Puolen Suomen suru

Olipa kerran Oulun Kärppien menestysdynastia. Oli juoni toimitusjohtaja Juha Junno, oli puolen Suomen joukkue ja oli maailmanluokan pelaajia. Kaikki oli, hei aika kivasti, kuten sanoisi toimitusjohtaja. Tärkeintä on kuitenkin se, että Kärpät tarjosi Ouluun menestyksen jollaista ei Suomessa ole nähty sitten TPS:n suuruuden päivien.

Jäljellä tästä kaikesta on kaunis muisto vain.

CHL-debyyttinsä kaikkien muiden 12 eurooppalaisjoukkueen kanssa tehnyt oululaisryhmä ei valloittanutkaan liigaa, mikä tietenkään tämän kauden esitysten perusteella ei ole mikään ihme. Tosin Kärppien puolustukseksi on sanottava, ettei vaatimaton menestys ole ihme: etulinjan miehiä on siirtynyt muihin joukkueisiin enemmän kuin tarpeeksi, Matti Alatalon ensimmäinen valmennuskausi Oulussa ei ole sujunut suunnitelmien mukaan ja ainakaan SM-liigapeleihin kaupunnin katsojat eivät varsinaisesti riemua kiljahdellen ole tulleet.

Mutta onko se mikään ihme?

Ei, koska Fintelligens-räpduon lyrikat”ylämäki, alamäki, nousui, laskui – kaikkee” pätevät myös jääkiekkoon. Suuren nousuhuuman jälkeen on pakko tulla jossain vaiheessa alamäki. Se on karu mutta erittäin tosi fakta. Vertaukseksi kelpaavat vaikkapa TPS ja JYP, jotka ovat vaihtaneet paikkaa 2000-luvun alkuvuosien jälkeen, sillä olihan JYP jopa lähellä todellista vararikkoa. Ja TPS oli maailman 31. paras lätkäseura. Faktat pätevät niin yleisömääriin kuin joukkueen tekemiseenkin; aina ei yksinkertaisesti voi olla paras tai suurin – tai puolen Suomen suurin.

Eipä hätää, Kärppien tulevaisuus on kuitenkin hyvä. Mahalasku TPS-tyyliin ei ole mahdollinen, koska organisaatio Kärppien taustalla ainakin julkisuudesta tihkuneiden tietojen mukaan on kunnossa. Taloudellista voittoa on tullut, vaikka ihan seuran hulluimmat vuodet ovatkin tuloksenteon osalta varmasti takana päin.

Tärkeää on myös se, että tämän kauden pienen suvantovaiheen jälkeen yleisö oppii arvostamaan Kärppien tulevaa kotimaan menestystä paremmin, jos mestaruutta ei nelinkertaisteta viiden vuoden aikana – siltä ainakin nyt näyttää.

Kaikkeen kyllästyy ja turtuu, kun sitä saa tarpeeksi. Siinä mielessä pieni suvantovaihe on vain hyväksi, vaikka rehellisen autokauppiaan Euroopan valloitussuunnitelmat kokevatkin pahan kolauksen. Ainakin hetkeksi!

Maailman kovin kiekkouutinen

Eilinen jääkiekkopäivä tarjosi yhden Suomen historian merkittävimmän uutisen - lätkän saralla siis. Meikän jääkiekkobloggailu täytti eilen kaksi vuotta!

Täällä kaikki hauskuus alkoi kaksi vuotta ja päivä sitten. Vaikka kirjoitusvirheita olikin melkoisen runsaasti, hauskaa juttujen tekeminen lukemisen perusteella on ainakin ollut.

Kiitos näistä kahdesta vuodesta, lisää on toivottavasti vielä edessä! Ja mikäli joku haluaa antaa parannusehdotuksia, niin niitä otetaan vastaan.

Juhlapuhe oli siinä, kiitos kuuluu koko joukkueelle!

Korttipakan kovimmat kortit ovat valttia

Olipa kerran pojat nimeltä Pekka ja Teemu. Pekka Jormakka ja Teemu Hartikainen olivat ikäluokkansa huippuja jo nuorina natiaisina, jo silloin kun samanikäiset juniorit ihailivat poikien pelitaitoja ympäri Suomenniemen: "Se Jormakka on kyllä niin äijä. On siistiä sitte, ku se pelaa SM-liigas. Saa fiilistellä, että me joskus pelattiin tuata vastaan!"

Vuosia kului, P ja T pääsivät alle 18-vuotiaiden maajoukkueeseen, pelasivat vähän pokeria ja heistä tuli koko jääkiekkoväen yhteinen vihan kohde; "nykyleijonat eivät osaa pelata" - jos pokeria ei lasketa pelisuoritukseksi.

Kului, yksi, kaksi, kolme... Seitsemän NHL-varausta, kun jotain tapahtui.

Yhtäkkiä lätkäkansa herää todellisuuteen, on vuosi 2008: SM-liigan yleisömäärät laskevat ja isot pahat toimittajat sylkevät SM-liiga -nimiseen sylkykuppiin niin, että vesimassasta ei löydy enää edes kupin päätä. Mutta onneksi tapahtuu myös jotain muuta, sillä samaiset pokerinpelaajapojat löytävät sateisena syksynä itsensä Suomen suosituimman urheilusarjan pelintiimellyksestä eli SM-liigasta.

Hetkinen. Eihän tässä näin pitänyt käydä?

SM-liigan piti olla yhtä aikaa sekä huono sarja että huono sarja ilman junnustaroja. Ehkä jossain on menty siis vikaan, koska eihän huonossa sarjassa voi olla myöskään huonon juniorituotannon nuoria pelaajiakaan, Pekkaa ja Teemua. Eihän?

Vai onko jossain menty muutakin kuin päin mäntyä, vastoin kaikkia odotuksia?

On.

Vaikka Sami Kapanen ja pari muutakin konkarikiekkoilijaa onkin saapunut takaisin kotoiseen - ja ah, aina niin ihanan riitaiseen - suosikkisarjaamme, niin kiitos Venäjän ja Ruotsin, kovimmat lätkänvääntäjät pelaavat jossain muualla kuin Suomessa.

Se on huono juttu, mutta onneksi se ei ole pelkästään taakka, vaan se on myös mahdollisuus. Tämänhetkisen juniorituotantomme eliitille, Hartikaiselle ja Jormakalle, se on ollut kuin lentokone kuuhun: lätkämiehenalut ovat saaneet kovia pelejä NHL-tasoisten joukkuekavereiden rinnalla yhdessä Euroopan kovimmista kiekkoliigoista, kun tilaa kokoonpanosta on yhtäkkiä löytynytkin.

Voiko paremmasta edes haaveilla?

Se on parasta mitä "nuuskaa käyttäville kiekkoperheen idyllin pilaajille" on tapahtunut kiekkouran tässä vaiheessa.

Se tulee näkymään tulevaisuudessa kiekkoilijan ammatissa. 18-vuotiaat pelimiehet tulevat pelaamaan kovimpia pelejä jo tällä kaudella nuorten MM-kisojen, SM-liigan ja SM-liigan playoffien parissa - samoja pelejä kuin Kanadan parhaat kiekkojunioritkin.

Samoja pelejä kuin esimerkiksi Mikko Koivu ja Tuomo Ruutu silloin kun heistä kruunattiin Sakun ja Teemun perintöprinssejä.

Tuloksen näkevät kaikki.

En sano, että Hartikainen ja Jormakka tulisivat syrjäyttämään Suomi-kiekon eliitin heti aikuisiän kynnyksellä. Ei välttämättä. Pointti on siinä, että heille annetaan mahdollisuus siihen - ja ainakin tähän mennessä he näyttävät myös kiittävän vastuusta.

He saavat tilaisuuden kehittää taitojaan. Valitettavasti tätä korttia ei aina ole ymmärretty antaa mahdollisuuden kortteja kaipaaville kiekkoilijoille.

Onneksi Jyväskylässä ja Kuopiossa asia on toisin.

Maajoukkue kalenterimyrskyn silmään

SM-liiga, CHL, Finnkampen, Euro Hockey Tour, Nordic Trophy ja MM-kisat. Jos olisi ilkeä, voisi sanoa, että ähkystä tulee kohta oksennus - vähintäänkin pieni puklu. Mutta onneksi ilkeys ei kuulu tämän blogin sanavarastoon, joten rakentava kritiikkki voisi olla oikea sana.

Fakta on se, että kiekkovaltaa on vaikea muuttaa. Jos katseet siirretään SM-liigan lisäksi myös ulkomaan vihreinä siintäviin jäähalleihin, niin kansalliset sarjat eivät tule vähentämään sarjaotteluitaan. Joukkueet tienaavat otteluilla - eivät maaotteluilla. Eivät varsinkaan silloin, kun oma kassakone ei kilise killinkiäkään.

Myöskään CHL-pelit eivät tule vähenemään, sillä sellaista lekaa ei edes CHL:n johtaja Kalervo Kummolan moukarikaapista löydy, että juuri keksitty jääkiekon Mestarien liiga (ensimmäinen, toinen... öö, mones ja viimeinen yritys) jätettäisiin eurooppalaisen kiekkoilun takakonttiin.

Ei. Joukkueita tulee lisää, maita tulee lisää, pelejä tulee lisää ja sarjaohjelman tekijöiden hiukset harmaantuvat niin, että vaikka palkkaa saisi euron jos toisenkin, ei innostus riitä kalenteritaiteilijana pysymiseen.

Hyvät ihmiset, kaiken lisäksi meillä on vielä maaottelut, joista ensin Pohjois-Amerikka on valittanut pitkälti kokonaisen vuosisadan ja nyt myös Eurooppa on avannut suunsa.

Ei ole kivaa olla René Fasel.

Torstaina alkava Karjala-turnaus on ollut jymymenestys - aina. Pelit ovat olleet loppuunmyytyjä ja on ollut helppoa sanoa, että Suomi on Euroopan Kanada. Myös Sweden Hockey Gamesillä on pyyhkinyt periaatteessa hyvin ja varsinkin viime vuosituhannella Venäjän turnaus oli legenda. Periaatteessa neljän eurooppalaisen huippumaan turneesta vain Tshekin turnaus on ollut fiasko, mikä tosin johtuu paljolti sen teennäisestä paikasta lähes kesällä tai vaihtoehtoisesti MM-kisojen aattona.

Vaikka julkisuudessa on palloteltu mahdollisuudesta lopettaa koko Euro Hockey Tour, on reaaliteetit unohdettu täysin: turnee on enemmän kuin tärkeä jääkiekkoliitoille. Esimerkiksi Suomen Jääkiekkoliitto menettäisi pitkän pennin ilman kolmen kiekkopäivän Karjala-turnausta. Sama tilanne on myös neljälle muulle kiekkoliitolle.

Ja sama on tilanne myös pelaajille. Vaikka kiekkoilijoille tulee paljon pelejä pitkin talvea, maajoukkuepeleistä tuskin halutaan karsia yhtään sekuntia. "Leijona-paita on aina mukava pukea päälle", sanovat kaikki. Ja jos ei ole, he kyllä sanovat senkin.

Eli periaatteessa sarjaohjelmassa ei ole mitään vikaa, mutta...

Totuus on kuitenkin se, että Euroopan kiekkokausi tullaan tulevina vuosina tunkemaan niin täyteen, että on vaikea välttyä ähkyn tunteelta. Joukkueet ja pelaajat kyllä kestävät kovemmankin kuorman, koska ne ovat ammattilaisia ja niille jokainen peli on rahaa, mutta entä me tavalliset kiekkofanit?

Valitettavasti jääkiekkofanius ei ole ammatti, sillä pelipäivien kasvaessa myös jääkiekkosydämen odotetaan kasvavan uusiin svääreihin. Eikä se SM-liigan tapauksessa yhtäkkiä 56 ottelusta kasva 58:aan otteluun. Fanita niin paljon kuin jaksat -lätkä ei elätä muualla kuin Kanadassa; Euroopassa pieni mutta sievä, rakkaudella tehty lätkäpurilainen on kova juttu.

Kun Euroopassa pelikalenteri räjähtää tulevina vuosina jo ennestään salaattikastikkeestaan yli pursuavaan lätkähampurilaiseen, on turha ihmetellä, miksi jääkiekkokauden hegemoniaotteluun TPS-Saipa ei tule kuin ne kaikista hulluimmat turkulaiset.