totuutta tiimien vahvuuksista ole nähty vieläkään.

Jos Kärppiä aletaan haukkumaan, niin totta kai kannattaa muistaa myös joukkueen surullisen kuuluisa maalivahtipeli, joka luvalla sanoen runkosarjan lopussa näytti kaikelta muulta kuin sulavalta. Esimerkiksi joukkueen viime kevään sensaatiovahti Tuomas Tarkki oli maajoukkue- ja ECC-epäonnistumisten jälkeen kuin omistajaansa pelästynyt kissa keittiön pöydällä ruokalautasen äärellä. Kaiken lisäksi Tarkki kärsi runkosarjan loppupuolella loukkaantumisista, ja toinen veskari Andy Chiodokaan ei varsinaisesti ollut mikään tiiliseinä (jos tiiliseinä tarkoittaa tilkitsevää, läpipääsemätöntä muuria).

Pulmia siis on, mutta niin niitä on ollut ennenkin: on ollut loukkaantumisia ja epäonnistumisia ulkomaalaishankinnoissa, mutta aina Kärpät niistä on selvinnyt. Tavalla taikka toisella.

Tosin, tuskin esimerkiksi Jokereiden tai Bluesin leirissä varsinaisesti surkutellaan Kärppien maalivahtitilannetta. Blues ja Jokerit ovat parantaneet peliään kauden mittaan, ja varmasti pudotuspeleissä molemmat tulevat laittamaan kaikkensa likoon, ettei Kärpät jatka hallintaansa.

Ja on niitä muitakin pudotuspelijoukkueita kuin vain nämä kolme edellä mainittua. Nyt on playoff-aika, ja playoff-aikana nousee uusia miehiä parrasvaloihin, ja jo sen ansiosta playoffeissa voi tapahtua (ja sattua) ihan mitä tahansa. Se on varma. Eikä välttämättä olisi ihan kaukaa haettua, että HIFK:n Jani Nieminen voisi olla playoffien suurin yllättäjä tällä kaudella, jopa mestaruustaistelussakin. Tai joku muu, sillä yleensä joku muu se kuitenkin on.

Jos pitäisi heittää kolikkoa voittajasta pelkällä fiilispohjalla, olisivat veljekset Pelicans ja JYP vahvoilla. Näiden kannustuslaulujen jälkeen ei vain voi sanoa pahaa sanaa joukkueista biisien kertosäkeiden taustalla:

Pelicans, Bryan Adams - We´re gonna win

Were gonna win
Forget about a draw
- were gonna score
And then were gonna get a few more
Maybe another one just to be sure see
Well make ya look just like an amateur
Until the final whistle its a war
And then were gonna pick ya off the floor
We wanna hear the crowd really roar Ya
- were comin in were gonna win win
(Koko biisin sanat tulevat kaksi kertaa, joten periaatteessa tämä ei ole kertosäe.)

JYP, Palava katse - JYP HT

Punainen, musta, valkoinen, on värit voittajien
Katse palava sulle kertoo sen: tää on ryhmä
suurten sydänten - ne kiitää,
ne liitää, ne jäätä hallitsee, ja yleisö
huutaa: punainen, musta, valkoinen
Onko se suurin? (On)
Onko se kaunein? (On)
Onko se nopein? (On)
Onko se paras? (On)
Jyppi tänään voiton kotiin tuo!

Toki kannattaa myös muistaa Tappara ja legendaarinen Live is Life. Ja Ilveshän ei edes tarvitsisi kannustusbiisiä - heillä on Raipe, jolle ehkä sanonta pelaa jokainen peli niin kuin se olisi viimeisesi, sopii niin kuin sanat "noo emmää ny tiärä" Raipen suuhun!

Playoffit ovat parasta huumetta

SM-liigan runkosarja pelattiin loppuun tiistaina. Runkosarjan viihdepaketti yllätti ainakin minut täysin, jopa ällikällä, sillä suomalaisesta kiekkokaudesta povattiin kesän loppupuolella jopa yhtä surkeimmista, ainakaan pitkiin aikoihin.

No, kuten arvata saattaa, kaudesta tuli lopulta hieno ja näyttävä - jopa ennätystasainen. Pelit olivat tasaisia, ja ennalta oli hankala sanoa selvää voittajaa mistään runkosarjan ottelusta. Lisäksi esimerkiksi Lahden Pelicans yllätti kaikki ennakkoluulottomalla pelillään syksyllä.

Suurin positiivinen yllättäjä oli kuitenkin Tampereen Tappara: miehistöstä ei odotettu mitään, sillä lähtijöitä oli iso liuta, pääasiassa kärkipään miehiä. Tappara on kuitenkin pelannut runkosarjan aikana näyttävää ja tuloksekasta peliä. 56 ottelun jälkeen tullut nelospaikka meni niille miehille, joille sen pitikin mennä - ei ennakko-odotusten vaan runkosarjan otteiden perusteella.

Playoffit alkavat tänään todellisen veteraanikiekon merkeissä, kun Raimo Helmisen Ilves saa vastaansa Erik Hämäläisen Lukon. Toinen playoff-karsintojen ottelusarja pelataan HIFK:n ja TPS:n välillä. Mitään varsinaista yleisöryntäystä näihin kahteen ottelusarjaan tuskin on syytä odottaa, sillä perinteisesti nämä säälipleijareiksiksikin kutsutut kiekko-ottelut eivät ole saaneet väkeä hallille, mutta ehkä juuri Sinä voit olla tekemässä historiaa tässäkin suhteessa.

Oikeista playoffeista on odotettavissa jännittävää, kihelmöivää ja ennen kaikkea tasaista taistelua siitä, kuka on The King eli mestari. Heti mestaruustaistelun alkukarsinnoissa kaksi sympaattista joukkuetta, Tappara ja JYP, ottavat mittaa toisistaan. Voisi myös olettaa, että se, yhdessä Jokerit - Pelicans -sarjan kanssa, tulee olemaan mielenkiintoisin puolivälierävääntö. Tuskinpa esimerkiksi Lukosta tai Ilveksestä on vastusta Bluesille ja Kärpille. Se on karu, mutta tosi fakta.

Vaikka joku muuta väittäisi, Kärpät ei todellakaan pudotuspeleissä tule saamaan siloiteltua tietä mestaruuteen. Toisin sanoen, muitakin kandidaatteja mestaruustaistelussa tulee olemaan kuin vain Kärpät, se on varma.

Runkosarjan jälkeen SM-liigakiekon voisi odottaa kiihtyvän entisestään, onhan koko sarjan mestaruuden ratkaiseminen enemmän kuin lähellä. Toki runkosarjassakin oli hienoja pelejä ja tähtiä, ja näistä sankareista on koottu seuraavaan oma All Stars -kenttäni:

Ville Leino Janne Pesonen Ryan Keller

André Benoit Teemu Aalto

Bernd Brückler

Mikäli valittamisen aihetta kentästä löytyy, voit toki esitellä myös oman All Stars -kenttäsi kommenteissa.

Tästä tosikiekko pyörähtää käyntiin. Kannattaa kiinnittää turvavyöt, ottaa mukava asento nojatuolista ja lähteä kuukauden mittaiselle fantasiamatkalle. Matkaoppainamme toimivat Janne Pesonen ja Ville Leino. Janne ja Ville, olkaapa hyvät!

Idioottimaisen organisaation idioottivarma pelaaja

Mats Sundin on mielenkiintoinen kaveri: Hän on Ruotsin kaikkien aikojen tehokkain NHL-pelaaja, mutta silti häntä ei arvosteta. Hän johtaa seurajoukkueensa kaikkien aikojen pistepörssiä, mutta silti häntä ei arvosteta. Hän on vain se ruotsalainen Mats Sundin – joka on muuten aika sundiini kaveri!

Mats Sundin on kaksinkertainen NHL:n Stanley Cupin voittaja, tuleva Hockey Hall of Famen jäsen ja kaikkien Colorado Avalanche -fanien supersuosikki. Tällainen voisi olla kertomus Mats Sundinin urasta, jos häntä ei olisi aikoinaan suurkaupassa myyty Toronto Maple Leafsiin vuonna 1994.

Jos hän olisi pysynyt Quebec Nordiquesissa (nykyisessä Colorado Avalanchessä) voisi hän olla satojen tuhansien pikkupoikien idoli ympäri Pohjois-Amerikkaa ja Kanadaa. Samanlainen stara kuin mitä lähes 600 runkosarjan ottelua vähemmän pelannut ruotsalaissupertähti Peter Forsberg on nyt kahden Stanley Cup -voiton jälkeen.

Mutta sitä Sundin ei ole, ainakaan NHL:ssä. Hän on yksi aliarvostetuimpia NHL-pelaajia maailman vaativimmassa jääkiekko-osoitteessa, Toronto Maple Leafsissä – ja vieläpä kapteenina. Fanit ovat vaativia, media on vaativa ja joukkue rämpii suossa, josta nousemiseen vaaditaan suuremmat tikapuut kuin Toronton tv-torniin kiipeämiseen.

Ei kuulosta kovinkaan mukavalta.

Tosin täytyy lisätä, ettei Djurgårdenin kasvatti olisi itsestään kovin suurta meteliä tehnyt Avalanche-tähtenäkään, onhan hän Mats Sundin eikä mikään suomalainen lapsenkasvoinen mäkihyppääjä. Ja sellainenhan Sundin on myös koko uransa ajan ollut: mies, joka ei pidä itsestään meteliä – paitsi jäällä.

1313 tehopistettä ja valinta kaikkien aikojen ensimmäisenä eurooppalaispelaajana NHL:n ykkösvaraukseksi kertovat ”Suddenista” kaiken oleellisen.

Typeryyttä on monenlaista, mutta ei kai kuitenkaan tällaista?

Kun tämän kauden pelaajakauppojen takaraja NHL-kaukaloissa umpeutui 26. helmikuuta, oli Sundin yksi siirtomarkkinoiden huhutuimmista ja kuumimmista nimistä. Häntä oltiin kauppaamassa vähän joka osoitteeseen, ja jopa Maple Leafsin GM Cliff Fletcher olisi halunnut käyttää seuran kapteenia hyväkseen myymällä hänet. Fletcher perusteli aikeitaan muun muassa sillä, että Toronto saisi sen ansiosta ensimmäisen ja toisen kierroksen varausoikeuksia ja ehkä joitain nuoria lupauksia riveihinsä. Niinpä Ontarion kiekkoylpeys saataisiin uuteen kukoistukseen.

Mutta nyt täytyy painaa pausea. Eikö ollutkin niin, että tämä on se sama organisaatio, joka tekee järjettömän suuria voittoja mutta myy käytännössä kaikki pelaajansa aikojen kuluessa kuitenkin pois? Nytkö sama organisaatio yrittää leikkiä pitkäjänteisyydellään?

Kyllä, kyllä. Kuulostaa sangen surkuhupaisalta ja jopa ironiselta – aprillipäiväänkin on vielä parisen kuukautta!

Fletcherin puhe kuulostaa teoriassa viisaalta, ihan kuin se olisi Albert Einsteinin tuotos, mutta... Viime vuonna kanadalaisjoukkue sai varata pelaajia ensimmäisen kerran NHL-draftissa vasta kolmannella varauskierroksella, koska se oli – yllätys, yllätys – vaihtanut ensimmäisen ja toisen kierroksen varausoikeutensa muiden organisaatioiden jäännöspelaajiin. Tuskin kukaan on unohtanut myöskään, kuinka seuran parin vuoden takaisen ykkösvarauksen Tuukka Raskin pelioikeudet treidattiin Andrew Raycroft -kaupassa Bostoniin. Joten se siitä Fletcherin suhteellisuusteoriasta ja pitkäjänteisyydestä...

Samaan aikaan, kun Fletcher punoi juonia toimistossaan, päätti Sundin jäädä Torontoon sanoen, ettei halua purkaa myymistään kieltävää kohtaa sopimuksestaan. Lojaalius sai Sundinin tempun myötä uuden merkityksen, sillä kukapa muu haluaisi jäädä pelillisissä vaikeuksissa jo vuosia ryvettyneeseen seuraan silkasta uskollisuudesta ja lojaaliudesta työpaikkaa kohtaan. Voisikin sanoa, että Sundinin teon jälkeen sana lojaali ei ole oikea termi seurauskollisuudelle vaan uusi synonyymi on sundiini.

Eikä hän ole edes Kanadasta!

Mutta mitä teki Toronton media, kun numero 13 ilmoitti ratkaisustaan? Se haukkui Sundinin maanpetturuksi ja epälojaaliksi itsekeskeiseksi kallispalkkaiseksi kapteeniksi, joka ajattelee vain itseään ja joka ei ole johdattanut Maple Leafsiä mihinkään – eihän hän ole edes Kanadasta! Totta kai samassa veneessä olivat myös verenhimoiset Leafs-kannattajat.

– Ei Stanley Cupeja, ei Art Ross Trophya, ei Hart Trophya tai Conn Smythe Trophya: ei mitään! Miksi häntä pitäisi sanoa yhdeksi kaikkien aikojen Leafs-pelaajista? Jos olisit 14-vuotias, ehkä sitten, sanaili kanadalaisella keskustelupalstalla tuohtunut Toronto-fani.

Jollain tavalla fanien turhautumisen ymmärtää: 40 vuoden aikana tulleet nolla Stanley Cup -voittoa eivät varsinaisesti tee kunniaa perinteikkäälle organisaatiolle, mutta voisi kysyä, että onko se yksin Mats Sundinin vika?

Ei ole. Se on surkean seurajohdon vika.

Jonkinlaista kunnioitusta Sundinia kohtaan voisi odottaa myös siksi, että mies itse tuntuu rakastavan Torontoa ja organisaatiota – kaikesta huolimatta.

– Vaikka mitä tapahtuisi, tulen aina rakastamaan Torontoa ja Toronto Maple Leafsiä. Se on ollut kotini 13 viimeisen vuoden ajan ja se asia ei ikinä muutu miksikään, Sundin totesi ennen siirtorajaa ties monessako kiekkomediassa.

Kuten kanadalaisseuran fanit ovat usein sanoneet, ei Mats Sundinin johtama Toronto ole voittanut yhtään mestaruutta. Samalla se tekee ”Suomen kaatajan” tilanteen hieman erikoiseksi: vaikka NHL:ssä menestystä ei ole tullut, on kansainvälisiltä kentiltä tullut kuitenkin kaikki mahdollinen menestys, kolme MM-kultaa ja olympiakulta, joka sieltä vain voi tulla.

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, ettei Mats Sundinin Toronto Maple Leafs tule ikinä voittamaankaan Stanley Cupia. Se ei johdu Sundinista, sillä koko organisaatio on tällä hetkellä yhtä kaukana mestaruudesta kuin Leafs-fanit seurajohdostaan, joka ei anna kannujahtiin minkäänlaisia taisteluavaimia.

Jos NHL:ssä saisi Stanley Cupin sundinismista, seurauskollisuudesta, taistelisi Mats Sundin joka vuosi täysillä kannusta. Mutta vaikka Sudden kaikessa rakkaudessaan rutistaisi seuran sinisen vaahteralehtilogon punaiseksi, ei se muuta Toronton huikeaa rahasäilöä Stanley Cup -säilöksi!

Eepi on juhlakakkunsa ansainnut

Erik Hämäläinen teki tänään suomalaista jääkiekkohistoriaa pelaamalla 1000. SM-liigaottelunsa. Tuhat peliä! Kuulostaa uskomattomalta, niin uskomattomalta, ettei sitä meinaa uskoa millään.

Eepi on pelannut pitkän uransa aikana pääasiassa Rauman Lukossa, mutta Suomessa matkan varrelle on tarttunut pelejä KalPassa muutaman kauden verran ja myös Helsingin Jokereissa. Ulkomaillakin Rauman kivijalka on pelannut ruotsalaisessa AIK:ssa ja Sveitsin jääkiekkoliigassa Langnaun riveissä.

Mutta ennen kaikkea Hämäläinen muistetaan Raumalta, jossa mies nytkin pelaa. Raumalaiset muistavat hänet aina ja totta kai myös Eepi raumalaiset. Muista suomalaisista Erik Hämäläisen muistanevat vain ne, jotka jollain tavalla ovat perillä jääkiekkomaailman asioista. Hyvä kuvaus tästä on esimerkiksi se, että vaikka Eepi sai tänään tuhat SM-liigapeliä täyteen, tuskin kovin moni Suomen kansalaisista edes huomasi sitä, kun urheilu-uutisissakin Kim Hirschovitsin käsittämätön kirvesisku sai enemmän palstatilaa uutisotsikoihin.

Toisaalta se myös kuvaa Hämäläisen uraa paremmin kuin hyvin: kun muut ovat juhlineet otsikoissa, on raumalainen tehnyt oman ruutunsa parhaalla mahdollisella tavalla - totta kai, ilman suurempaa hehkutusta.

Niin eepimäistä, niin eepimäistä...

Mutta nyt 42-vuotias puolustajalegenda on pelannut tuhat SM-liigaottelua, joka on sellainen määrä, että sitä tuskin koskaan rikotaan.

Onnea, Eepi, olet juhlasi ansainnut!