Puheista tekoihin?

Todennäköisesti meillä kaikilla, niin sinulla kuin minullakin, on mielipide Juhani Tammisesta, 58-vuotiaasta jääkiekon sekatyömiehestä, joka on luonut uransa tiedotusvälineiden kautta niin kaukalossa kuin sen ulkopuolellakin.

Toisten mielestä Tami on äärimmäisen kunniakas kiekkovaikuttaja ja -valmentaja, jonka kiekkouran kruunaavat lukuisat esiintymiset YLE-urheilun kisastudioiden kommentaattorina; toisten mielestä Tami on jääkiekkovalmentaja, jonka juna meni jo – ja ainoastaan brändi jäi. Yhtä kaikki, Tamminen on yksi Suomi-lätkän puhutuimmista kiekkomiehistä.

Vaikka kotimaan omasta Aurinkokuninkaasta olisi mitä mieltä tahansa, kaikki Tammisen mielipiteet vaikuttavat syvästi alitajuntaan, vaikka niin ei välttämättä aina haluaisi.

Tältä viikolta löytyy hyvä esimerkki miehen puhelahjoista, kun hän oli pitämässä Pohjalainen Kiekkokoulu -nimistä ”rekrytointitapahtumaa” kauhavalaisille kiekkojunioreille. Tapahtumassa oli 151 junioria ja meininkiä riitti. Tärkeintä oli kuitenkin Tammisen läsnäolo: herran luennon jälkeen uskoin jo noin vuorokauden, että Vaasan Sport on ensi syksynä liigaseura – ennen kaikkea menestyvä sellainen.

Tammisen puheet veljistä, momentumeista, neljien nousujuhlien huumasta, Pohjanmaan SM-haaveista saivat kaikki läsnäolijat uskomaan Sportin nousuhaaveisiin.Mutta usko oli ainakin minulla lyhytnäköinen, sillä totuus on kuitenkin valitettavasti se, ettei seurasta nimeltä Vaasan Sport tule menestyvää liigaorganisaatiota lähiaikoina.

Se on fakta.

Kaikki muu on periaatteessa kunnossa paitsi pelaajamateriaali. Esimerkiksi sen edustusjoukkueessa kiekkoilee tällä kaudella vain 6 (!) vaasalaislähtöistä miestä. Kun vain yksi juniorijoukkuekin pelaa SM-tasolla, voi hyvällä omallatunnolla esittää kysymyksen: Millä lihaksilla Sport luulee hyppäävänsä sarjatason ylöspäin mitään sanomattomalla junioritoiminnalla, ilman oman kaupungin pelaajia?

Ei millään, sillä vaasalaisten punttitreeni on vielä pahasti vaiheessa, eikä rehellisesti sanottuna mikään muukaan vakuuta. Sport on ollut pari kertaa kymmenen vuoden aikana lähellä vararikkoa suurten velkojensa vuoksi, ja voisi kyynisesti kysyä, miten ihmeessä talous pysyisi kunnossa SM-liigassakaan, kun Mestiskin kiristää jo köyttä melkoisen paljon?

Aivan toinen tarina onkin sitten pohjalaisuus. Tamminen on yrittänyt luoda Pohjanmaalle Kärpät-ilmiötä, joukkuetta, joka olisi koko alueen oma juttu; tunneside, joka vetoaa niin isään kuin poikaankin.

Vaasassa ja lähialueilla nän onkin, mutta ei Etelä-Pohjanmaalla.

Jos Sport pelaisi SM-liigassa, voisivat myös eteläpohjalaiset innostua Pohjanmaan omasta seurasta, mutta kun koko seura on vielä pahasti vaiheessa eli Mestiksessä, ei voida puhua Pohjanmaan yhteisestä joukkueesta, sillä ruotsinkielinen Pohjanmaa eli Vaasa on henkisesti yhtä kaukana Etelä-Pohjanmaan ydinalueesta kuin Suomi on Ruotsista.

Sille tosiasialle Tammisen brändi ja puhelahjatkin jäävät kakkoseksi!

Pojistako miehiä?

Jos Kanadan ja Suomen juniorituotantoja vertaa, yksi ero nousee ylitse muiden: Kanadassa juniorit - tähdet ja ei-tähdet - saavat pelata kovia pelejä niin paljon kuin vain kunto ja pelitaidot edellyttävät.

Suomessa näin ei ole.

Mutta kun näin joskus edes tapahtuu, on tulos vähintäänkin mielenkiintoinen. Esimerkiksi käyvät Suomen nuorten jääkiekkomaajoukkueen Joonas Nättinen ja Toni Rajala. Vielä tämän kauden alussa Rajala oli Suomen 1991-syntyneiden selkeä soihdunkantaja, mutta kun Nättinen on saanut Bluesissa peliaikaa syksyn ja talven aikana, on ero kääntynyt päälaelleen ja yllätys, yllätys Nättinen on tällä hetkellä ysiykkösten kovin kiintotähti.

Tosin, ei Rajalakaan huono ole. Suurin ero poikien välille tulee kuitenkin juuri SM-liigassa pelattujen otteluiden määrästä. Nättinen pelaa kovemmin, liikettä on enemmän ja miehenalun ratkaisutkin ovat nopeampia; kovat pelit näkyvät herran otteissa.

Jos joulupukille, pullonhengelle tai vaikkapa SM-liigavalmentajalle saisi yhden toiveen esittää, se kuuluisi näin: antakaa poikien pelata muuallakin kuin vaihtopenkillä, sillä vain kovat otteet tekevät pelaajista pelaajia. Ja ehkä ensi kaudella ei tarvitse roudata niitä ylijäämä-kanukkeja tänne pyörimään, kun peliajan voi antaa oman kylän pojille!

Suuri ja mahtava vaahteranlehti

Tuskin kenellekään oli jättiyllätys, että Kanada voitti jääkiekon nuorten maailmanmestaruuden viidennen kerran peräkkäin Ottawa Senatorsin kotiareenalla Scotiabank Placella. Kanada oli turnauksen ajan joukkue, joka taisteli, vaikka se olisi ollut häviöllä, vaikka sitä olisi sattunut ja vaikka kaikki muut olisivat jo odottaneet joukkueen romahtamista.

Ja juuri sitä on myös kanadalainen jääkiekko: taistelua, voittoja ja tappioiden vihaamista. Se on kaikkea sitä, miksi Kanadasta on aikojen saatossa kasvanut todellinen jääkiekkomaa, jääkiekon johtaja.

Myös loppuottelu Kanadan ja Ruotsin välillä oli todellinen oppitunti vaahteranlehtipaitaisten jääkiekkoideologiasta, jollaista voisi jokainen Kanadan kohtaava maa tulevaisuudessa katsella videolta. Kun kanukit huomasivat, että juniori-Kronorin maalivahti Jacob Markström alkoi käydä kuumana heti ensimmäisestä mahdollisesta vaihdosta kaatamalla turnauksen tähtihyökkääjän John Tavaresin, alkoi Markströmin järjestelmällinen hiillostaminen. Jahtaaminen jatkui matsin alusta loppuun asti, ja aina kun paikka oli, Markström kaadettiin, lyötiin tai tönittiin - ja maalivahti oli kaikkea muuta kuin pokerinpelaajan näköinen. Jo siitä Kanada sai ottelussa selkeän yliotteen, sillä miten maalivahti, joka raivosi kentällä kuin turkinpippuri kanadalaispelaajien ja tuomarien perässä, voisi torjua maansa maailmanmestaruuteen?

Loppuottelu oli Kanadan näytöstä, mutta kisat näyttivät myös isommassa mittakaavassa totuuden siitä, että Canada is hockey, sillä joukkueella ei missään vaiheessa ollut todellista haastajaa. Ainoastaan Venäjä-välierä oli tahrata vaahteranlehtipaitaisten täydellisen turnauksen, mutta lopulta perikanadalaiseen tyyliin joukkue taisteli ensin viisi sekuntia ennen loppua ottelun tasoihin ja lopulta rankkareilla ohi. Myös pelaajat olivat ilmiömäisiä, sillä kun sellaiset supermiehet kuten Jordan Eberle ja Cody Hodgson eivät ole joukkueensa ykköstähtiä, on maan jääkiekossa pakko olla jotain maagista. Yhtä maagisia olivat myös punaiset fanit, jotka huusivat ja riehuivat katsomossa sellaisessa jääkiekkoeuforiassa, että vain Suomen kultajuhlat vuonna 1995 saivat jotain samanlaista aikaan. Ja kun näiden loistavien 25 pelaajan lisäksi voisi pelata vielä lähes 100 samanikäistä "amatööriä" nuorten MM-kisoja menestyksekkäästi, niin ei voi kuin ihmetellä Kanadan kansallislajin suuruutta ja ihmeellisyyttä.

Kun tämän vuoden joukkueesta suurin osa taivaltaa jo ensi vuonna NHL-kaukaloissa, pelataan nuorten MM-kisat jälleen Kanadassa. Silloin pelipaikkana ovat Saskatoon ja Regina. Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, silloin yksi suurimmista suosikeista on Kanada, joka voi ottaa silloin jo kuudennen peräkkäisen mestaruutensa, ja ehkä silloin joukkueen slogan on tämänvuotisen drive to fiven sijasta fix to six.

Maalina mestaruus - tai karsintasarjapaikka

Voittamisen kulttuuria - ja ennen kaikkea sen puutetta - ovat suomalaisessa jääkiekossa arvostelleet lähes kaikki, joilla vain jääkiekosta jotain mielipiteitä on. Esimerkiksi kanadalaiset tiedotusvälineet haukkuivat Pikkuleijonat Vancouverin vuoden 2006 pronssiottelun jälkeen, kun suomalaiset juhlivat pronssimitaleita kuin maailmanmestaruutta.

Kanadassahan pronssi ei ole kuin metallia, ja Kanadassa pelataan vain kullasta, mutta Suomelle kelpaa mitalikin - jopa pronssinen sellainen. Suomalainen jääkiekko on pelleilyä, kun voittamista ei oteta vakavasti. Vai onko? Miksi Suomen pitäisi edes huudella mestaruudesta, kun ainakaan viime vuosien joukkueilla ei ole ollut mitään mahdollisuuksia kultamitaliin?

Suomi ja Kanada painivat eri sarjoissa, koska a) Kanadassa on rekisteröityjä jääkiekkoilijoita 558 000 Suomen 62 000 vastaan ja b) Kanadassa on 2 451 jäähallia Suomen 220 vastaan. Kanada on suuri suosikki jokaisissa nuorten MM-kisoissa, kun taas Suomi vain silloin kun ikäluokka on huippuluokkaa (lue: 1983-syntyneiden ikäluokka, esim. Tuomo Ruutu, Mikko Koivu, Jussi Jokinen, Joni Pitkänen...), jollaisia Suomeen syntyy kerran kymmenessä tai kerran 20 vuodessa.

Kaikesta tästä avautumisesta tuleva johtopäätös on se, että kumpikin maa operoi omien resurssiensa äärirajoilla. Kanadalle se on kultamitali ja Suomelle mitali. Tämän näkee tällä hetkellä pelattavissa nuorten MM-kisoissa, sillä Kanada on laittanut vastustajia nippuun juuri sillä tavalla, mitä hallitsevalta mestarilta odotettiinkin, kun taas Suomen nuori joukkue on ollut haavoittuvainen. Suomi on pelannut välillä hyvin ja välillä huonosti, kokonaisarvosanan jäädessä tyydyttäväksi, mutta silti koko joukkueesta on huokunut se, että lähes kymmenestä ali-ikäisestä kuullaan vasta tulevina vuosina. Ei todellakaan näissä kisoissa.

Sitä tuskin tarvitsee kenellekään selitellä, koska Suomen karsintasarjapaikka kertoo näistä kisoista kaiken oleellisen: Suomen aika ei ole vielä, sillä tulevaisuutta ei saa aikakoneella muunnettua kaukaloon.