tiistai 23. joulukuuta 2008

Maailman aidointa kiekkoa - nyt myös NHL-jäällä

Nuorten MM-kisat käynnistyvät jälleen tapaninpäivänä. Ei ole yllätys, että Ottawassa järjestettävissä kotikisoissaan Kanada on jälleen yksi suurimmista suosikeista, mutta se on, että yllätys tulee läntisestä naapurista, Ruotsista. Ruotsin yksi kaikkien aikojen huikeimmista ikäluokista takaa sen, että ennen kuin MM-kisojen mestaruuspytty nousee Ottawa Senatorsin kotihallin Scotiabank Placen kattoon, ei millään joukkueella – ei edes Kanadalla – ole varaa löysäilyyn.

Kanadalla on mahdollisuus nousta viidenteen peräkkäiseen mestaruuteen Ottawassa, ensimmäisen kerran sitten 1990-luvun lopun. Tämän vuoden ryhmä tarjoaa siihen jälleen oivan mahdollisuuden, vaikka ikäluokan suurimpia kanadalaistähtiä ei jäällä nähdä: poissa ovat sellaiset nimet kuten Steven Stamkos ja Drew Doughty. Silti Kanadan miehistö vilisee kivikovia nuoria miehiä, koska viime vuoden mestarijoukkueen avainpelaajat Thomas Hickey, Zachary Boychuk ja Angelo Esposito nähdään mukana edelleen. Unohtaa ei sovi myöskään OHL-liigan ehdotonta ykköspuolustajaa Ryan Ellisiä tai koko kisojen seuratuinta pelaajaa John Tavaresia. Vaikka joukkue paperilla on sitä tuttua havumetsien laatua, vaahteralehtimiehistön yksi suurimmista mestaruusmahdollisuuksien lujittajista on kuitenkin nuorten MM-kisoja kohtaan tuleva arvostus, mikä näkyy ihan kaikessa turnaukseen liittyvässä: kisat keräävät enemmän ihmisiä televisioruutujen ääreen kuin tavallinen NHL-peli ja aikuisten MM-kisaottelu yhteensä, joukkuetta valmentaa Toronton ja Salt Lake Cityn olympiajoukkueen entinen luotsi Pat Quinn ja kisat häätävät Senatorsin pitkälle vieraskiertueelle.

Toinen suuri suosikki turnauksessa on Ruotsi, jolta löytyy yksi kovimmista ikäluokista ikinä. Joukkueesta löytyvät viime MM-kisoissa loistanut Mikael Backlund, ysikymppien maailman ykköspuolustaja Victor Hedman ja Los Angeles Kingsiltä luvan kisoihin osallistumisesta saanut Oscar Möller. Myös kärjen takaa löytyy kovia nimiä – tosin on ihan makuasia, ketkä mainitaan ensin – sillä edellä mainittujen herrojen vanavedestä löytyvät esimerkiksi Mattias Tedenby sekä Tre Kronorin kaikkien aikojen nuorin 20-vuotiaiden maajoukkuepelaaja, 16-vuotiaana Liberecissä viime vuonna debytoinut Magnus Svensson-Pääjärvi. Kun vielä suurin osa sinikeltaisten riveistä on hankkinut runsaasti kokemusta Elitserienistä, ei ole mitään esteitä sille, etteikö Tre Kronorilla olisi kaikki edellytykset parantaa viime vuoden toista sijaa yhdellä pykälällä – kullaksi.

Vaikka Ruotsi ja Kanada ovatkin suurimmat suosikit mestaruuteen asti, huippuonnistumisella myös Suomella on mahdollisuus mitaleille. Menestyminen edellyttää nappisuoritusta sekä Venäjän ja USA:n mahalaskua. Jukka Rautakorven miehistön mitalihaave vaikuttaa pelkältä haaveelta, mutta mikäli Harri Säteri ja Juha Metsola onnistuvat täydellisesti maalinsuulla, tarjoaa jo se yllätyskortin Pikkuleijonille. Tosin silti kenttäpelaajien pitäisi onnistua. Heistä ilahduttavan monella on kokemusta jo SM-liigan kirkkaista valoista, mutta suurimmalla osalla todellinen liigapelaajan kokemus on vielä kaukana horisontissa.

Kokemus on myös sana, joka tämänvuotisesta maajoukkueesta puuttuu, sillä kautta historian 1989-syntyneiden joukkue on kulkenut syvissä vesissä, ilman suuria junioritähtiä. Niinpä nytkään ryhmästä ei ikäluokan helmiä löydy – ainoastaan Tomi Sallinen on saanut kenttäpelaajista liigamiehen statuksen, mutta sen lisäksi kiekollinen taito jää todellisten juniorien harteille. Koska kasiyseistä ei kiekollista johtajuutta löydy, nähdään joukkueessa neljän ikäluokan miehiä, ja nuoremmista erityisesti vuonna 1991 syntyneet Toni Rajala ja Joonas Nättinen sekä 1992 syntynyt Mikael Granlund muodostavat joukkueen kiekollisen taidon. Heissä on myös taitoa jopa NHL:n ykköskierrokselle asti. Valitettavasti ikäluokka ja vuosi ovat kavereille vääriä, sillä vasta tulevina vuosina nämä vesselit taistelevat nuorten MM-kisoissa menestyksestä, ja tänä vuonna mitalit jäänevät Ruotsin, Kanadan ja Venäjän haaveiksi.

Onneksi jouluaattoiltaan on vielä aikaa, joten miksi et hyvä lukija pyytäisi joululahjaksi Pikkuleijonien menestystä? Tosin, ennen sitä on kuitenkin aika hengähtää vielä muutama yö ennen nuorten MM-kisojen erittäin kiihkeää maailmaa, joten aloituskiekon putoamiseen saakka hyvää joulua!

keskiviikko 17. joulukuuta 2008

Suomalaiseen jääkiekkoon ideakeisari?

Jukka Rautakorpi on valmentajalle nuoresta iästään huolimatta erittäin kokenut koutsi niin SM-liigassa kuin myös maajoukkueympyröissä. Rautakorpi on tasaisin väliajoin ottanut kantaa suomalaisen jääkiekkoilun peruskysymyksiin, ja ennen kaikkea sen linjauksiin.

Niin nytkin.

Uusimmassa Kiekkolehdessä Rautakorpi arvostelee erittäin voimakkaasti Pikkuleijonien valmistautumista kohti nuorten MM-kisoja: "Uskallankin sanoa, että taas kerran on itse ´munittu´ yksi aikaisemmista vahvuuksistamme, jos ajatellaan valmistautumista nuorten MM-kisoihin."

Rautakorven lisäksi välillä rajujakin mielipiteitä - ihan aiheesta - on tullut isojen Leijonien päävalmentajalta Jukka Jaloselta. Rautakorpi ja Jalonen ovat sen luokan tekijöitä suomalaisessa jääkiekossa, että herrojen kaltaiselle idearikkaudelle on oltava jokin käyttötapa suomalaisissa jääkiekkoympyröissä. Ei ole väliä, olisiko kyseessä eri maajoukkueiden johtoryhmien välinen ideariihi vai jonkinlainen muu järjestely.

Tärkeintä on se, että ideoista saadaan myös tekoja.

Yksi vaihtoehto voisi olla iloisten veljesten, Nyholmin ja Rantasen, idea ihan oikeasta kilpailupäälliköstä Suomen Jääkiekkoliitolle. Kaverista, joka toisi Jääkiekkoliiton toimistoväen, pelaajien ja valmentajien välille ymmärrettävän punaisen langan. Mitään ei otettaisi pois liiton isoilta herroilta, vaan kilpailupäällikkö tekisi pelaajien ja joukkueiden väliset suhteet selkeämmäksi. Eikä mahdollisen uuden kilpailupäällikön ole pakko hypätä rautakansleri Kalervo Kummolan paikalle, vaan tuoda esimerkiksi SM-liigaseurat ja maajoukkue saman pöydän ääreen, ettei maajoukkuekiekkoilusta tulisi myös tulevaisuudessa samanlaista farssia kuin mitä se on tällä kaudella ollut. Myös juniorikiekon alennustilalle ja NHL-pelaajien suhteiden luomiselle uusi järjestelmä tekisi hyvää: asioista päättäisivät ne, jotka todella tietävät niistä jotain.

Tärkeintä on suomalaisen jääkiekon etu, ja tuskin kukaan voi rehellisesti väittää, että tämän syksyn kaltainen show suomalaisen maajoukkuekiekon ympärillä olisi se kaikista järkevin vaihtoehto tämän päivän kiekossa - eikä varsinkaan tulevaisuudessa, sillä ongelmilla on yleensä tapana kasvaa lumipallon lailla.

Toim huom.
Koska tässä on mennyt aina välillä melkoisesti aikaa uusiin juttuihin, niin juttuja on luvassa joka viikko tästä lähtien ainakin kerran. Sovitaan vaikka tiistaiksi päivä, jolloin uusia juttuja tulee. Välillä päivä saattaa vaihdella, mutta yritetään nyt ainakin silloin tiistaisin laittaa tänne jotain tarinaa. Olkoon se vaikka sitten lupaus uudeksi vuodeksi allekirjoittaneen osalta!

maanantai 8. joulukuuta 2008

Vuosi jotain ja vähän päälle

Hyvää iltaa kaikille tasapuolisesti, ja suuret pahoittelut siitä, että kirjoittaja on kirjoitellut tänne hävettävän harvakseltaan. Aika on aina huono tekosyy, mutta nyt sellaisen taakse on pakko piiloutua.

Mutta erittäin tärkeä informaatiopalanen tähän väliin. Katsokaa NHL:n pistepörssiä. Siellä on koko kauden ajan ollut ihan kärkipaikoilla - kukas muukaan kuin - mies Suomen Turusta, Mikko Koivu.

Mieleen tulee ihan vanhat hyvät ajat, sillä suomalaiset ovat olleet tällä kaudella muutenkin pistepörssissä korkealla. Ihan niin kuin ennen.

On taas hienoa olla suomalainen.

torstai 20. marraskuuta 2008

Puolen Suomen suru

Olipa kerran Oulun Kärppien menestysdynastia. Oli juoni toimitusjohtaja Juha Junno, oli puolen Suomen joukkue ja oli maailmanluokan pelaajia. Kaikki oli, hei aika kivasti, kuten sanoisi toimitusjohtaja. Tärkeintä on kuitenkin se, että Kärpät tarjosi Ouluun menestyksen jollaista ei Suomessa ole nähty sitten TPS:n suuruuden päivien.

Jäljellä tästä kaikesta on kaunis muisto vain.

CHL-debyyttinsä kaikkien muiden 12 eurooppalaisjoukkueen kanssa tehnyt oululaisryhmä ei valloittanutkaan liigaa, mikä tietenkään tämän kauden esitysten perusteella ei ole mikään ihme. Tosin Kärppien puolustukseksi on sanottava, ettei vaatimaton menestys ole ihme: etulinjan miehiä on siirtynyt muihin joukkueisiin enemmän kuin tarpeeksi, Matti Alatalon ensimmäinen valmennuskausi Oulussa ei ole sujunut suunnitelmien mukaan ja ainakaan SM-liigapeleihin kaupunnin katsojat eivät varsinaisesti riemua kiljahdellen ole tulleet.

Mutta onko se mikään ihme?

Ei, koska Fintelligens-räpduon lyrikat”ylämäki, alamäki, nousui, laskui – kaikkee” pätevät myös jääkiekkoon. Suuren nousuhuuman jälkeen on pakko tulla jossain vaiheessa alamäki. Se on karu mutta erittäin tosi fakta. Vertaukseksi kelpaavat vaikkapa TPS ja JYP, jotka ovat vaihtaneet paikkaa 2000-luvun alkuvuosien jälkeen, sillä olihan JYP jopa lähellä todellista vararikkoa. Ja TPS oli maailman 31. paras lätkäseura. Faktat pätevät niin yleisömääriin kuin joukkueen tekemiseenkin; aina ei yksinkertaisesti voi olla paras tai suurin – tai puolen Suomen suurin.

Eipä hätää, Kärppien tulevaisuus on kuitenkin hyvä. Mahalasku TPS-tyyliin ei ole mahdollinen, koska organisaatio Kärppien taustalla ainakin julkisuudesta tihkuneiden tietojen mukaan on kunnossa. Taloudellista voittoa on tullut, vaikka ihan seuran hulluimmat vuodet ovatkin tuloksenteon osalta varmasti takana päin.

Tärkeää on myös se, että tämän kauden pienen suvantovaiheen jälkeen yleisö oppii arvostamaan Kärppien tulevaa kotimaan menestystä paremmin, jos mestaruutta ei nelinkertaisteta viiden vuoden aikana – siltä ainakin nyt näyttää.

Kaikkeen kyllästyy ja turtuu, kun sitä saa tarpeeksi. Siinä mielessä pieni suvantovaihe on vain hyväksi, vaikka rehellisen autokauppiaan Euroopan valloitussuunnitelmat kokevatkin pahan kolauksen. Ainakin hetkeksi!

perjantai 14. marraskuuta 2008

Maailman kovin kiekkouutinen

Eilinen jääkiekkopäivä tarjosi yhden Suomen historian merkittävimmän uutisen - lätkän saralla siis. Meikän jääkiekkobloggailu täytti eilen kaksi vuotta!

Täällä kaikki hauskuus alkoi kaksi vuotta ja päivä sitten. Vaikka kirjoitusvirheita olikin melkoisen runsaasti, hauskaa juttujen tekeminen lukemisen perusteella on ainakin ollut.

Kiitos näistä kahdesta vuodesta, lisää on toivottavasti vielä edessä! Ja mikäli joku haluaa antaa parannusehdotuksia, niin niitä otetaan vastaan.

Juhlapuhe oli siinä, kiitos kuuluu koko joukkueelle!

tiistai 11. marraskuuta 2008

Korttipakan kovimmat kortit ovat valttia

Olipa kerran pojat nimeltä Pekka ja Teemu. Pekka Jormakka ja Teemu Hartikainen olivat ikäluokkansa huippuja jo nuorina natiaisina, jo silloin kun samanikäiset juniorit ihailivat poikien pelitaitoja ympäri Suomenniemen: "Se Jormakka on kyllä niin äijä. On siistiä sitte, ku se pelaa SM-liigas. Saa fiilistellä, että me joskus pelattiin tuata vastaan!"

Vuosia kului, P ja T pääsivät alle 18-vuotiaiden maajoukkueeseen, pelasivat vähän pokeria ja heistä tuli koko jääkiekkoväen yhteinen vihan kohde; "nykyleijonat eivät osaa pelata" - jos pokeria ei lasketa pelisuoritukseksi.

Kului, yksi, kaksi, kolme... Seitsemän NHL-varausta, kun jotain tapahtui.

Yhtäkkiä lätkäkansa herää todellisuuteen, on vuosi 2008: SM-liigan yleisömäärät laskevat ja isot pahat toimittajat sylkevät SM-liiga -nimiseen sylkykuppiin niin, että vesimassasta ei löydy enää edes kupin päätä. Mutta onneksi tapahtuu myös jotain muuta, sillä samaiset pokerinpelaajapojat löytävät sateisena syksynä itsensä Suomen suosituimman urheilusarjan pelintiimellyksestä eli SM-liigasta.

Hetkinen. Eihän tässä näin pitänyt käydä?

SM-liigan piti olla yhtä aikaa sekä huono sarja että huono sarja ilman junnustaroja. Ehkä jossain on menty siis vikaan, koska eihän huonossa sarjassa voi olla myöskään huonon juniorituotannon nuoria pelaajiakaan, Pekkaa ja Teemua. Eihän?

Vai onko jossain menty muutakin kuin päin mäntyä, vastoin kaikkia odotuksia?

On.

Vaikka Sami Kapanen ja pari muutakin konkarikiekkoilijaa onkin saapunut takaisin kotoiseen - ja ah, aina niin ihanan riitaiseen - suosikkisarjaamme, niin kiitos Venäjän ja Ruotsin, kovimmat lätkänvääntäjät pelaavat jossain muualla kuin Suomessa.

Se on huono juttu, mutta onneksi se ei ole pelkästään taakka, vaan se on myös mahdollisuus. Tämänhetkisen juniorituotantomme eliitille, Hartikaiselle ja Jormakalle, se on ollut kuin lentokone kuuhun: lätkämiehenalut ovat saaneet kovia pelejä NHL-tasoisten joukkuekavereiden rinnalla yhdessä Euroopan kovimmista kiekkoliigoista, kun tilaa kokoonpanosta on yhtäkkiä löytynytkin.

Voiko paremmasta edes haaveilla?

Se on parasta mitä "nuuskaa käyttäville kiekkoperheen idyllin pilaajille" on tapahtunut kiekkouran tässä vaiheessa.

Se tulee näkymään tulevaisuudessa kiekkoilijan ammatissa. 18-vuotiaat pelimiehet tulevat pelaamaan kovimpia pelejä jo tällä kaudella nuorten MM-kisojen, SM-liigan ja SM-liigan playoffien parissa - samoja pelejä kuin Kanadan parhaat kiekkojunioritkin.

Samoja pelejä kuin esimerkiksi Mikko Koivu ja Tuomo Ruutu silloin kun heistä kruunattiin Sakun ja Teemun perintöprinssejä.

Tuloksen näkevät kaikki.

En sano, että Hartikainen ja Jormakka tulisivat syrjäyttämään Suomi-kiekon eliitin heti aikuisiän kynnyksellä. Ei välttämättä. Pointti on siinä, että heille annetaan mahdollisuus siihen - ja ainakin tähän mennessä he näyttävät myös kiittävän vastuusta.

He saavat tilaisuuden kehittää taitojaan. Valitettavasti tätä korttia ei aina ole ymmärretty antaa mahdollisuuden kortteja kaipaaville kiekkoilijoille.

Onneksi Jyväskylässä ja Kuopiossa asia on toisin.

tiistai 4. marraskuuta 2008

Maajoukkue kalenterimyrskyn silmään

SM-liiga, CHL, Finnkampen, Euro Hockey Tour, Nordic Trophy ja MM-kisat. Jos olisi ilkeä, voisi sanoa, että ähkystä tulee kohta oksennus - vähintäänkin pieni puklu. Mutta onneksi ilkeys ei kuulu tämän blogin sanavarastoon, joten rakentava kritiikkki voisi olla oikea sana.

Fakta on se, että kiekkovaltaa on vaikea muuttaa. Jos katseet siirretään SM-liigan lisäksi myös ulkomaan vihreinä siintäviin jäähalleihin, niin kansalliset sarjat eivät tule vähentämään sarjaotteluitaan. Joukkueet tienaavat otteluilla - eivät maaotteluilla. Eivät varsinkaan silloin, kun oma kassakone ei kilise killinkiäkään.

Myöskään CHL-pelit eivät tule vähenemään, sillä sellaista lekaa ei edes CHL:n johtaja Kalervo Kummolan moukarikaapista löydy, että juuri keksitty jääkiekon Mestarien liiga (ensimmäinen, toinen... öö, mones ja viimeinen yritys) jätettäisiin eurooppalaisen kiekkoilun takakonttiin.

Ei. Joukkueita tulee lisää, maita tulee lisää, pelejä tulee lisää ja sarjaohjelman tekijöiden hiukset harmaantuvat niin, että vaikka palkkaa saisi euron jos toisenkin, ei innostus riitä kalenteritaiteilijana pysymiseen.

Hyvät ihmiset, kaiken lisäksi meillä on vielä maaottelut, joista ensin Pohjois-Amerikka on valittanut pitkälti kokonaisen vuosisadan ja nyt myös Eurooppa on avannut suunsa.

Ei ole kivaa olla René Fasel.

Torstaina alkava Karjala-turnaus on ollut jymymenestys - aina. Pelit ovat olleet loppuunmyytyjä ja on ollut helppoa sanoa, että Suomi on Euroopan Kanada. Myös Sweden Hockey Gamesillä on pyyhkinyt periaatteessa hyvin ja varsinkin viime vuosituhannella Venäjän turnaus oli legenda. Periaatteessa neljän eurooppalaisen huippumaan turneesta vain Tshekin turnaus on ollut fiasko, mikä tosin johtuu paljolti sen teennäisestä paikasta lähes kesällä tai vaihtoehtoisesti MM-kisojen aattona.

Vaikka julkisuudessa on palloteltu mahdollisuudesta lopettaa koko Euro Hockey Tour, on reaaliteetit unohdettu täysin: turnee on enemmän kuin tärkeä jääkiekkoliitoille. Esimerkiksi Suomen Jääkiekkoliitto menettäisi pitkän pennin ilman kolmen kiekkopäivän Karjala-turnausta. Sama tilanne on myös neljälle muulle kiekkoliitolle.

Ja sama on tilanne myös pelaajille. Vaikka kiekkoilijoille tulee paljon pelejä pitkin talvea, maajoukkuepeleistä tuskin halutaan karsia yhtään sekuntia. "Leijona-paita on aina mukava pukea päälle", sanovat kaikki. Ja jos ei ole, he kyllä sanovat senkin.

Eli periaatteessa sarjaohjelmassa ei ole mitään vikaa, mutta...

Totuus on kuitenkin se, että Euroopan kiekkokausi tullaan tulevina vuosina tunkemaan niin täyteen, että on vaikea välttyä ähkyn tunteelta. Joukkueet ja pelaajat kyllä kestävät kovemmankin kuorman, koska ne ovat ammattilaisia ja niille jokainen peli on rahaa, mutta entä me tavalliset kiekkofanit?

Valitettavasti jääkiekkofanius ei ole ammatti, sillä pelipäivien kasvaessa myös jääkiekkosydämen odotetaan kasvavan uusiin svääreihin. Eikä se SM-liigan tapauksessa yhtäkkiä 56 ottelusta kasva 58:aan otteluun. Fanita niin paljon kuin jaksat -lätkä ei elätä muualla kuin Kanadassa; Euroopassa pieni mutta sievä, rakkaudella tehty lätkäpurilainen on kova juttu.

Kun Euroopassa pelikalenteri räjähtää tulevina vuosina jo ennestään salaattikastikkeestaan yli pursuavaan lätkähampurilaiseen, on turha ihmetellä, miksi jääkiekkokauden hegemoniaotteluun TPS-Saipa ei tule kuin ne kaikista hulluimmat turkulaiset.

sunnuntai 26. lokakuuta 2008

Turun uusi Scotty Bowman

Turun Palloseurasta tuli tänään ensimmäinen SM-liigajoukkue, joka vaihtoi valmentajaa kesken kauden. Yllätyksenä se tuskin ei tullut kenellekään, sillä koko syksyn eri tiedotusvälineet ovat hehkuttaneet, että kohta TPS:n ajelehtiminen Virran viemänä loppuu.

No, loppuihan se armon sunnuntaina 26. lokakuuta 2008. Päivänä, jolloin nuoret aikuiset äänestävät Idolssia tai Big Brotheria eivätkä kunnallisvaaleja.

Huomenna, tai viimeistään tiistaina alkaa urheilusivuille ilmestyä tilastoja, joissa kerrotaan, ettei valmentajan vaihto yleensä auta. Niin ja onhan näihin juttuihin myös liitetty haastatteluina potkut joskus saaneiden valmentajien kommentteja työttömäksi jäämisestä. Niinpä Kai Suikkasella onkin kova tehtävä, kun hän ottanee maanantaina vastaan TPS:n valmennusvastuun, sillä kaikki odottavat, että Tepsin kurssi kääntyy parempaan suuntaan.

Turussa ei ole helppoa olla häviäjä.

Sen tietää myös Kai. Ja nyt kai myös Hannu Virta.

Jos asia on, kuten Turusta tihkuneet tiedot ovat kertoneet, että Virta menetti valmennusotteensa jo viime talvena ylimielisellä käytöksellään, ovat potkut ainoa järkevä vaihtoehto. Mutta mikäli niin ei ole, ei potkuissa ole sen enempää järkeä kuin lokakuisessa syysmyrskyssä.

Jos nyt joku ei vielä ole sitä tiedostanut, niin joukkueet eivät vaihdu silloin kun koutsi vaihtuu, jengit pysyvät kasassa ja ehkä siihen suosta nousemiseen tarvitaan muutakin kuin potkut-niminen taikasauva. Tarvitaan taikasauva nimeltä pysyvä muutos.

Kuinka homma toimii Turussa, vaihtuuko taikasauva?

Ei vaihdu. Kaikki tietävät, miten jääkiekko muuttui Turun Palloseurassa toimitusjohtajavaihdoksen jälkeen - ei mitenkään. Samat ongelmat taloudessa ja kaukalossa jäivät jäljelle edelleen, ja jos haluaisi sanoa ilkeästi, niin Turussa ollaan vieläkin nesteessä. Vuosituhannen vaihteen sijasta tämä neste ei kuitenkaan ole shamppanjaa.

Ja jos jollekin jäi epäselväksi, ei se ole myöskään mitään muutakaan alkoholia.

TPS on tällä hetkellä niin pahasti takalukossa, että vaikka valmennuksesta vastaisi itse Scotty Bowman, ei pelille kentällä tapahtuisi mitään; muutoksia tarvitaan nimenomaan sikariportaaseen eikä pikkusikariportaaseen. Turussa pitäisi tehdä kerrankin oikeita ratkaisuja ja vaihtaa koko organisaatio kertaheitolla - mutta se kuinka se onnistuu, onkin jo erilainen tarina.

Siinä tarinassa ei välttämättä ole onnellista loppua. Harmi kyllä.

keskiviikko 22. lokakuuta 2008

SM-liigapurkasta meni maku

Kun purkan laittaa suuhun, elämänlaatu paranee potenssiin numero 99: suu raikastuu, hampaat paranevat ja jopa pomo näyttää paljon mukavammalta.

Kun purkkaa on pureskellut tarpeeksi, siitä katoaa maku, koska se ei kestä jatkuvaa pureskelua eikä suomalaisten metsien ksytolilla varusteltua kanssasisartaan ole edes tarkoitettu pitkäkestoiseksi.

Silloin purkasta lähtee maku, ja se sylkäistään pois.

SM-liigakin on kuin purkka. Eikä nytkäään kyse ole kestopurkasta. Liigakiekko on tällä hetkellä valovuoden jäljessä esimerkiksi Elitserieniä, ja tuntuu jopa siltä, että vaikka SM-liigakiekkoa pelattaisiin Helsingin Olympiastadionilla täydellisessä kelissä, täydellisillä joukkueilla ja täydellä areenalla, ei pelistä saisi mitään irti.

Pelin syke ja intensiteetti on surkea.

Mutta miksi?

Juuri siksi. Raha, selityksen tietävät kaikki.

Mutta onneksi meillä, siis Suomen pääsarja SM-liigalla, on vain vähän vaaroja: Venäjä, Ruotsi, Sveitsi, Kanada, USA, Tshekki ja jopa Saksa... Yksinkertaisesti parhaat pelaajat viedään tai on jo viety Suomesta pois ja vaikka liigapaluun ovat tehneet esimerkiksi NHL-tason kiekkoilijat Sami Kapanen ja Ville Nieminen, ei se auta. Jos Kapanen pelaa liigassa Mestis-pelaajien kanssa, ei pelistä voi nauttia, kun parhaat liigakiekkoilijat mahtuisivat parhaana päivänään NHL:n All Stars -otteluun ja toiset hädin tuskin ECHL:ään, NHL:n farmin farmiin.

Kanadan juniorisarjoista on turha edes puhua, eiköhän nöyryytystä ole jo tarpeeksi.

Tilanne on erittäin kestämätön. Paitsi siinä tapauksessa, että liigassa olisi vain kaksi joukkuetta, Blues ja JYP. Vain ne pelaavat tällä hetkellä kiekkoa, josta voi nauttia.

Kun vielä vuosia sitten SM-liiga oli täyden paketin irtokarkkipussi, ei tällä hetkellä voi puhua kuin purkkapussista – eikä edes siitäkään, sillä isot ja pahat kiekkoilun ilkikuriset gangsterit Änäri, Känäri ja Eläri ovat vieneet tuoreet purkat pois ja jättäneet pussiin vain jo kerran pureskellut purkat.

Ja niistä purkista on lähtenyt jo maku.

maanantai 29. syyskuuta 2008

Back to the 80s

Muistatteko vielä Neuvostoliiton, WHA:n ja Edmonton Oilersin? Ajan, jolloin pelit ratkaistiin taidolla eikä mahdollisimman suurilla (Michelin-)maalivahtien varusteilla?

Sattuneesta syystä minä en muista.

Kyse oli 1980-luvusta (tässä kohtaa kannattaa ehkä antaa pieni muistutus ajasta). Ajasta, jolloin ei tiedetty vielä mitään Phoenix Coyotesista tai Anaheim Ducksista. Tuolloin kiekkomaailmaa hallitsivat Edmontonin kovat pojat Wayne Gretzky ja Jari Kurri, jotka ihastuttivat liigaa sellaisella voimalla, että dominoimisen voisi nimetä gretzkyläis-kurrilaiseksi taituruudeksi.

Vaikka esimerkiksi viimeisestä WHA-kaudesta tulee ensi vuonna kuluneeksi jo 30 vuotta, on "kasari" kenties lähempänä kuin kertaakaan pitkiin aikoihin.

Siis kiekossa.

Tällä kaudella käynnistyvät KHL- ja CHL-liigat tuovat mieleen muistot NHL-historian pahimmasta kilpailijasta WHA:sta. Ja muistoja löytyy lisää: silloinkin Kanada oli valttia NHL-jääkiekon kulisseissa, Kanadan Montreal on nytkin kiekon mekka. Kun Venäjä on hallitseva maailmanmestari ja venäläispelaajat hallitsevat maailman kiekkoilua, ei ole perustelematonta väittää, että nyt todellakin eletään kahdeksankymmentälukua uudelleen suurieleisesti.

Eikö niin?

Kun vielä Sidney Crosbyn ja Jevgeni Malkinin johdattama pingviinilauma ei näytä säikähtävän jääkiekon omaa itäistä ilmastonmuutosta, on kaikki niin kuin 1980-luvun Oilers-dynastian aikaan...

Ainakin melkein.


Richard-Dean Anderson on varmasti sitä mieltä,
ettei kaikki ehkä sittenkään ole samalla tavalla kuin 1980-luvulla -
ainakin katsoessaan itseään peilistä.

maanantai 22. syyskuuta 2008

Loukkaantunut pelimies

Onko loukkaantuminen aina paha juttu?

Ei välttämättä. Kysykää vaikka Juha-Pekka Haatajalta, mieheltä joka loukkaantui hankalasti joulun tienoilla viime talvena ja kuntoutti itsensä alkaneelle liigakaudelle paremmin kuin hyvin. Vaikka Haataja on ollut aina kova pelimies, on hän tällä kaudella löytänyt uuden kevään liigakiekkoilijana.

Vai mitä mieltä olette yhdeksästä tehopisteestä neljässä pelissä?

131 pistettä. Siis tällä kaudella samalla tilastolla. Jos mies jaksaa painaa koko kauden loukkaantumisen jälkeen samalla höyryllä, ei ole epäilystäkään, kuka on SM-liigan paras pelaaja kaudella 2008-2009.

Annan vihjeen. Hän loukkaantui viime kaudella.

torstai 11. syyskuuta 2008

Villi kiekkolänsi

Jääkiekon SM-liigan avauskierrosta ehdittiin pelata tasan 18 minuuttia ja 47 sekuntia ennen kuin hanskat tippuivat jäähän ja eduskunnassa alettiin miettiä jääkiekon sulkemista urheilulajien lajikirjosta pois.

Hmmm. Tuliko nyrkkitappelu yllätyksenä?

Ei, sillä HIFK:n Kip Brennanin ja Jokereiden Sami Heleniuksen yhteenotosta on revitty räikeitä otsikoita siitä lähtien, kun Brennan petopaitaan hankittiin. Mutta miksi? Miksi SM-liigan avauskierroksen kiinnostavin puheenaihe on ennakolta järjestetty tappelu, joka ei millään tavalla liity peliin eikä viiden pelin hienoon kiekkokavalkadiin?

Yksinkertainen ja selkeä vastaus on bisnes. Vaikka jääkiekko on ollut jo yli kymmenen vuotta suomalaisessa urheiluperheessä ainut todellinen ammattilaisten liiga, joka liikuttaa katsojia päivästä toiseen niin televisioiden kuin katsomoidenkin ääreen, niin vasta viimeisen parin kauden aikana järjestetyistä tappeluista on tullut jokaviikkoinen ilmiö, jossa pelaajat, tiedotusvälineet ja fanit tietävät reilusti etukäteen koska veri lentää ja nyrkit heiluvat.

Se on sääli.

Tappeluita jääkiekosta ei kovinkaan helposti saa kitkettyä pois, sillä fyysisessä ja rajussa palloilulajissa ylilyöntejä ei voi välttää – ylilyöntejä sattuu muissakin lajeissa, ei vain isossa ja pahassa jääkiekossa. Mutta niin sanotut showtappelut, jääkiekkotappeluiden erikoismiesten väliset titteliottelut ovat tuomittava osa nykypäivän ammattilaiskiekkoilua, koska samalla laji lähtee pahasti väärään suuntaan sen syntyperäisestä tarkoituksesta: maalien tekemisestä.

Se ei ole kenenkään etujen mukaista.

Myös SM-liigan johto on pelottavilla vesillä. Näillä showtappeluilla näytetään, ettei ole mitään väliä, mitä kaukalossa tapahtuu, kunhan vain bisnes luistaa. Mikäli SM-liiga haluaisi, tappelut voitaisiin estää: esimerkiksi NHL-tyylinen rahallinen rangaistus tappelun aloittaneelle osapuolelle veisi varmasti SM-liigasta pois ylimääräiset ja turhat matsit raskassarjalaisten välillä – jos vain sakko olisi tarpeeksi, jopa tuhansia euroja. NHL:n uudet tappelusäännöt ovat näyttäneet viimeisten vuosien aikana sen, että enää joukkueissa ei ole tilaa sellaisille poliiseille, jotka eivät myös osaisi pelata.

Valitettavasti nyt vain näyttää siltä, että SM-liigalle ja sen toimitusjohtaja Jukka-Pekka Vuoriselle ei ole muuta väliä kuin se, että liiga pysyy otsikoissa.

Tyylillä ei tietenkään ole väliä.

Kiekkosyksy vailla vertaa

SM-liiga alkaa tänään, ja vaikka tämä ei olekaan mikään kotimaisen journalismin riemuvoitto, niin aloitetaan kauden 2008-2009 kiekkoasiat kaiken kattavall sekalaisten huomioiden listalla, joka siis löytyy seuraavasta.

1) Liigapörssi
Kiitos sisäasianministeriön ja internetin ihmeellisen maailman Liigpörssi ei ole käynnissä heti liigan ensimmäiseltä kierrokselta lähtien - ja vaikka olisikin, niin palkinnot arvotaan. Ja ei kuulosta ihan kivalta, toivotaan kuitenkin, että Liigapörssi voittaa oikeustaistelun ja oikeat voittajat saavat palkintonsa. Nyt siis kädet ristiin, että Liigapörssi aukeaa vielä lähiaikoina!

2) Jokerit ja Blues vai JYP
Kukaan ei voi väittää, etteivät nämä kolme seuraa olisi mestarisuosikkeja alkavalla kaudella. Blues oli vahva jo viime kaudella, JYP ja Jokerit puolestaan vahvistuivat merkittävästi ennen alkavaa liigakautta. Villi toive on, että Hippoksella juhlittaisiin SM-kultaa alkavan liigakauden päätteeksi.

3) Jarkko Immonen, Juuso Puustinen, Juuso Riksman...
Ainakin nämä kolme tulevat putsaamaan kauden päätösjuhlassa Kalastajantorpalla pokaaleja, silllä sekä Immonen ja Riksman ovat varmasti samanlaisessa vireessä kuin aiemminkin. Ja Pohjois-Amerikasta tullut Juuso Puustinen on vahva ehdokas tulokaspörssin ykkössijalle. Muita miehiä löytyykin sitten iso liuta, ketkä voivat hoitaa palkintoja kotiin - onneksi!

4) Paluumuuttajat
On Laaksosen Anttia, Kapasen Samia ja Niemisen Villeä, jotka ovat palanneet kotiin. SM-liiga sai paluumuuttajistaan piristysruiskeen vailla vertaa, sillä kuka olisi voinut uskoa viime kauden jälkeen, että kolme entistä kovan luokan NHL-pelaajaa tulee pukemaan alkavalla kaudella SM-liigan pelinutut ylleen. Tuskin kukaan.

5) Sekalaista seurakuntaa
SM-liigasta on tulossa ennätystasainen. Blues ja Kärpät pääsevät pelaamaan Euroopan liigaa. SM-liigasta voi taas tippua... Mitä vielä? SM-liiga vaikuttaa alkavalla liigakaudella kenties kiinnostavammalta kuin pitkiin aikoihin. Nyt on aika kääntää katseet jälleen kaukalon jäähän drinkkilasin jään sijasta, koska niin tekee myös eduskunta...

maanantai 21. heinäkuuta 2008

Kummallisuuksien kiekkokesä

Elettiin kesää 2001, kun TPS voitti kolmannen SM-liigamestaruutensa yhteen sykliin. SM-liigaa kutsuttiin maailman kovimmaksi kiekkoliigaksi heti mystisen NHL:n jälkeen. Mutta vaikka SM-liiga oli jokaisen eurooppalaisen kiekkofanin huulilla, jokakesäinen pelaajien lähteminen Ruotsiin, Sveitsiin ja Pohjois-Amerikkaan korvensi sekä juuri yhtiömuotoisiksi muutettujen suomalaisseurojen toimitusjohtajia että suomalaisia kiekkofaneja. Pelaajia ei pystytty yksinkertaisesti pitämään Suomessa.

Sama toistui niin ennen kuin jälkeen vuoden 2001 - aina viime kesään saakka.

Vaikka maailma on muuttunut seitsemässä vuodessa, edelleen Suomessa surkutellaan sekä itään että länteen. Ainoastaan SM-liigan tilanne on kansainvälisen vertailun kannalta muuttunut - eikä ainakaan helpommaksi, sillä kukaan tuskin enää vertaa SM-liigaa NHL:ään.

Monia vuosia SM-liiga ja muut Euroopan kiekkosarjat saivat NHL:ään lähteneestä pelaajasta kertakorvauksena 200 000 dollaria. Mutta viime kesän jälkeen korvaus on muuttunut. Tällä hetkellä ollaan eräänlaisen murrosvaiheen keskellä, sillä nyt siirtokorvauksia ei makseta senttiäkään, koska kansainvälisen jääkiekkoliiton ja NHL:n välinen sopimus pelaajasirroista on purettu ja uutta sopimusta ei ainakaan vielä ole. Todennäköisesti sellainen on vasta syksyllä.

SM-liigalle aihe on kiharainen. Ensinnäkin, nyt arvokkaita rahoja ei SM-liigalle tule yhdestäkään pelaajasta. Kun esimerkiksi Oskar Osala siirtyi Bluesista Washingtoniin, ei espoolaisseura saanut historiansa kovimmasta voimalaiturista mitään, kun vielä viime kaudella pääkaupunkiseudun ykkösseura olisi netonnut Osalan siirrosta noin 120 000 euroa.

Eikä tässä vielä kaikki, sillä mitä ilmeisimmin SM-liigan vakuutusmaksut ovat nousussa, joten...

No, tilanne ja aika ei ehkä ole se helpoin SM-liigalle.

Niin, ja sitten meillä on vielä itäinen naapurimme Venäjä, jonne perustetaan kovalla rahalla KHL-liigaa. Liigaa, joka tuntuu tosissaan havittelevan NHL:n kilpailijaksi, sillä esimerkiksi Jaromir Jagrin, Ray Emeryn ja Aleksander Radulovin signaukset ovat jo löytäneet tiensä tuhansien yllätysten ihmemaahan.

Miten tämä sitten vaikuttaa Suomeen?

Siten, että kun Elitserien-seurat ovat olleet viime vuosina venäläisjoukkueiden pahimpia kilpailijoita pelaajamarkkinoilla, niin nyt Venäjän hurjaan korvaustasoon ei ole mitään mahdollisuuksia vastata, ei edes kansankodissa. Ruotsistahan kun kaasu- ja kaivosmiljonäärejä ei varsinaisesti ole viime vuosina tullut.

Samalla kotimaiset liigajyrät kelpaavat suuressa noususuhdanteessa olevaan Elitserieniin, kun Venäjä vie ne pelaajat, joita ennen totuttiin näkemään Ruotsissa. Hyvänä esimerkkinä Leijonien takuuvarma puolustaja Antti-Jussi Niemi. Samaan aikaan SM-liigan kohtaloksi jää kaivaa esiin entistä nuorempia ja kokemattomampia liigapelaajia. Vallitsevan tilanteen vuoksi SM-liigan palkat nousevat, kun sekä vasemmalta että oikealta saa helposti kaksinkertaisesti paksumman lompakon Suomen ansioihin verrattuna.

Eikä pelaajien taso todellakaan nouse, päinvastoin.

Tämän kesän siirtomarkkinoilla Venäjän ja Ruotsin tilanne on vaikuttanut myös siihen, että uusia SM-liigapelaajia ulkomailta ei ole tullut kuin kourallinen. Eikä ole mikään valtionsalaisuus, että Suomen palkkatason korvauksia saa jo eksoottisemmistakin kiekkoliigoista, kun esimerkiksi Itävaltaan on mennyt Lars Helmisen ja Mike Siklenkan kaltaisia huippukaliiberin liigamiehiä.

Yllätys, yllätys, juuri palkan vuoksi!

Täytyy pitää peukalot varpaita myöten ristissä, että kummallisuuksien kiekkokesästä tulisi Suomen oloissa vain tämän kiekkokesäloman harvinainen, ikävä vieras, jota ei uudestaan täällä nähdä kyläilemässä. Muussa tapauksessa jokaisen suomalaisen seurapomon täytyisi löytää kaasu- tai öljyputki, jonka ansiosta hankittaisiin esimerkiksi Teemu Selänne jahkailemaan uransa jatkoa Suomeen.

Ei ehkä kovin todennäköistä, tai mistä minä sen tiedän; ihmeiden aika ei ole ohi, kun Venäjän pääsarjan pelaajatkaan eivät 20 vuotta vanhoilla venäläisautoilla hurjastele.

Öljyputkelle todellinen innovaatio-vaihtoehto on vuokrata ykkösmaalivahti ylihintaisena puoleksi vuodeksi Venäjälle. Mutta ilmeisesti sekin näyttää toimivan, vai mitä Jukka Seppänen?

sunnuntai 8. kesäkuuta 2008

Likapyykkiä ja yllätyksettömyyttä

Jääkiekkokausi on saatu päätökseen niin Suomessa, Euroopassa kuin myös Atlantin takana NHL:ssä. Ja on pakko sanoa, että kausi oli ilman sarvia ja hampaita yllätyksetön, sillä jo alkukaudesta oli selvää, että esimerkiksi Venäjä, Detroit ja Kärpät tulevat olemaan ne kovimmat mestarisuosikit.

No, kausi ei onneksi ollut niin yksiselitteinen, vaan siihen sisältyi monia hienoja tapahtumia ja hienoja hetkiä, joista suuri kiitos kuuluu pelaajille. Esimerkiksi Kanadan alle 20-vuotiaiden maajoukkue teki jälleen suuren vaikutuksen ollen aivan omaa luokkaansa.

SM-liigakauden voisi sanoa ennakoineen tulevalla sarjakaudella alkavaa liigaseurojen suurempaa tv-sopimussaalista, kun esimerkiksi Jyväskylän JYP viisaasti sijoitti suuria summia jo viime kauteen eikä lähtenyt mukaan vasta tulevan kauden siirtorulettikilpaan. Lisäksi hienoisesta vallan uusjaosta kertonee myös Bluesin ja Tapparan nouseminen neljän kärkijoukkueen joukkoon. Toki katseet täytyy kääntää myös Mestikseen, jossa Turun Toverit, kavereiden kesken TuTo, oli koko kauden selvästi kaikkia muita parempi. Ensi kautta spekuloitaessa on pakko miettiä, mitä nyt tapahtuu, kun menestyksen yksi pääarkkitehti Ismo Lehkonen lähtee Jokereiden valmennusportaaseen.

Tietysti kotimaisen pääsarjakauden huipennus oli Oulun Kärppien toinen peräkkäinen mestaruus, mutta Suomi on siitä hauska maa, ettei siitä enää voi tehdä suurempaa meteliä, kun se oli jo seuran kolmas mestaruus neljän vuoden sisällä. Onnittelut Kärpille silti hienosta kaudesta.

Mutta siltikin kotimaisen pääsarjakauden suurin ja tärkein asia oli kahden legendan Raimo Helmisen ja Erik Hämäläisen siirtyminen ansaituille eläkepäiville. Erityisesti Eepin kohdalla 1000. SM-liigaottelu on saavutus, jota tuskin koskaan SM-liigakaukaloissa rikotaan. Ja sitten meillä on Raipe, joka pelasi viimeisellä SM-liigakaudellaan "vielä kerran pojat" -menttaliteetilla. Ja voi pojat, se viimeinen peli ja se lätkäkansan mukanaolo oli jotain käsittämätöntä. Se oli jotain sellaista, mikä viimeistään todisti Suomen kiekkokulttuurin olevan heti Kanadan jälkeen maailman toiseksi parasta!

Maajoukkueen osalta kiekkokausi meni enemmän tai vähemmän ei pelillisiin seikkoihin pureutuessa. Nuorten MM-kisat, kahdet sellaiset, menivät pelillisesti kummatkin surkeasti, ja 18-vuotiaiden jälkipyykkiä tultaneen pesemään vielä pitkään. Aikuisten puolella Doug Shedden sai lopulta pestyä omat likapyykkinsä kelvollisella tavalla, vaikkakaan koko totuutta asiasta ei olla mitä ilmeisemmin vielä kuultu - ehkä sitten joskus. Myös Suomen oma kultainen sukupolvi petti MM-kisafanit jollain tasolla, kun kolmikko Peltonen - Koivu - Selänne ei päässyt missään vaiheessa esimerkiksi Torinosta tutulle tasolle. Täytyy toki muistaa, etteivät nämä pojat ole enää nuoria rämäpäisiä rymistelijöitä vaan vanhoja legendoja.

Ilonaiheitakin Kanadasta suomalaispelaajien takataskuihin silti jäi, sillä esimerkiksi Sami Lepistö, Anssi Salmela ja Antti Pihlström olivat jäätäviä läpi kisojen. MM-kisajoukkueen pronssi on ihan mukava saavutus, mutta Leijonat tavoittelee MM- ja olympiakarkeloista vain ja ainoastaan kultaa. Se on karu mutta harvinaisen tosi fakta. Tosin näissä kisoissa Venäjä näytti olevansa The Joukkue, se joukkue, joka on punakoneen jälkeläinen.

NHL-kausi tullaan muistamaan tulevaisuudessa 124 miljoonasta dollarista, nuorien supertähtien todellisesta tähtiin noususta, suomalaisten tehottomuudesta ja Red Wingsin mestaruusjuhlista.

Aleksander Ovetshkinin 124 miljoonan dollarin ja 13 vuoden jatkosopimus Washingtonin kanssa oli yksi kiekkokauden suurimmista uutisista, mutta vielä suurempi juttu oli se, että kolme kovaa kuningasta Ovetshkin, Crosby ja Malkin nousivat nyt viimeistään todellisiksi supersankareiksi, joita ei pysäytä mikään. Suomalaisittain kausi meni heikosti, sillä paras suomalainen, Olli Jokinen, oli pistepörssissä vasta sijalla 33. Kun vielä maalivahtiosastokin petti Suomi-fanit, ei suomalaiseen NHL-kauteen missään nimessä voi olla tyytyväinen.

Päällimmäisenä NHL-kaudesta jää kuitenkin mieleen Ikea Express, Detroit Red Wings, jolle ei lopulta löytynyt pysäyttäjää ja joka oli oikeastaan jo lokakuusta lähtien selkein suosikki Stanley Cupin mestariksi. Joukkueesta löytyy myös Suomen NHL-kauden pelastaja Valtteri Filppula, jolle voi hyvällä syyllä povata pitkää ja menestyksekästä uraa kapeissa kaukaloissa, sen verran hienoa kiekkoa Myyrmäen mies pelasi, eikä miestä syyttä verrattu legendaariseen Bobby Orriin.

Kaiken kaikkiaan jääkiekkokausi oli yllätyksetön ja sellaisena myös kesän kestosuosikki NHL-draftikin tulee pysymään, sillä suuri ykkösvaihtoehto NHL:n ensimmäiseksi varaukseksi on kanadalainen Steven Stamkos, joka on Kanadan junioriliiga OHL:n Sarnia Stingissä paukutellut kahdella viime kaudella yhteensä 197 tehopistettä - ei mikään turha kaveri.

Palataan asiaan jossain vaiheessa, kenties draft-uutisin tai elokuun alussa, aika näyttää. Mutta uusia juttuja odotellessa kiitos kuluneesta kiekkokaudesta siihen saakka kunnes jäätä löytyy muualtakin kuin virvoitusjuomien viilentäjänä.

lauantai 24. toukokuuta 2008

Missä mestaruussormukset ratsastaa?

Kun kiekko lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kello kolmelta tippuu jäähän Detroit Red Wingsin Joe Louis Arenalla, vastakkain asettuvat kaksi perinteikästä yhdysvaltalaista NHL-joukkuetta, Detroit Red Wings ja Pittsburgh Penguins. Samalla toisiaan vastaan iskevät yhteen kokemus ja nuoruus, kymmenen Stanley Cup -voittajaa ja kolme NHL-mestaria.

Lähtökohdista huolimatta ottelusarja vaikuttaa etukäteen tasaisemmalta kuin aikoihin, kiitos supertähtien.

Kauden alku lupaili Detroitille hyvää, sillä peli kulki ja voittoja tuli. Erityisesti joukkueen joulukuuhun voi olla tyytyväinen: 12 voittoa ja vain 4 tappiota ovat kovia lukuja, oli joukkue sitten mestarisuosikki tai ei. Muutenkin Red Wings voi olla tyytyväinen kauteensa tähän mennessä, sillä mitään isoja takaiskuja ei sille kauden aikana ole osunut verrattuna esimerkiksi muihin kauden aikana huippujaksoja pelanneisiin ryhmiin. Niille kausi oli vuoristorataa, hyvänä esimerkkinä Philadelphia. Toki punaisille siivillekin kausi oli vuoristorataa, mutta siinä vuoristoradassa tosin ei ole ollut kuin alamäkiä...

Red Wings on pelannut tähän mennessä hienon kauden, sillä liigan runkosarjan voittajaporukan 82 ottelun mittaisesta rutistuksesta on hankala löytää heikkoa lenkkiä, kun ennen lokakuun liiga-avausta parjattu maalivahtiosastokin on onnistunut tehtävässään vähintään kohtuullisesti.

Kaikesta huolimatta Detroitinkin täytyy onnistua, mikäli kausi halutaan päättää vielä upeammalla tavalla, sillä runkosarjan perusteella mestaruussormuksia ei tunnetusti jaeta. Aiemmilla playoff-kierroksillakin se on näyttänyt, että autokaupungin kiekkojoukkue on se, joka määrää tahdin. Lisäksi Ikea Expressiksi ristityn ruotsalaislegioonan pelaajakalusto on niin vahva, että kuka vain Nicklas Lidströmistä Valtteri Filppulaan voi hoitaa hoitaa pelin ja jopa sen kuuluisan seitsemännen finaalin jatkoajan omalle joukkuelleen. Hyvänä esimerkkinä muuan Johan Franzen. Eikä unohtaa sovi myöskään muita kokeneita Red Wings -ikoneita, joista tärkeimpänä lienee 46-vuotias saunakuntopyöräilijä Chris Chelios, sillä juuri Chelioksen kaltaisista jo mestaruuden voittaneista Stanley Cupin finaalien veteraaneista Joe Louis Arenan sankarit nousevat todellisiksi sankareiksi.

Niin, ja sitten on Detroitin päävalmentajana mies nimeltä Mike Babcock, joka oli Anaheim Mighty Ducksin päävalmentajana häviämässä New Jersey Devilsille 2003 vuoden finaaleja. Enkä jaksa uskoa, että Babcock haluaa hävitä Stanley Cup -finaaleja toistamiseen.

Pittsburgh Penguinsin tiedettiin ennen kauden alkua olevan kovassa vedossa, sillä Evgeni Malkin oli saanut aina venäläisille niin vaikean ensimmäiseen NHL-kauden viileästi purkkiin ja Sidney Crosbysta oli leivottu NHL-historian nuorin kapteeni, mutta tuskin kovin moni veikkasi, että vahvasti nuorista miehistä koottu kiekkojoukkue tulee pelaamaan Stanley Cupin finaaleja. Mutta kuten olettaa sopii, kausi alkoi hyvin - ja loppui vielä paremmin, kenties jopa loistavasti!

Myös siirtorajan loppupuolen Marian Hossa -kaappaus näytti, että seuran GM Ray Shero haluaa menestyä jo tällä kaudella. Ja sen on näyttänyt myös pingviinien taivallus Mellon Arenan iglusta sormuksien metsästys -jahtiin: 12 voittoa 14 ottelusta kertoo jostain sellaisesta, mitä lapsenkasvoisten supertähtien Evgeni Malkinin ja Sidney Crosbyn kasvoilta ei löydy.

Mutta kuten Ikea Expressinkin, myös Pittsburghin Young Gunsin täytyy polkaista vielä yksi vaihde lisää, jotta teollisuuskaupungin yleisö pääsee nauttimaan Stanley Cup -huumasta ensimmäisen kerran sitten Jaromir Jagrin ja Mario Lemieuxin päivien ja vuoden 1992. Erityisesti jo kannun voittaneiden pelaajien Gary Robertsin ja Darryl Sydorin täytyy näyttää, mitä vaaditaan siihen, että mestaruusparaati löytää tiensä Pohjois-Amerikan 50:nneksi suurimpaan metropoliin.

Jos pitäisi keksiä syy, miksi Penguins ei voita Cupia tänä vuonna, on syy kokemattomuus, mikä heijastuu erityisen vahvasti kokemattomaan maalivahtipeliin. Tosin tähän mennessä sekin osasto on ollut kunnossa, mutta niin ajateltiin Carey Pricenkin olevan Montreal-veskarina liigan kovinta eliittiä, ja kuinka sitten kävikään?

Detroit ja Pittsburgh lähtevät kokonaisuudessaan sunnuntaiyönä alkavaan finaalisarjaan tasaisista lähtökohdista, mutta kokemuksen voisi olettaa kaatavan mestaruussormukset Detroitin GM:n Ken Hollandin työpöydälle. Mutta onneksi jääkiekko on siitä hieno peli, että kokemus ei auta mihinkään, jos toinen joukkue onnistuu kaukalossa paremmin.

Hyvät ihmiset, elämme siis tasaisia mutta mielenkiintoisia aikoja!

sunnuntai 18. toukokuuta 2008

Kiekkodynastian aloitussummeri soi Quebecissä!

Hyvät naiset ja herrat, Venäjä on jääkiekkoilun maailmanmestari vuonna 2008. Hyvät naiset ja herrat, se on sitä vielä pitkään. Hyvät naiset ja herrat, punakone on tullut takaisin - ja pysyvästi!

Venäjän vuodesta 1993 jatkunut voitoton putki jääkiekon MM-kisoissa päättyi tänään Kanadan Quebecissä hienoon voittoon takaa-ajoasemista kisaisäntä Kanadaa vastaan. Eikä tässä vielä kaikki, sillä Venäjä tulee hallitsemaan MM-karkeloita vielä pitkään: venäläinen jääkiekko tulee nousemaan Kanadan ykköshaastajaksi, ja tulevaisuudessa Venäjä tuulettaa MM-kultaa enemmän kuin Suomi ja Ruotsi yhteensä!

Syitä on kaksi: Ensinnäkin, Venäjän jääkiekon taso alkaa pikkuhiljaa lähestyä Neuvostoliiton legendaarista punakonetta. Toiseksi, Venäjän tuleva jääkiekkoliiga, KHL, tulee pitämään pelaajia - tasollisesti NHL-pelaajia - Venäjällä.

Ainakin MM-kisoissa Venäjä tulee olemaan ykkönen maailmassa, vaikka jääkiekkoilullisesti Kanadan tasolle ei pystyttäisi nousemaankaan. KHL:n sarjakausi kestää mitä ilmeisimmin saman ajan kuin eurooppalainen sarjakausikin yleensä, joten uuden liigan pelaajat pääsevät mukaan myös MM-kisakarkeloihin. Ja NHL-pelaajat... No, he tulevat kisoihin, jos joukkue tippuu, jos joku maksaa vakuutuksen - ja Antero Mertarannan sanoin: jos lehmällä olisi pyörät, se olisi maitoauto.

Kaiken lisäksi Venäjä saa KHL:n lisäksi myös vahvistuksia MM-kisoihin Pohjois-Amerikasta, joten tilanne on maan jääkiekkoilulle enemmän kuin herkullinen. Kuten esimerkiksi näissä kisoissa, kun jo ennestään vahvaan joukkueeseen liittyi Evgeni Nabokovin ja Aleksander Ovetshkinin kaltaisia superpelaajia.

Lisäksi Venäjän jääkiekkoilun vanhat huippupelaajat, kuten Vladislav Tretjak ja Vjatseslav Fetisov, ovat tehneet pyyteetöntä työtä sen eteen, että Venäjän jääkiekon tasoa tullaan nostamaan Neuvostoliiton pelottavan suurelle tasolle. Entisen Superliigan joukkueille on ohjattu rahaa koko organisaation taholle, joten samalla kun venäläisiä supertähtiä on saatu pidettyä oman maan pääsarjassa, on myös kuuluisaa Neuvostoliiton aikaista kiekkokoulukulttuuria saatu käynnistettyä uudelleen.

Ja tulos näkyy jo nyt: Aleksander Morozov, Sergei Zinovjev ja Danis Zaripov ovat muodostaneet parin vuoden ajan niin loistavan ykkösvitjan, että se kylväisi tuhoa myös NHL-kaukaloissa. Sen lisäksi maan nuorisokiekkoon on alkanut tulla jälkeen huipputaitavia pelaajia, jotka vievät esimerkiksi suomalaispelaajia vasemmalle ja oikealle, kahville ja vielä samassa hetkessä teelle, ja vielä kiekon vastustajan maaliverkkoon. Kuulostaa pelottavalta.

Tulevaisuus näyttää valoisalta jo nyt pelaajien osalta, sillä huippuyksilöt, kuten Aleksander Ovetshkin ja Ilja Kovaltshuk tulevat olemaan kiekkoympyröissä vielä pitkään. Eikä unohtaa toki sovi myöskään nuoria, aina nuorten MM-kisoissa menestyneitä pelaajia, joista päällimäisinä voisi mainita sellaiset tulevaisuuden ehdottomat supertähdet kuin Aleksander Tsherepanov, Nikita Filatov ja huippumaalivahti Semen Varlamov.

Tämän kevään turnaus näytti myös sen, että Venäjän murheenkryyni, kuuluisa taktinen puolikin, alkaa olla vähitellen hallinnassa kansainvälisissä kiekkoympyröissä, joten enää Suomen itänaapurin peli ei kaadu edes siihen.

Voisi jopa miettiä maan kiekkoilullista tulevaisuutta sellaisesta lähtökohdasta, että onko yksinkertaisesti mitään tekijää, jonka vuoksi Venäjä ei hallitsisi tulevaa vuosikymmentä ainakin MM-kisojen osalta?

Oikeastaan ei. Toki maan puolustuskalustoon voisi tulla parempia pelaajia, mutta kuten aina ennenkin, aikuisiällä niitäkin alkaa Venäjän maajoukkueeseen nousta jostain.

Nopeana yhteenveto voisi todeta, että ei nykyinen punakone tule ikinä voittamaan yhdeksää maailmanmestaruutta edeltäjänsä tavoin putkeen, mutta silti se tulee taistelemaan joka vuosi entistä kovemmin mestaruudesta. Ja mestaruudet, ne kyllä tulevat menemään Venäjälle entistä useammin - ja ainakin seuraavan 15 vuoden aikana Venäjä hoitaa kullan Moskovaan.

Näillä eväillä tosin kaikki muukin on ihan omissa luistimissa!

perjantai 16. toukokuuta 2008

Daavid vastaan punakone

Sami Lepistön torstainen maali takasi sen, että Leijonien MM-kisat jatkuvat tänään välieräottelulla Venäjän kivenkovaa miehistöä vastaan. Kuten todettua, sitä Venäjän miehistöä vastaan, josta on jauhettu tarinaa enemmän tai vähemmän koko kausi - eikä vähiten sen vuoksi, että 124 miljoonan arvoisen ilmiömäisen ykköskentän lisäksi Aleksander Ovetshkinin johdolla Venäjällä on mahdollisuus kammeta näissä kisoissa ensimmäinen kerran sitten vuoden 1993 MM-kultaan.

Eikä myöskään vähiten sen vuoksi, että yksi NHL:n kuumimmista maalivahdeista, Jevgeni Nabokov, on mukana MM-kisajoukkueessa. Jos jotain Nabokovin tulemisen jälkeen voisi pitää varmana, niin tällä kertaa monesti venäläisiä kurittanut oman veräjänvartijan heikkous ei tule tekemään tepposiaan. Sen verran kova San Jose Sharksin ykkösveskari Jevgeni Nabokov on, jopa kovempi kuin paljon palstatilaa saanut suomalaisjoukkueen ykkösmaalivahti Niklas Bäckström.

Maalivahdeista täytyy kuitenkin muistaa se tosiasia, että Nabokov ei ole aikuisten peleistä voittanut vielä mitään, kun taas Bäckström on voittanut SM-liigassa ykkösveskarina kaksi kultaa. Lisäksi mielenkiintoinen huomio lienee sekin, että Nabokov on oikeastaan Kazakstanin kansalainen, ei Venäjän kansalainen, joten voisi olettaa, ettei kansallistunne tule olemaan ihan päällimmäisenä "venäläisen" mielessä.

Maalivahtipelin lisäksi toinen ottelun ratkaiseva seikka on pelikuri. Siis se, miksi lyhyessä turnauksessa on valmentaja. Sama pelikuri on myös ollut Venäjälle Turmiolan Tommi kautta Neuvostoliiton kiekkodynastian luhistumisen: tähdet ovat olleet joukkueelle enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Tänään niin ei voi olla, mikäli Suomen itänaapuri aikoo voittaa Leijonat. Venäjä tarvitsee ehdottomasti illan ottelussa kurinalaista viisikkopeliä, ilman tähtien sooloilua, jos se aikoo viedä maansa MM-finaaliin ensimmäisen kerran sitten vuoden 2002.

Pienet marginaalit tekevät sen, ettei Ovetshkin tai kukaan voi pärjätä yksin kuutta vastustajan kenttäpelaajaa vastaan; peliä on pakko pyörittää koko orkesterin voimin.

Kurinalainen viisikkopeli korostuu entisestään, kun katseet käännetään Suomen sinivalkoisen pelipaidan suuntaan. "Suomi ei tule ottelua voittamaan yksilöinä", on sellainen kiekkojargoni, että se tuskin kuulostaa enää miltään, mutta se pitää täysin paikkansa myös tulevassa välierässä. Mikäli Suomi pystyy pelaamaan samanlaisen 60-minuuttisen kuin 55-minuuttisen Yhdysvaltoja vastaan, voi tapahtua ihmeitä. Mutta jos ketjut ja koko muukin paletti sekoaa kuin kulttimaineen saaneessa tv-sarjassa Stressi-Erkki, tulee Leijonat häviämään ottelun ennen kuin ensimmäinen erä on ohi.

Jos ottelun voittajaa pitäisi lähteä pohtimaan etukäteen, lähtee yksi kisojen suuri - ellei jopa se suurin - mestarisuosikki eli Venäjä välierään suurena suosikkina. Mutta, kuten niin monesti aikaisemminkin, on Leijonat osoittanut kisoissa jo tähän mennessä, että kaikki mahdollisuudet Venäjän kukistamiseen on ilmassa. Mutta sitten joukkueen on pelattava joukkueena koko ottelun ajan, ilman sukelluksia pohjamutiin.

Ja kuten Vesa Rantanen Iltasanomien Videotuomarit-blogivideossa totesi, on Venäjä ehdottomasti kaikista huippumaista paras vaihtoehto välierävastustajaksi, koska Suomi ei luule yhtään mitään Venäjää vastaan vaan lähtee pelaamaan ennen kaikkea puolustuksen kautta peliään. Mutta Venäjä on sitä vain, mikäli Suomen runkopelaajat pelaavat arvoisensa ottelun.

Joilla muuten eri sukupolvista huolimatta on sama tavoite: iskeä Suomi finaaliin. Ja se on ihan mukava lähtökohta peliin. Ainakin parempi kuin se, että Suomen ykköskenttä olisi täynnä maahanmuuttajia...

keskiviikko 14. toukokuuta 2008

Näytä niille, Pillu!

Suomi lähtee haastamaan Yhdysvaltoja jääkiekon MM-kisojen puolivälierässä myöhään keskiviikkoiltana Suomen aikaa kello 02:00.

Suomi ja USA:han ovat kohdanneet tämän vuoden MM-turnauksessa jo kerran. Silloin Leijonat voitti USA:n surullisen kuuluisassa pelissä onnekkaasti 3–2, mutta siitä huolimatta Suomi lähtee tänään nimenomaan haastajana USA:ta vastaan.

Suomen edellinen ottelu Kanadaa vastaan ei nimittäin näyttänyt Leijonien parhaita puolia, sillä sinivalkoisten peli ailahteli tiistai-iltana kuin hyvin rakennettu vuoristorata. Välillä Leijonat pelasi kuin hurmoksessa, mutta pääasiassa Suomen peli oli halutonta ja mautonta – erityisesti ykköskenttä oli kuutamolla.

USA puolestaan tyylitteli maan viimeisessä välisarjan ottelussa Norjan kumoon suurinumeroisella 9–1-voitolla. Varsinkin jenkkien voiton tyyli, innokas ja yrittävä, oli kuin viesti Suomelle revanssin merkiksi sunnuntaisesta tappiosta: ”Meitä ei ole vielä lyöty!”

Täytyy kuitenkin muistaa, että kummassakin joukkueiden viimeistelyottelussa oli kuitenkin kyse vasta välisarjasta, ja vasta nyt molemmilla on edessään the game, kuoleman ottelu, joka on pakko voittaa.

Suomen joukkue lähtee puolivälierään USA-ottelusta tutulla rosterilla, kun Kanadaa vastaan pelikieltonsa kärsineet Olli Jokinen ja Anssi Salmela pääsevät mukaan illan kamppailuun. Molemmat pelaajat tuovat taatusti tunnetta peliin, sillä jo USA-ottelun taistelu näytti, että juuri heillä on sydän mukana pelissä kaikista eniten – olettaen, että se pysyy järkevissä mittasuhteissa. Eikä unohtaa sovi myöskään kisojen suurimpia suomalaisonnistujia, Antti Pihlströmiä ja Mikko Koivua, jotka ovat kantaneet Suomea vahvoilla esityksillään. Jos Suomen ykköskenttä (Ville PeltonenSaku KoivuTeemu Selänne) on yhtä kuutamolla USA:ta vastaan kuin Kanadaa vastaan, tulee Leijonat olemaan ongelmissa, sillä Suomi ei tule Mikko Koivun kentällä yksin Yhdysvaltoja voittamaan. Toki yllättäviä onnistujia Pihlströmin johdolla saattaa puolivälierässä tulla, mutta silti Tupu–Hupu–Teemu-kentän täytyy pystyä pelaamaan omalla tasollaan: Suomi tarvitsee edelleen joukkuepeliä huippumaan voittamiseen, ei pelkkiä yksilöiden onnistumisia.

Myös Suomen ilmeisen pelaajajohtoisen pelitavan on toimittava. Syöttöjen on kuljettava lavasta lapaan, viisikko on pidettävä tiiviinä ja ennen kaikkea Yhdysvaltojen nuoriin pelaajiin on luotava painetta – sekä henkistä että fyysistä!

USA lähtee otteluun hyvin toisenlaisesta lähtökohdasta kuin Suomi: samaan aikaan, kun Teemu Selänteen ura alkaa vääjäämättä lähestyä kohti auringonlaskua, on esimerkiksi Yhdysvaltain huipputaitavan hyökkääjän Patrick Kanen uran aurinko vasta nousemassa horisontista. Sama tulee näkymään myös ottelussa – onhan Suomen joukkue kultaisen sukupolven, Sakun ja Teemun, johdolla ollut MM-kisojen puolivälierässä monesti aikaisemmin, kun taas philkesselit ja petermüellerit vasta haistelevat puolivälierähikeä. Ja sitä hikeä ei Ann Arborin jääkiekko-oppilaitoksessa opita; se opitaan pelaamalla!

Asian voi myös kääntää toisinpäin. Yhdysvalloilla on vain voitettavaa, Suomella vain hävittävää!

Yhdysvallat on toki huippujoukkue, se täytyy muistaa. Mutta, USA:n joukkue on ennen kaikkea try out -joukkue Vancouverin olympialaisiin, ei mikään nyt on voitettava Quebecissä kultaa -mestaruusryhmä. Vaikka USA:llakin on ottelussa toki paineet, ei kukaan voi olettaa, että nuorista pelaajista olisi vielä välttämättä MM-finaalin tai -puolivälierän ratkaisijaksi.

Yhdysvaltojen joukkue on kuitenkin näyttänyt kisoissa pelaavansa juuri niillä vahvuuksilla, mitä viimeisen kymmenen vuoden aikana joukkueen nuoret tulevaisuuden tähdet ovat oppineet: joukkue on taistellut, taituroinut ja pelannut 20 pelaajana. Välillä painekattila on kiehunut yli, mutta kun lämpöä on käännetty pikkuisen pienemmäksi, on tiimi pelannut kiehuvan vakuuttavaa jääkiekkoa.

Mikäli USA pystyy pelaamaan joukkueena myös puolivälieräottelussa, on kaikki mahdollista. Usalaisittain ottelussa paljon vartijana on Yhdysvaltojen ratkaisijakolmikko Dustin Brown, Patrick Kane ja Phil Kessel. Mikäli nuoret ratkaisijat kestävät puolivälierien mukanaan tuomat paineet, mikä vain on mahdollista.

Jos Suomi pystyy pelaamaan täysipainoisen 60-minuuttisen, on Leijonat vahvoilla, mutta mikäli Kanada-ottelun sekoilu jatkuu, voi ottelu olla USA:n heiniä hyvinkin nopeasti. Ottelun kuvan voisi tiivistää vanhaan – mutta tässä ottelussa elintärkeään – fraasiin: se kumpi joukkue kuoleman otteluun on valmiimpi ja lähempänä parasta päiväänsä, selvittää lopulta tiensä välieriin.

Sen verran tasaisia joukkueet parhaimmillaan ovat.

maanantai 12. toukokuuta 2008

Raakaa vai reilua, vai molempia?

Jos joku nyt ei sitä vielä tiedä, niin myöhään eilen illalla Suomi otti helpottavan voiton USA:sta lukemin 3-2. Suomi taisteli, yritti, syötteli ja teki maaleja.

Mutta hyvät ihmiset, meillä on ongelma: minne menee mies nimeltä Olli Jokinen?

Olli on loistava pelaaja, loistava sentteri ja edustanut Suomea aina, kun siihen vain suinkin on ollut tilaisuus. Mutta totuus on, ettei Florida-kapteenille ole tällä hetkellä roolia joukkueessa - ainakaan joukkuetta hyödyttävää sellaista.

Kun Olli Jokinen taklasi eilen kyseenalaisesti päähän Tim Gleasonia (saaden vähintään yhtä kyseenalaisen ottelurangaistuksen pommistaan), alkoi Leijonien peli toimia kuin David Copperfieldin taikasauvasta. Ketjut alkoivat päästä uomiinsa, kun aikoinaan nuorten MM-kisoissakin yhdessä pelannut kaksikko Tuomo Ruutu ja Mikko Koivu sai kolmanneksi pyöräkseen takaisin Jussi Jokisen, joka niin ikään on samaa ikäluokkaa kuin 1983 vuonna syntynyt tutkapari. Ketju oli kuin pihapelien kaveriporukasta kasattu kyläjengi, jota se ei ollut vielä ennen Jokisen taklausta.

Tämän lisäksi Ville Koistisen saadessa lisää peliaikaa ylivoimalla alkoi leijonaryhmän puolustuspää saada niitä piirteitä, joita se tässä turnauksessa on hakenutkin. Toisin sanoen, avauksia ja hienoja oivalluksia alkoi tulla, kun Koistinen alkoi päästä rytmiin mukaan myös ylivoimalla.

Voisikin kysyä, mihin tarvitsemme Olli Jokista?

Emme välttämättä mihinkään, paitsi jos Jokinen tyytyy pienempään kolmoskentän rooliin tai löytää kadoksissa olleen kemian Ruudun ja Koivun kanssa. Muussa tapauksessa - ainakin eilisen pelin perusteella, ja kenties myös tämän pelin perusteella: Jokinenhan huilaa tänään ottelurangaistuksen vuoksi - Jokinen joutuu tyytymään 13. hyökkääjän rooliin, sillä joukkueen etu on tällä hetkellä tärkeintä, eikä yhden pelaajan itseluottamuksen pönkittäminen.

sunnuntai 11. toukokuuta 2008

Tupu, Hupu ja Teemu - mutta missä muut?

Leijonat kohtaa äitienpäivän kruunuksi USA:n myöhään tänään illalla. Suomen peli ei ole tässä vaiheessa turnausta häikäissyt, mutta nyt sen olisi tapahduttava, sillä muuten Yhdysvaltojen nuoret supertähdet tulevat ja vievät voiton Pohjois-Amerikkaan.

Kiekkoa on pelattu nyt Halifaxissa viikon verran, ja edelleen Suomen ensimmäinen kohtaaminen Saksaa vastaan, oli paras. Silloin lataus oli kunnossa, oli yritystä ja kaikki toimi.

Nyt niin ei valitettavasti ole.

Syy on se, että Leijonat on pelannut koko kisojen ajan pääasiassa kahdella ketjulla, minkä jälkeen kakkos- ja kolmosketjuilla ei ole ollut mitään mahdollisuutta päästä enää sisälle peliin. Sen lisäksi ykkösylivoimaa pyöritetään pelkkien hyökkääjien voimin, joten puolustajien on mahdotonta pysyä kylmänä pelissä mukana.

Mutta on Leijonien pelissä hyviäkin asioita. Kolmikko Ville Peltonen - Saku Koivu - Teemu Selänne näytti nihkeällä Latvia-pelilläkin olevansa edelleen Suomen täsmäase MM-kisoissa; ketjun peli näytti peliltä heti ensimmäisestä vaihdosta lähtien. Sen lisäksi Niklas Bäckström on ollut maalilla tasaisen varma, vaikka esimerkiksi Latviaa vastaan torjuntoja tuli vähän. Ja kun niitä tuli, olivat kaikki torjunnat enemmän kuin hankalia.

Tästä eteenpäin Suomen valmennusjohdon täytyisi saada roolitus kuntoon, sillä perjantainen Latvia-ottelu näytti sen, ettei Suomi voita pelejään legendoja vilisevällä ykkösnyrkillään. Perjantainakin Niko Kapasen kenttä oli se, joka sai iskettyä ratkaisumaalin verkkoon - ja peliaika oli varmasti lähes kymmenen minuuttia pienempi kuin veljeksillä Saku ja Teemu.

Aina kannattaa muistaa, että turnaus on kuitenkin vasta nuori. Suomella on aikaa vielä pari peliä hakea peliään, mutta sitten täytyy tahdin muuttua tai muuten Kauppatorilla ei tavata - taaskaan.

sunnuntai 4. toukokuuta 2008

Positiivisten pelien MM-kisat?

Tänään Halifaxissa ja Quebecissä pelataan MM-kisojen kolmatta kisapäivää. Muutaman pelin perusteella voisi todeta, että mestari löytyy nelikosta Kanada, Venäjä, USA ja Suomi - siis, kun kaikilla joukkueilla on yksi peli pelattuna.

Toisin sanoen, kaikki voi vielä muuttua.

Turnaus on tarjonnut positiivisia yllätyksiä monessakin suhteessa, mutta eritoten yleisömäärien osalta, sillä kisajärjestäjien ilmoittamien tietojen mukaan kaikissa otteluissa on nähty yli 8 000 katsojaa. Aika hyvin, kun vielä mitään järisyttävän suurta kiekkonäytelmää ei ole nähty - jos Sveitsi - Ranska ei sitten kuulosta houkuttavalta - mutta rakkaus kiekkoon on onneksi äidin maidossa, ollaanhan Kanadassa (sen lisäksi ranskankielisessä Kanadassa Ranskakin kuulostaa kovalta jutulta).

Toinen positiivinen yllätys on se, että Suomi osoitti kuuluvansa ehdottomasti, ellei mestarisuosikkeihin, niin ainakin mestaruushaastajiin, sillä eilinen Saksa-ottelu antoi tuloksellisesti ja pelillisesti Leijonille paljon hyvää turnauksen loppua ajatellen. Mieleen tuli jopa Torinon olympiakisojen aikainen Suomi, sillä erotuksella, että johtaja-Koivu oli vaihtunut Sakusta Mikoksi.

Ainut negatiivinen asia Suomen turnaustaivaalla löytyy viimeisen 13 vuoden MM-kisahistoriasta. Leijonien turnaus on ollut Globenin jälkeen aina kuin yhteiselo suomalaisen naisen kanssa: vaikka kaikki tuntuu ja näyttää menevän putkeen, niin aina jossain vaiheessa iskee kuin puun takaa jotain, jonka jälkeen kaikki on vierinyt alamäkeen kuin kukkulaa alas pyörivä vihkisormus.

Mutta ehkä kurssin on aika kääntyä, jos siihen vain uskotaan tarpeeksi?

sunnuntai 27. huhtikuuta 2008

Jääkiekon MM-kisat - Se oikea!

Kaikki lapsuuteni keväät voisi tiivistää kolmeen sanaan: simaan, vappumunkkeihin ja jääkiekon MM-kisoihin.

Niihin kulminoituvat muistoni keväästä. Siitä fiiliksestä, mikä toukokuusta ja ennen kaikkea sen alusta tulee - ja kertoohan sekin jo jotain, että oikean suuruinen ja muotoinen vappumunkki näyttääkin ihan kuin jääkiekolta.

Kaikki ne muistot, odotukset, spekulaatiot, toiveet, pettymykset ja ilonhetket suomalaisesta jääkiekosta tiivistyvät toukokuuhun ja MM-kisoihin. Samat tunteet valtaavat myös sadat tuhannet - MM-finaalissa miljoonat (!) - jääkiekkofanit ympäri kiekkoilevan Suomen. Jos jääkiekko on Kanadan keksintö, on MM-kisat vain ja ainoastaan Suomen juttu!

Tänä keväänä kisat pelataan Kanadan Halifaxissa ja Quebecissä, jääkiekon kotimaassa IIHF:n 100 vuoden taipaleen kunniaksi. Toivoa sopii, että kanadalaiset löytävät kisat NHL:n Stanley Cupin pudotuspeleistä huolimatta.

Suomi aloittaa kisat ensi viikon lauantaina kymmeneltä illalla Suomen aikaa Saksaa vastaan. Vaikka viimeöinen kenraaliharjoitus supersuosikki Kanadaa vastaan päättyikin tappioon, niin koti-Suomesta ja teksti-tv:n perusteella ottelua arvioineena Leijonat pelannee jälleen hyvät, tai ainakin tyydyttävät kisat.

Päävalmentaja Doug Sheddenkin totesi ottelun jälkeen, ettei Suomen peli ollut mitään häkellyttävää, mutta sen ymmärtää, kun osa pelaajista on ollut kolme viikkoa pelaamatta. Niinpä, ja kaiken sen lisäksi Suomi kavensi päätösminuutilla vielä 3-2:een. Jos Olli Jokinen olisi onnistunut rankkaristaan pari minuuttia ennen ottelun loppua, olisi ottelun lopputulos voinut olla aivan toisenlainen.

Sitä paitsi, ennen kaikkea Kanada-peli oli harjoitus kisoihin, ei todellakaan MM-finaali, mikä olisi ollut pakko voittaa. Kun vielä Mikko Koivu ja Niklas Bäckström saadaan Leijonien rosteriin mukaan, näyttää peli jo aivan toisennäköiseltä, myös tuloksellisesti. Eikä Teemu Selänteen tulo joukkueeseen olisi ollenkaan huono juttu, kun katsoo muiden maiden kokoonpanoja.

Etunenässä Venäjän ja Kanadan miehistöt näyttävät sen verran vahvoilta, että Leijona-fanien hikipisarat nimilistaa katsellessa täyttäisivät ison uima-altaan. Miltä kuulostavat esimerkiksi nimet Dany Heatley, Jason Spezza, Ilja Kovaltshuk, Aleksander Ovetshkin ja Martin St. Louis? Niinpä niin, pelottavalta. Vielä kun näiden kahden miehistön perusmiehet huippuhyvän kärjen takana - joka todellakaan ei ole vain nämä viisi pelaajaa - ovat pelkkää rautaa, niin kenellekään tuskin jää epäselväksi, ketkä kaksi maata ovat MM-turnauksen ykkössuosikkeja.

Wien, Helsinki, Zurich, Lillehammer, Pietari, Hannover, Göteborg, Helsinki, Praha, Wien, Riika ja Moskova. Siinä paikkakunnat, missä Leijonat on vieraillut MM-kisoissa Tukholman Globenin jälkeen ilman kultamitalin tuomista Suomeen. Aika näyttää, miten Suomen näissä kisoissa käy, mutta ainakin se on varmaa, että toukokuun 2. alkava MM-turnaus tarjoaa jälleen kerran unohtumattomia elämyksiä kaikille kiekkofaneille. Ja antaa jälleen jollekin nuorelle jääkiekkofanille sen ensimmäisen siman ja vappumunkin huuruisen MM-turnauksen - ja tietenkin saa syttymään sen ikuisen ja ainoan oikean rakkauden: rakkauden jääkiekon MM-kisoihin!

tiistai 22. huhtikuuta 2008

Elämme hienoa aikaa

Kaikki puhuvat jääkiekosta: televisiossa spekuloidaan siitä, ketkä pelaavat MM-kisoissa ja teksti-tv, internet ja sanomalehdet pursuavat nekin kiekkoa.

Yksinkertaisesti, kevät on kiekon aikaa.

Montreal näyttää menevän vielä pitkälle tämän kevään aikana, ja kuten olettaa sopii, myös Suomi saa hyvän joukkueen reilun viikon kuluttua alkaviin jääkiekon MM-kisoihin.

Olkoon tämä vaikka intro viikon loppupuolelle, jolloin lupaan laittaa tälle blogille ihan oikeastikin kiekkoasiaa, mutta nyt se ei ole mahdollista, sillä koulu kaatuu päälle. Tiedättehän lukion, tuon paikan, missä taklauksia tulee joka suunnasta.

Siihen ei edes itse Scott Stevens pystyisi!

tiistai 15. huhtikuuta 2008

Mikä vitun kiekkokoulu täällä on?

Jääkiekon alle 18-vuotiaiden MM-kisat pyörähtivät käyntiin eilen. Suomen osalta kisat alkoivat elintärkeällä voitolla Sveitsistä lukemin 5-3. Alle 18-vuotiaiden MM-kisat ovat sujuneet 2000-luvun ensimmäisiä vuosia lukuun ottamatta heikosti, sillä uudella vuosituhannella Suomi on ollut lähes aina ulkona välieräpeleistä.

Miksi?

Yksi syy on tietysti se, että Suomi ei ole enää yhtä hyvä juniorikiekossa kuin 1990-luvun loppupuolella, mutta asiassa on myös toinen puoli: pikkuleijonat leijuvat kuin pilvissä juuri sen vuoksi, että he ovat "tulevia jäkistaroja".

Paras, erittäin kuvaava esimerkki sattui viime viikon maanantaina Helsinki-Vantaan-Lentokentällä. Samaan aikaan kun Suomen alle 18-vuotiaiden maajoukkue oli valmistelemassa lähtöä kohti ikäluokan MM-kisanäyttämöä Venäjälle, myös eräs 15-vuotiaiden juniorijoukkue oli matkalla Keski-Eurooppaan pelaamaan kiekkoa. Totta kai myös pikkuleijonat huomasivat tämän - yllätys oli kuitenkin se, miten junnuporukkaan suhtauduttiin.

En muista kuka pelaaja sanoi näin, mutta kommentti oli ainakin hämmentävä: "Mikä vitun kiekkokoulu täällä on?"

Tuntui aika erikoiselta, että yksi Suomi-kiekon tulevaisuuden tekijöistä kommentoi asiaa tällä tavalla. Ei Keski-Eurooppaan matkalla ollut kiekkoporukka välttämättä ikinä maailmanmestaruutta Suomeen tuo, mutta ei sitä kyllä tee Suomen alle 18-vuotiaiden maajoukkuekaan.

Haukkuuko sen jälkeen USA:n tai Venäjän jääkiekkojuniorit Pikkuleijonia kiekkokouluksi?

Todennäköisesti ei, mutta ehkä siinä onkin näiden juniorien menestyksen salaisuus?

lauantai 5. huhtikuuta 2008

Espoon maanantai-iltaa odottaessa

SM-liigafinaalit alkoivat tänään, ja kuten varmasti kaikille on jo tullut selväksi, niin Oulun Kärpät voitti avausfinaalin.

Oululaisdynastian alku finaalisarjalle vuonna 2008 oli vakuuttava, ja Blues jäi aika pahasti ensimmäisen erän ensimmäisellä puoliskolla Kärppien jyrän alle. Lopun ottelun Kärpät pelasi viisaasti. Tyylillä, joka ei antanut Bluesille mahdollisuuksia rokottaa virheistä, koska virheitä ei tullut: kiekkoa pitkäksi aina tilanteen niin vaatiessa, oli Kärppien agenda ottelun lopussa - ehdottoman viisas sellainen.

"Hähää, kauhavalainen wannabe-toimittaja oli väärässä", voisi joku sanoa. "Tiesin, että Blues jää jyrän alle", voisi joku toinen sanoa.

Saattaa olla, mutta miettikääpä vielä kerran uudelleen, sillä pelissä oli myös se toinen puoli: Blues yritti tosissaan taistella voitosta, ja pienellä onnella se olisi myös siinä onnistunut; kiekko sinne ja toinen kiekko tänne, niin peli olisi voinut olla ihan toisenlainen tulostaululla.

Tänään jo ottelun ensimmäinen kymmenminuuttinen ratkaisi ottelun Kärpille, mutta toisesta erästä alkaen espoolaisten peli oli jo sitä tuttua ja varmaa Espoon Bluesia. Ei siis missään nimessä voi sanoa, että peli olisi ollut helppo Raksilassa majaansa pitävälle hallitsevalle Suomen mestarille.

Maanantaina Petri Matikaisen joukkue saa varmasti lisää virtaa kotiyleisöstään, sillä kotiareenalla pelaaminen tuo aina pienen sisäisen piristysruiskeen pelaajiin - eikä kotiyleisön alla pelatessa vain kehtaa pelata huonosti! Samalla Kärpät ei enää maanantaina pelaa Raksilassa vaan vierasjoukkueena, Espoon LänsiAuto Areenalla, eikä sillä toden totta nyt ole kannattajien tukea takanaan, mikä esimerkiksi tänään kantoi Bluesia vastaan Kärppiä kuin aviomies hääyönä vastanaitua vaimoaan kynnyksen yli.

Olen edelleen avausfinaalin jälkeen sitä mieltä, että tässä ottelusarjassa tullaan näkemään otteluita enemmän kuin neljä. Aika näyttää, kuinka pahasti täällä päässä tällä kertaa ollaan väärässä, mutta kyllähän ensimmäinen loppuottelu näytti, että finaaleissa on Kärppien lisäksi myös se toinen joukkue.

Eikä mikään "se toinen joukkue", vaan taisteleva ja yritteliäs espoolaisryhmä, joka osaltaan saa aikaan sen, että finaalisarjassa nähdään hienoa kiekkoa - tietysti yhdessä Oulun Kärppien kanssa. Ehdottomasti enemmän kuin vain neljän ottelun verran.

Tampereen ikonin lopettaminen, osa 2?

Tänään Helsingin Hartwall Areenalla pelataan jääkiekon SM-liigan pronssiottelu. Tappara on saanut odottaa ottelua kuusi päivää, kun Jokerit pelasi kirvelevän välierätappion vielä torstaina. Toisin sanoen, ottelussa on yksi suosikki, joka ei ole Jokerit.

Suurin syy Tapparan tulevaan pronssimitaliin on kuitenkin mies nimeltä Janne Ojanen. Kiekkopiireissä kuhistaan Jannen lopettamissuunnitelmista, ja nimenomaan siitä, onko niitä.
Veikkaan, että on. Vaikka Tapparan iso J onkin pelannut tällä kaudella yhden parhaimmista kiekkokausista moneen vuoteen, alkaa vääjäämättä lähestyä se aika, jolloin mieli sanoo: kyllä, kiekko on vieläkin ihanaa ja kroppa sanoo: ei kiitos, tämä oli tässä.

Ojasen Janne on niitä kavereita, jotka haluavat päättää uransa hyvin - kunnialla. Siinä mielessä lopettaminen kuulostaa enemmän kuin todennäköiseltä tässä vaiheessa, sillä näin huippuhyviä kiekkokausia tuskin kovin montaa enää on edessä.

Anteeksi vain Janne.

Ja mikä voisikaan olla tässä vaiheessa parempaa kuin pronssimitali taskussa, sillä Tappara haluaa varmasti pelata vielä kerran Jannen puolesta. Vaikuttaa siis enemmän kuin todennäköiseltä, että tänään nähdään kiekkolegenda Janne Ojasen viimeinen kiekko-ottelu. Ottelu, jossa kannattaa olla mukana, ehdottomasti.

Liigakiekkoa, josta ei puutu edes yleisö?

Tänään alkavissa SM-liigafinaaleissa tullaan näkemään enemmän pelejä kuin viimevuotinen neljä, ja se on varmaa. Samalla voisi sanoa myös, että viimevuotista Kärppien ylivoimaa ei tulla enää näkemään, koska Kärpät ei ole enää yhtä vahva kuin viime kaudella ja Blues on vahvempi kuin viime vuoden toinen finalisti Jokerit.

Vaikka oululaisryhmä on pelannut hyvin ja sai jopa välieräsarjan viidessä pelissä poikki, niin vertailukohta Bluesia vastaan ei ole absoluuttinen, sillä Kärppien ja Bluesin playoffit eivät ole olleet vertailukelpoiset. Oululaisille sattui helpompi joukkue välierävastustajaksi eli Tappara, kun taas Blues joutui kohtaamaan yhden mestarisuosikeista eli Jokerit.

Välierissä Blues taisteli, yritti, pelasi ja näytti koko kiekkoilevalle Suomelle, mistä puusta LänsiAuto Areenan ylpeys on tehty. Kärpät puolestaan pelasi vain rutiinilla, ei ollut parhaimmillaan, turhautui ja näytti koko kiekkoilevalle Suomelle, kuinka SM-liigan paras joukkue paperilla ei enää ole välttämättä paras joukkue kentällä.

No, myönnetään: olihan Kärpät vahva, mutta ei niin vahva kuin olisi odottanut.

Ensimmäisestä finaalista lähtien asetelma Kärppien ja Bluesin finaalisarjassa on selkeä. Kun Blues yrittää pelata ennen kaikkea vahvan neljän kentän voimin, Kärpät yrittää ratkaista sarjan vahvempien yksilöiden voimin, vaikka toki Kärpilläkin on heittää kentälle neljä hyvää kenttä. Sillä erotuksella, että neloskentässä miehet ovat lopen kyllästyneitä neloskentän rooliinsa - ja ehkä Bluesin nuorilla, alle 20-vuotiailla pojilla ei ole aihetta siihen?

Maalivahtipeli on selkeästi Bluesin vahvuuksia sarjassa. Toki sekin on Kärpillä hyvää, mutta Tuomas Tarkin epäonnistumisia joulun molemmin puolin on vaikea unohtaa. Sitä paitsi Bernd Brückler vaikuttaa saaneen kadoksissa olleen torjuntavireensä takaisin sunnuntain jälkeen, joten Kärppien huipputaitavalla joukkueellakin on todellisia vaikeuksia saada kiekkoa Brücklerin selän taakse.

Eikä nyt varsinaisesti Bluesin joukkuekaan heti ensimmäisestä ja toisesta laukauksesta kiekkoa pömpeliin laita.

Kärppien vahvuudesta ja tasaisuudesta on puhuttu koko kauden ajan jo kyllästymiseen asti, mutta silti jälleen kerran on todettava, että Kärpät on äärettömän tasainen ja hyvä ryhmä. Toisaalta juuri tämä aiheuttaa hallitsevan mestarin ryhmässä ongelmia: miten antaa peliaikaa tasaisesti, niin että neloskentän huippupelaajat saavat peliaikaa riittävästi?

Bluesilla tätä ongelmaa ei ole, sillä Petri Matikainen on onnistunut tekemään nuorista ja vanhoista pelaajista toimivan neljän kentän tasavahvan komppanian. Komppaniassa tähtipelaajat pelaavat ykköskentässä ja nuoret kaverit - joilla virtaa karvaamiseen ja raatamiseen riittää - neloskentässä. Viisautta.

Ottelusarjasta on tulossa tasainen, vaikka Kärpät vahvana ykkössuosikkina ottelusarjaan lähteekin. Myös Blues omaa mahdollisuudet mestaruuteenkin asti, mikäli oma peli vain toimii yhtä hyvin kuin esimerkiksi Jokereita vastaan viimeisissä kolmessa pelissä. Muuten Kärpät vie mestaruuden jälleen Oulun torille. Toisaalta, jos Kärpät luulee pääsevänsä helpolla, Blues menee menojaan ja vie mestaruuden - jonnekin!

Elämme mielenkiintoisia, mutta tasaisia aikoja.

keskiviikko 2. huhtikuuta 2008

Iloisten yllätysten Blues!

Espoon Blues se jaksaa yllättää, aina! Kun ennen joukkue oli kasattu silkalla rahalla, ei menestystä tullut. Nytkin rahaa on käytetty, mutta kaikki valmennuksesta junioripelaajiin on järjestelty viisaasti, sillä nyt uskoa ja luottoa omiin tekemisiin on enemmän kuin yllin kyllin. Ja ainakin enemmän kuin medialla...

Yllätyksistä suurin tapahtui kuitenkin maanantaina. Nimittäin yllätyshän maanantainen Bluesin voitto Jokereista toden totta oli, sillä kukapa olisi espoolaismafian ulkopuolelta rohjennut sanoa ennen maanantaita, että "Blues lyö Jokerit tänään maanrakoon, ja komeasti". Fakta kuitenkin on, että espoolaiset olivat täysin selätettyjä sunnuntain katastrofaalisen pelin jälkeen - jostain syystä mattotuomari ei vain vielä viheltänyt peliä poikki.

Tosin tuomarin huomaamattomuus oli Bluesin onni: nyt puolestaan Jokerit on selätettynä, ja pelin henki on se, että Jokerien on nyt jollain ihmeen ilveellä kammettava itsensä takaisin matosta. Muuten Blues on selkeä ja ainoa vaihtoehto finaalivastustajaksi Oulun Kärpille.

Välieräsarjan avainkysymys onkin nyt selvä: Soiko Blues tästä eteenpäin Lauri Tähkä & Elonkerjuu yhtyettä lainaten Pistoja Syrämmes vai Tuhannen riemulla; bluesin vai äijämäisen rockin tahtiin?

Kysymys on aiheellinen, sillä tähän mennessä pääkaupunkiseudun maanläheisin joukkue on takellellut juuri niillä hetkillä, kun siihen ei olisi ollut varaa - esimerkiksi sunnuntaina. Hetkillä, jotka olisi ehdottomasti pitänyt kääntää joko selvästi tai edes kunnialla Jussi Salonojan oman liigapörssin hyväksi. Esimerkiksi molempiin helsinkiläisjoukkueita vastaan pelattuihin sarjoihin Blues on lähtenyt selkeänä suosikkina, mutta kuinka ollakaan, molemmat sarjat ovat alkaneet tahmeasti haparoiden.

Onko se yllätys?

Joo ja ei. Toisaalta runkosarjan huippujoukkueen pitää pystyä taistelemaan voitoista myös playoffeissa, olivat panokset miten kovat tahansa; toisaalta nuori joukkue kasvaa ja oppii vastoinkäymisten kautta.

Niin, ja siitä paineen alla pelaamisesta: joukkue on nyt hoitanut Helsingin Jokerien ottelupallon jo kaksi kertaa.

Yksin välieräpelien aikaisempia tappioita on Bernd Brücklerin piikkiin turha laittaa, mutta paha helpoista maaleista ainakaan Petri Matikaista on syyttää. Toisaalta tänään, maanantaina ja aiemmin tällä kaudella itävaltalaisvahti on ollut niin vahva, että hän alkaa jopa kolkutella Itävallan ykkösvahdin portteja jääkiekon MM-kisoissa. Toisin sanoen, maalivahtipeliin Blues ei huomenna viimeisessä ja ratkaisevassa SM-liigavälierässä kaadu. Eikä kaadu kyllä mihinkään muuhunkaan, sillä Espoon Blues matkaa ensimmäistä kertaa kiekkohistoriassaan SM-liigan finaaliin.

Huomenna Espoon Blues on siis vahvoilla, mutta kiekkopeli on siitä erikoinen, että nallekarkkeja ei ole jaettu ennen viimeistä pillin tai summerin vihellystä. Sen takia kiekkopeli onkin niin ihanaa, vaikka sitä tosin eivät 50-vuotiaat kukkahattuihin itsensä koristelleet väkivaltaa - eivät urheilua - vastustavat tädit ymmärrä!

lauantai 29. maaliskuuta 2008

Ei Hawaiji-hokia vaan unimaailma-kiekkoa!

Kiekko on erikoista tässä vaiheessa kautta, sillä kun yleensä NHL-kiekko on kuin toisesta maailmasta eurooppalaisliigojen lätkään verrattuna, niin SM-liigan pudotuspelien päästessä toden teolla vauhtiin Pohjois-Amerikan show vaikuttaa kaljaliigalta Suomen pääsarjaan verrattuna.

Syitä tähän on monia. Tärkein lienee se, että nyt SM-liigassa on panokset, joiden ansiosta kaikki pelaajat yrittävät täysillä. Ja sen kyllä huomaa. Tämä tieto ei tullut varmasti yllätyksenä kenellekään?

Toinen syy on NHL:n tilanne tässä vaiheessa kautta, kun runkosarjaa on jäljellä enää viikko.

Vertailun Eurooppaan voisi ottaa NHL:stä ja ottelusta Dallas Stars - Los Angeles Kings. Dallas Stars on takunnut oman pelinsä kanssa koko maaliskuun ajan, mistä kertoo muun muassa se, että kuukaudessa on tullut vain 3 sarjapistettä, samalla se on vajonnut omassa divisioonassaan vasta kolmanneksi. Vaikka Starsin playoff-paikka ei siis ole vielä ratkennut, ei ottelussa varsinaisesti mitään kiekkoilullista ilotulitusta nähty - eikä vähiten sen vuoksi, että Kings on myöhästynyt NHL-pelaamiseen tähtäävästä juna-aikataulusta jo syyskuun harjoitusleirillä.

Toisaalta myös pelaajia voi ymmärtää jonkin verran. Ei voi olettaa, että pelaajat jaksaisivat jokaista 82 ottelua pelata loistavasti, tai edes hyvin. Eikä varsinkaan silloin, kun kummallakaan joukkueella ei mitään todellista panosta ottelussa ole, sillä samalla kun Kings-pelaajilla ei ole enää mitään menetettävää, ei myöskään Dallas-pelaajilla ole ottelussa muuta tarkoitusta kuin ratkaista vain jossain vaiheessa sarjapisteiden kohtalo Texasiin.

Ottelun kuva on selkeä: Dallas hyökkää - jos jaksaa - ja Los Angeles puolustaa. Ei kuulosta hauskalta?

Sitä se ei myöskään ole. Jääkiekon erinomaisuus ei pääse oikeuksiinsa, kun toinen joukkue yrittää rimpuilla pisteissä kiinni ja toinen yrittää tuoda pisteet puristamalla kotiin. Hetken aikaa täydellisen pyörityksen seuraaminen tuntuu jopa mukavalta, ikään kuin paluulta Neuvostoliiton punakoneen peliin, mutta pitkän päälle... No, ei kovinkaan mukavalta.

Mutta tällaista huomiota on turha odottaa enää playoffeissa. Jos kuukauden kuluttua palataan asiaan, on peli jo ihan toisen näköistä, ja silloin NHL-show´sta on turha odottaa mukavaa valmistautumista nukkumatin valtakuntaan; intensiteetti ja adrenaliini kun voivat tuoda myös univaikeuksia...

sunnuntai 23. maaliskuuta 2008

Kaikki on kunnossa - paitsi mediaseksikkyys

Vaikka jo näyttikin siltä, että SM-liigan puolivälierissä nähtäisiin yllätyksiä, niin ei, niitä nähty. JYP, Ilves, Pelicans ja jopa HIFK taistelivat hyvin, mutta silti suosikit matkasivat välieriin. Mutta eipä hätää, meillä on vielä Tappara!

Tiedättehän Tapparan, sen toisen Tampereen joukkueen, sen jossa ei ole Raipea? Sen, joka otti runkosarjan lopussa 12 kotivoittoa putkeen. Voisiko tässä joukkueessa olla välierien ja näiden playoffien musta hevonen?

Aivan. Kuulostaa uskomattomalta, sillä eihän joukkueesta ole puhunut kukaan muu kauden aikana kuin Kirvesmies.

Mutta runkosarjan 12 kotivoittoa putkeen, vahvat playoff-esitykset ja saunakiukaan kuuma maalivahti tekevät Tapparasta vahvan. Jopa niin vahvan, että Tappara voi onnistuessaan pamauttaa itsensä finaaliin, jopa mestaruuteen asti.

Siis, jos kaikki menee nappiin.

Toisaalta, miksi ei menisi? Mika Lehto on kuin muuri, josta kertoo muun muassa torjuntapörssin sija kaksi vielä mukana olevien joukkueiden veskareista. Aika hyvin kassarilta, jota Tappara-fanit soimasivat viime kauden kotiavauksessa maalin takana sattuneen virheen jälkeen: "Lehto, ei ollu ensimmäinen kerta - eikä viimeinen!"

Puolustus on ollut loistava koko kauden. Aalto, Salmela ja Benoit ovat olleet maagisia syksystä lähtien, ja kun vielä Kimmo Pikkarainen ja Janne Grönvall ovat tukeneet näitä kolmea paremmin kuin hyvin pudotuspeleissä, on varmasti toimitusjohtaja Mikko Leinosen helppo seurata pelejä Hakametsän katsomosta. Nämä viisi vesseliä ovat tehneet pudotuspeleissäkin jo yhteensä 11 tehopistettä. Aika hyvin puolustukselta, jonka piti sulaa viime kauden lähtijöiden jälkeen!

Jos Ilveksella oli pari vuotta sitten projektina Poika ja Ilves, voisi Tapparan tämän kauden kulkua luonnehtia vaikka Pitäjänmäen pojat ja Janne -projektina. Janne Ojanen ja kaksikko Jori Lehterä - Jonas Enlund ovat tehneet kovaa jälkeä pudotuspeleissä, kaikkiaan 15 pistettä. Nuoret pojat ovat olleet huikeita ja Janne, Janne muun muassa pisti kiekon aloituksen ja Jarkko Immosen jalkojen välin jälkeen verkkoon - ja kyseessä kumminkin olivat puolivälierät. Aika hyvin hyökkäykseltä, joka leimattiin ennen kauden alkua yhtäaikaa sekä liian vanhaksi että liian nuoreksi!

Sokerina pohjalla on Rauli Urama. Se nuorimies, se SM-liigavalmentaja, joka (kuulemma) näyttää Samuli Edelmannilta. Uraman tosin ei tarvinnut ulkonäkökaimansa tapaan miettiä, lähteäkö kotikaupungista Raumalta Riohon - Tampere riitti näyttämään valmennuspotentiaalin SM-liigatason päävalmentajana. "Nuorien kehittäjä ja vanhojen pappojen liigakuntoon laittaja", voisi olla Uraman CV:n kohta numero 1. Aika hyvin valmentajalta, jonka olisi pitänyt lähteä aikoinaan kolmen häviön jälkeen Tappara-koutsin paikalta pois!

Tappara aloittaa huomenna SM-liigan välierät vierasottelulla Oulun Kärppiä vastaan. Kärpät on ehkä ennakkosuosikki, mutta jos Tappara hoitaa leiviskänsä yhtä hyvin kuin tähänkin asti, saattaa tapahtua ihmeitä. Aika hyvin joukkueelta, joka on saanut vähemmän palstatilaa tällä kaudella kuin - esimerkiksi - Porin Ässät...

Ja Ässät jäi viimeiseksi - ei Tappara. Tappara voi olla vielä mestari!

lauantai 22. maaliskuuta 2008

Kiitos Raipe!

Vaikka kaikki tiesivät, että Raimo Helmisen jääkiekkoura loppuu tämän kauden jälkeen, tuskin kukaan osasi aavistaa, millä tavalla loppu lopulta tuli. Se tuli äärettömän kauniilla ja koskettavalla tavalla: täysi Hakametsän jäähalli osoittaa seisaaltaan Suomen kaikkien aikojen kiekkoikonille kunnioitustaan ja Raipe ottaa yleisönsä paremmin kuin rocktähdet. Uskomatonta.

Siitäkin huolimatta, että Raipe on ollut minulle aina keinutuoli-Raipe, – ei enää se jokaisen pelin ratkaisija, kuten joskus 1990-luvun alussa – on hän ollut kuitenkin idoli, esikuva – niin pelaajana kuin ihmisenäkin. Hän on ollut äärettömän rehellinen, lojaali ja ystävällinen kiekkoilija.

Esimerkiksi viime vuoden alle 18-vuotiaiden MM-kisoissa sattunut tapahtumasarja on oiva osoitus Raimo Helmisestä esikuvana. Joukko 12–13-vuotiaita jääkiekkojunioreita huomasi miehen: "Hei tuollahan on Raipe!" Muutamassa sekunnissa Raipen ympärillä oli pari- kolmekymmentä junioria, ja Helmisellä, totta kai, kiire Ylen haastatteluun. No, Raipe ei siitä välittänyt vaan jakoi nimikirjoitukset kaikille, vaikka Ylen haastatteluunkin oli kiire. Vai voiko Raipella olla edes kiire?

Se lättysyöttö, ne haastattelut ja se karisma ovat varmasti syöpyneet suomalaisten mieliin ikuisiksi ajoiksi. Äärettömän pitkä kiekkoura ja jurot, pienellä hymyllä tehdyt haastattelut vuosikymmenestä toiseen ovat tehneet Raipesta legendan. Sellaisen legendan, jonka ansiosta tavallisilla kansalaisilla tuli silmäkulmista kyyneliä, kun Raimo Helmisen kiekkoura sai lopullisen sinettinsä, hienolla tavalla, häviöstä huolimatta: Raipe tarjoili vielä viimeisen kerran kuuluisaa tarkasti lapaan kolahtavaa lättysyöttöään – tietysti rystyllä. Yleisö huusi täyttä kurkkua, niin kuin maailmanmestaruus olisi ratkennut. Kaikki oli kuin unesta.

Vielä viimeisen kerran, kiitos Raipe!

maanantai 17. maaliskuuta 2008

Pelimies vs. (pudotus)pelimies

Tuskin kenellekään on yllätys, että pudotuspelien pistepörssin johtajan paikalla on mies, joka ei ole pahemmin pisteitä runkosarjassa paukutellut. Onhan se jo lähes pudotuspelien tunnusslogan.

”Runkosarjan pistemiehet ovat eri miehiä kuin playoffien ratkaisijat.” mähän on vanha, jo melkoisen kulunut fraasi, joka on toteutumassa jälleen kerran. Tuskinpa kovin moni olisi veikannut runkosarjan jälkeen, että playoffien pistepörssiä johtaa tässä vaiheessa mies nimeltä Miikka Männikkö.

Toki runkosarjassa tulleet 26 tehopistettä antoivat viitteitä siitä, että pari viime vuotta JYPiä edustanut tamperelainen saattaa saada keväämmälläkin muutaman kiekon reppuun, mutta että mies muuttuu viikossa karusellin johtajahevoseksi... Playoff-maailma näytti taas kerran ihmeellisyytensä ja arvaamattomuutensa!

Mutta miksi? Miksi playoffeissa maaliverkkoja paukuttelevat miikkamänniköt?

Vastaus on yksinkertainen: siksi, että he pelaavat kolmos- ja neloskentällisissä.

Tiedän, että se kuulostaa ehkä hieman älyvapaalta, mutta näin koko teatteri toimii. Ne pelaajat, jotka kiekkoilevat runkosarjassakin rikkovassa roolissa, ovat auttamatta myös pudotuspelien kivikovassa maailmassa, jos eivät kuninkaita, niin ainakin huipputärkeitä kiekkoilun raksamiehiä omalle joukkueelleen – todellisia äijiä!

Toisaalta, tähtipelaajat, jotka hyytyvät kevään tärkeimmissä peleissä, ovat juuri niitä pelaajia, joilta odotetaan tehoja. Pelimiehiä, jotka kikkailevat ja tekevät maagisia asioita kentällä – eivät tosin enää pudotuspeleissä.

Tähtistatuksella varustetut isot pojat hyytyvät kiekkokarkeloiden ratkaisuhetkillä juuri päinvastaisesta syystä kuin miksi raatavien roolien pelaajat nousevat kevään korvilla lentoon: starat eivät ole tottuneet raastavaan pelityyliin. He ovat tottuneet pääsemään kentällä helpolla, helpommalla kuin jarkkoruutumaiset kiekkoilijat. Heidän pelistään puuttuu taisteluasenne.

Syy Miikka Männikönkin huikeaan vireeseenkin on selvä: Männikkö on tottunut uransa varrella moneen kertaan kovaan kilpailuun peliajasta. Missään uran vaiheessa ei ole ollut selvää, missä kentässä Tapparan kasvatti tulee pelaamaan, koska mies on taistellut vuosia pelipaikasta eri kentällisissä ja eri joukkueissa.

Voisi väittää, että Männikkö ei olisi nyt playoff-pörssin ykkösenä, mikäli hän olisi syntynyt kultaiset (tai valkoiset) luistimet jalassa. Ei todellakaan.

Pudotuspelien ratkaisijoiksi ei synnytä, niiksi opitaan.

Paras oppimistie pudotuspelitähdeksi on kaikkea muuta kuin helppo, sillä kun muistelee vanhoja kiekkohetkiä vuosien varrelta, ovat ottelusarjojen – ja mestaruuksien – ratkaisijoita olleet hyvin monesti rikkovan roolin pelaajat. Nämä rikkojat ovat tottuneet taklauksiin, röyhintään, laidoissa pyörimiseen ja mustelmiin; kaikkeen muuhun paitsi parrasvaloissa pyörimiseen.

Sen vuoksi kiekkokevään sankareiksi nousee aina joku röyhijä, pelin sankari!

Tämänkin kevään ratkaisija löytyy yhtälöstä mustelmia, pelipaikasta taistelua, röyhimistä ja taklauksia, joten vaikka Ville Leino ja Janne Pesonen ovat hallinneet liigakautta mielin määrin, tulee kiekkokauden todellisena ratkaisijana olemaan joku muu kuin tähti.

Playoff-hatusta tuleva kaniini huhtikuun alussa saattaisi olla vaikkapa Jyväskylän JYPin playoff-kaniini Juha-Pekka Hytönen. Röyhijä, JYPin kapteeni ja sankari vailla vertaa. Eli todellinen pudotuspelien sankari.

Jopa mestaruusfinaalin sankari, The ratkaisija!

keskiviikko 12. maaliskuuta 2008

Päivä, jolloin kaikesta tulee kivaa

Eri lehdissä, blogeissa, Internet-sivuilla, televisiossa ja radiossa; turuilla ja toreilla on spekuloitu yhteiskuntamme polttavinta urheilukysymystä jo useiden viikkojen ajan: kuka on jääkiekon SM-liigan mestari keväällä 2008?

Ei tarvitse olla edes Sihvosen Petteri tietääkseen, että vastaus kysymykseen on haasteellisempi kuin siihen, että kauanko bensan hinta voi jatkaa nousuaan. Toki ehdotuksia, arvailuja ja spekulaatioita saa - ja pitääkin olla.

On kuitenkin eri asia, kuinka hyvin nämä kaikennäköiset veikkaukset pitävät kutinsa. Mutta vanha fakta on, että mikään ei ole niin hauskaa kuin spekulointi: kukaan ei muista, mitä on veikattu joskus maaliskuussa, mikäli vastaus on väärä. Toisaalta, mikä onkaan sen hauskempaa kuin poimia oikein mennyt oma "tieto" arkistosta 14. huhtikuuta?

Tänä keväänä jääkiekon SM-liigan mestaruus ei ratkea siihen, kenellä on paras miehistö, kenellä on paras valmentaja tai edes kenellä on paras ykköshyökkääjä.

Ei.

Joku saattaa arvata ehkä jo, mihin tämän kevään mestaruus todella ratkeaa. Ratkaisun avain löytyy pohjoisesta. Hyvällä tuurilla joku saattaa painaa silmät kiinni sormensa suoraan Suomi-neidon poskeen, juurikin sinne, mistä vastaus löytyy. Nythän puhutaan tietenkin Suomen tämän hetken kiekkoilullisesta dynastiasta, menestysdynastiasta - Oulun Kärpistä.

Jos Kärpät pelaa omalla tasollaan ja omilla taidoillaan, ei Oulun kiekkoihmettä pysäytä sen enempää Scott Stevens kuin muutama tynnyri dynamiittiakaan. Mutta jos oululainen mafia ei ole enää varma maalintekokoneisto, mikä se on ollut viimeiset vuodet, tulee mestari jostain muualta kuin pohjoisesta. Mikäli pohjoisen rajaa ei sitten vedetä aina Jyväskylään tai pääkaupunkiseudulle asti...

Kärppälauma ei nimittäin ole enää se itsevarma, varmasti pisteitä pohjoisille leveyksille tuova joukkue kuin viime keväänä. Toki pisteitä tulee nytkin, mutta tyyli, millä niitä pisteitä on tullut, on ollut kaikkea muuta kuin helppoa.

Vai kuulostaako seuraava mestaruusryhmältä? Ensin vastustaja päästetään kolmen neljän maalin johtoon, ja vasta sitten aletaan pelaamaan.

No, kuten runkosarjasta näki, pisteitä tuli tälläkin tyylillä - jopa ylivoimaisemmin kuin viime kaudella. Mutta kannattaa muistaa, että vielä helmikuun korvillakin joukkueet kokeilevat erinäisiä asioita, eikä välttämättä absoluuttista totuutta tiimien vahvuuksista ole nähty vieläkään.

Jos Kärppiä aletaan haukkumaan, niin totta kai kannattaa muistaa myös joukkueen surullisen kuuluisa maalivahtipeli, joka luvalla sanoen runkosarjan lopussa näytti kaikelta muulta kuin sulavalta. Esimerkiksi joukkueen viime kevään sensaatiovahti Tuomas Tarkki oli maajoukkue- ja ECC-epäonnistumisten jälkeen kuin omistajaansa pelästynyt kissa keittiön pöydällä ruokalautasen äärellä. Kaiken lisäksi Tarkki kärsi runkosarjan loppupuolella loukkaantumisista, ja toinen veskari Andy Chiodokaan ei varsinaisesti ollut mikään tiiliseinä (jos tiiliseinä tarkoittaa tilkitsevää, läpipääsemätöntä muuria).

Pulmia siis on, mutta niin niitä on ollut ennenkin: on ollut loukkaantumisia ja epäonnistumisia ulkomaalaishankinnoissa, mutta aina Kärpät niistä on selvinnyt. Tavalla taikka toisella.

Tosin, tuskin esimerkiksi Jokereiden tai Bluesin leirissä varsinaisesti surkutellaan Kärppien maalivahtitilannetta. Blues ja Jokerit ovat parantaneet peliään kauden mittaan, ja varmasti pudotuspeleissä molemmat tulevat laittamaan kaikkensa likoon, ettei Kärpät jatka hallintaansa.

Ja on niitä muitakin pudotuspelijoukkueita kuin vain nämä kolme edellä mainittua. Nyt on playoff-aika, ja playoff-aikana nousee uusia miehiä parrasvaloihin, ja jo sen ansiosta playoffeissa voi tapahtua (ja sattua) ihan mitä tahansa. Se on varma. Eikä välttämättä olisi ihan kaukaa haettua, että HIFK:n Jani Nieminen voisi olla playoffien suurin yllättäjä tällä kaudella, jopa mestaruustaistelussakin. Tai joku muu, sillä yleensä joku muu se kuitenkin on.

Jos pitäisi heittää kolikkoa voittajasta pelkällä fiilispohjalla, olisivat veljekset Pelicans ja JYP vahvoilla. Näiden kannustuslaulujen jälkeen ei vain voi sanoa pahaa sanaa joukkueista biisien kertosäkeiden taustalla:

Pelicans, Bryan Adams - We´re gonna win

Were gonna win
Forget about a draw
- were gonna score
And then were gonna get a few more
Maybe another one just to be sure see
Well make ya look just like an amateur
Until the final whistle its a war
And then were gonna pick ya off the floor
We wanna hear the crowd really roar Ya
- were comin in were gonna win win
(Koko biisin sanat tulevat kaksi kertaa, joten periaatteessa tämä ei ole kertosäe.)

JYP, Palava katse - JYP HT

Punainen, musta, valkoinen, on värit voittajien
Katse
palava sulle kertoo sen: tää on ryhmä
suurten sydänten - ne kiitää,
ne liitää, ne jäätä hallit
see, ja yleisö
huutaa: punainen, musta, valkoinen

Onko se suurin?
(On)
Onko se kaunein? (On)
Onko se
nopein? (On)
Onko se paras? (On)

Jyppi tänään voiton kotiin tuo!


Toki kannattaa myös muistaa Tappara ja legendaarinen Live is Life. Ja Ilveshän ei edes tarvitsisi kannustusbiisiä - heillä on Raipe, jolle ehkä sanonta pelaa jokainen peli niin kuin se olisi viimeisesi, sopii niin kuin sanat "noo emmää ny tiärä" Raipen suuhun!